Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 16/2012

Havaintoja viime viikon (16.4.2012-22.4.2012) uutisista:

Ilmastonmuutos voi ajaa Välimeren alueen vuoristokasvit ahtaalle, varoittaa viime viikolla julkaistu tutkimus. Tutkimuksessa vertailtiin vuosien 2001 ja 2008 kasvitilannetta seitsemällätoista vuoristoalueella Isossa-Britanniassa, Norjassa, Ruotsissa, Venäjällä, Georgiassa, Kreikassa, Romaniassa, Slovakiassa, Itävallassa, Italiassa, Sveitsissä, Ranskassa ja Espanjassa.

Ilmaston lämpenemisen oletetaan johtavan siihen, että kasvilajien levinneisyysalueet siirtyvät vuoristoissa korkeammalle. Tutkimuksessa havaittiin, että 2000-luvulla lajit olivat tosiaan alkaneet kasvaa keskimäärin ylempänä vuorenrinteillä koko Euroopassa.

Nousun seurauksena lajisto yleisesti ottaen rikastui boreaalisen ja temperaattisen vyöhykkeen eli Pohjois- ja Keski-Euroopan vuorten tutkimuskohteissa.

Välimeren alueella vallitseva suuntaus oli kuitenkin päinvastainen, eli tutkimuskohteiden lajimäärä pieneni. Tutkijat pitävät Etelä-Euroopan viimeaikaista kuivuutta todennäköisenä syynä Välimeren vuorten näytealoilla havaittuun lajikatoon.

Välimeren alueen vuoristoissa kasvaa suhteellisen monia kotoperäisiä kasvilajeja. Jos sikäläisen ilmaston kuivuminen jatkuu, kuten ilmastomallit ovat ennustaneet, todella valitettava köyhtyminen uhkaa tätä eurooppalaisen luonnon aarreaittaa.

Kannusruoholaji Linaria glacialis kuuluu Espanjan vuorten kotoperäiseen lajistoon. (Kuva © Harald Pauli, GLORIA)

Kasvitutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Tutkimuksen kohteena olleet vuorialueet kuuluvat maailmanlaajuiseen GLORIA-hankkeeseen, jossa seurataan vuoristoekosysteemeissä tapahtuvia muutoksia.

Maailman valtamerten pintakerrokset ovat lämmenneet 1950-luvulta lähtien. Se ei ole uutta tietoa, mutta nyt Yhdysvaltain NOAA:n Sydney Levitus kollegoineen on tehnyt lämpenemisestä uuden tarkennetun arvion. Mukana on myös sellaista historiallista dataa, joka ei ollut aiemmin käytettävissä.

Merenpinnasta kahden kilometrin syvyyteen ulottuvaan vesikerrokseen varastoitui vuosina 1955-2010 lämpöenergiaa yhteensä 240 tuhannen triljoonan joulen verran. Tehona ilmaistuna se on 0,39 wattia valtamerten yhteispinta-alan neliömetriä kohti. Kyseinen vesimassa lämpeni keskimäärin 0,09 celsiusastetta.

Tutkijat laskivat muutoksen suuruuden myös hieman ohuemmasta vesikerroksesta, pinnasta seitsemänsadan metrin syvyyteen. Siihen varastoitui lämpöenergiaa 167 tuhannen triljoonan joulen verran. Keskimääräinen lämpeneminen oli 0,18 celsiusastetta.

Valtameriin on sitoutuneena noin 90 prosenttia siitä lisälämmöstä, joka maailman ilmastojärjestelmään on kertynyt vuoden 1955 jälkeen. Meriveden keskilämpötilat kertovatkin maailman ilmaston muuttumisesta syvällisemmin kuin pelkät ilmakehän lukemat.

Tutkijat kiteyttävät vielä, että valtamerten lämpenemisessä näkyy voimakas lineaarinen trendi, joka kyetään selittämään vain sillä, että kasvihuonekaasujen pitoisuus ilmakehässä on noussut.

Meritutkimus on hyväksytty julkaistavaksi Geophysical Research Letters -lehdessä. Siitä uutisoi tuoreeltaan ScienceNOW.

Edellä mainittu, 55 vuoden aikana valtamerivarastoon kertynyt joulemäärä 240 tuhatta triljoonaa, eli 24 kertaa 10 potenssiin 22, on jotakin niin suurta, että sitä on vaikea hahmottaa arkikokemuksen varassa. Tästä Wikipediaan kootusta taulukosta voi löytää mielenkiintoisia vertailukohtia, kuten vaikkapa ihmiskunnan energiankulutus tai maapallolle saapuvan auringonsäteilyn energia.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 15/2012

Havaintoja viime viikon (9.4.2012-15.4.2012) uutisista:

Viime viikko toi mukanaan mielenkiintoisia uutisia tuulivoimasta. Ensinnäkin Amerikan tuulivoimayhdistys AWEA julkisti raporttinsa Yhdysvaltain viimevuotisesta tuulivoimatilanteesta. Vuonna 2011 Yhdysvalloissa rakennettiin tuulivoiman tuotantokapasiteettia noin 6800 megawatin verran, mikä on noin 31 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna.

Kaiken kaikkiaan Yhdysvaltoihin on nyt rakennettu yhteensä noin 47 tuhannen megawatin tuulivoimakapasiteetti. Tuulivoiman osuus sähköntuotannosta oli vuonna 2011 osavaltiotasolla suurin Etelä-Dakotassa, missä noin 22 prosenttia sähköstä väännettiin tuulesta. Saman tilaston kärkisijoille nousivat myös Iowa (noin 19 % tuulisähköä) ja Pohjois-Dakota (noin 15 %).

Lisää tuulivoimakapasiteettia on tällä hetkellä rakenteilla Yhdysvalloissa yhteensä noin 8300 megawatin verran; osavaltioista eniten Kansasissa, Texasissa ja Kaliforniassa.

Kalifornialaista tuulipuistomaisemaa. (Kuva: Erik Ogan/Creative Commons)

Yhdysvaltain tuulivoimasektorista uutisoi yksityiskohtaisemmin AlertNet.

Viime viikolla julkistettiin myös raportti merituulipuiston vaikutuksesta kalojen elämään. Raportti tarkastelee kalatilannetta seitsemän toimintavuoden jälkeen Horns Rev 1 -tuulipuistossa, joka sijaitsee Tanskan läntisellä merialueella. Vuonna 2002 rakennettu Horns Rev 1 käsittää kahdeksankymmentä turbiinia noin 28 neliökilometrin alueella. Se on yksi maailman suurimmista merituulipuistoista. Kuten merituulipuistot yleensäkin, Horns Rev 1 sijaitsee suhteellisen matalassa vedessä, paikassa jota monet kalatkin suosivat.

Tuuliturbiinit on pystytetty merenpohjaan siten, että niiden tyvi on ympäröity erikokoisista kivistä kootulla suojakerroksella. Turbiinien perustukset suojarakenteineen kattavat noin 0,14 prosenttia koko Horns Rev 1:n pinta-alasta. Kivien tarkoituksena on estää eroosiota, eli sitä että meriveden virtaukset kuljettaisivat hiekkaa pois turbiinien tyveltä.

Horns Rev 1:n alue oli alunperin pelkkää paljasta hiekkapohjaa. Sellaista pohjaa tarvitsevat välttämättä esimerkiksi solakan pitkulaiset tuulenkalat, joiden elintapoihin kuuluu piileskellä pohjahiekkaan kaivautuneena. Tuulipuiston alueella esiintyy neljä lajia tuulenkaloja: merituulenkala (Ammodytes marinus), pikkutuulenkala (Ammodytes tobianus), isotuulenkala (Hyperoplus lanceolatus) ja silotuulenkala (Gymnammodytes semisquamatus).

Tuulenkalat ovat tärkeää ravintoa monille linnuille, ja ne ovat ihmisillekin merkittävä kalastuksen kohde. Moni taho voi nyt iloita siitä havainnosta, että tuulipuistosta kiviröykkiöineen ei ilmeisesti ole ollut tuulenkaloille haittaa, jos ei hyötyäkään.

Havainnot viittaavat myös siihen, että turbiinien tyvikivikot houkuttelevat Horns Rev 1:n alueelle sellaisia kaloja, jotka viihtyvät luonnostaan kivikkopohjaisissa vesissä. Sellaisia tuulipuistosta löytyneitä uusia lajeja ovat kivihuulikala (Ctenolabrus rupestris), kivinilkka (Zoarces viviparous) ja rasvakala (Cyclopterus lumpus).

Tutkijat huomauttavat raportissaan, että Horns Rev 1 sijaitsee paikassa, jossa aallokko on voimakasta. Rauhallisempiin vesiin rakennetut tuulipuistot saattavat tarjota kaloille vielä suojaisampia sopukoita. Varsinaisessa kalakantojen suojelussa yksittäisen, Horns Rev 1:n kokoisen tuulipuiston merkitys on kuitenkin vähäinen.

Rasvakala (Cyclopterus lumpus). (Kuva: Vidar A/Creative Commons)

Britanniassa on tehty tutkimus tuulipuiston vaikutuksesta maa-alueen linnustoon. Tutkimuksessa seurattiin kymmenen lintulajin elämää kahdeksantoista tuulipuiston alueella. Lintujen runsautta tarkkailtiin sekä tuulipuiston rakentamisen että varsinaisen toiminnan aikana.

Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että tuulipuiston vaikutus riippuu hyvin paljon lintulajista. Ainakin osa lajeista tottuu tuuliturbiinien läsnäoloon. Tässä tutkitut lintulajit eivät myöskään näyttäneet olevan korostuneen alttiita törmäämään turbiinin lapoihin.

Tärkeimpiä tutkimustuloksia on se havainto, että tuulipuiston rakennustyöt voivat häiritä lintuja enemmän kuin valmiin tuulipuiston toiminta. Tämä johtopäätös tehtiin kahdesta lintulajista, taivaanvuohesta (Gallinago gallinago) ja isokuovista (Numenius arquata). Ne vähenivät jo rakennusvaiheessa, eivätkä niiden kannat palautuneet ennalleen rakennustöiden päätyttyä.

Vastaavanlaista haittaa ei huomattu koituvan muille tutkituille lajeille, jotka olivat nummiriekko (Lagopus lagopus scoticus), kapustarinta (Pluvialis apricaria), töyhtöhyyppä (Vanellus vanellus), suosirri (Calidris alpina), niittykirvinen (Anthus pratensis), kiuru (Alauda arvensis), mustapäätasku (Saxicola torquata) ja kivitasku (Oenanthe oenanthe).

Tutkijat ehdottavat, että selvitettäisiin vielä, voisiko vaikkapa tuulipuiston rakennustöiden ajoittaminen lintujen pesimäkauden ulkopuolelle vähentää lintujen kokemaa haittaa.

Taivaanvuohi (Gallinago gallinago). (Kuva: Elma/Creative Commons)

Tutkimus tuulipuistojen vaikutuksesta linnustoon julkaistiin Journal of Applied Ecology -lehdessä. Siitä kirjoittivat muun muassa BBC ja The Guardian.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 14/2012

Havaintoja viime viikon (2.4.2012-8.4.2012) uutisista:

Arktinen merijää saavutti tämänvuotisen maksimilaajuutensa maaliskuun 18:ntena päivänä. Jäisen merialueen koko oli silloin noin 15,24 miljoonaa neliökilometriä. Se on 614 000 neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979-2000 keskimääräinen maksimiala, ja mittaushistorian yhdeksänneksi pienin arktisen merijään vuotuinen maksimi.

Vuoden 2012 ja sitä edeltäneiden kahdeksan vuoden maksimit ovat samalla myös mittaushistorian yhdeksän pienintä maksimia. Merijään satelliittimittauksia on tehty vuodesta 1979 alkaen.

Arktisen merijään vuosittainen maksimi on luonnollisestikin merkittävä osa vuodenaikojen kiertoa, Pohjoisen jäämeren jäätymis- ja sulamiskauden taitekohta. Jääalan kuukausittaiset keskiarvot ovat silti vähintään yhtä suuren tieteellisen mielenkiinnon kohteena, kun tutkitaan ilmaston muutoksia.

Koko maaliskuun osalta jään keskimääräinen ala oli tänä vuonna 15,21 miljoonaa neliökilometriä. Se on 530 000 neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979-2000 maaliskuiden keskiarvo. Kuukausitilastoissa liikutaan nyt samoilla tasoilla kuin maksiminkin kanssa, eli tämänvuotinen maalislaajuus on satelliittiavusteisen mittaushistorian yhdeksänneksi pienin maaliskuun keskimääräinen jääala.

Arktisen merijään hupenemisen ympärivuotinen trendi on ollut talvella vähemmän jyrkkä kuin kesällä. Maaliskuun keskimääräinen merijääala on pienentynyt vuosina 1979-2012 noin 2,6 prosenttia vuosikymmentä kohti. Syyskuun (eli arktisen merijään vuosittaisen minimin ajankohdan) jääala on pienentynyt vuosina 1979-2011 moninkertaisella, kahdentoista prosentin vuosikymmenvauhdilla.

Beringinmeren ja Barentsinmeren yleistilanne oli maaliskuun päättyessä sama kuin viime vuoden joulukuusta lähtien, eli Beringinmerellä jäinen meriala oli edelleen keskimääräistä suurempi ja Barentsinmerellä keskimääräistä pienempi. Tähän vaikuttivat sekä lämpötila- että tuuliolosuhteet.

Arktisen merijään ikä maaliskuussa 2012. Nuorin, viime kesän jälkeen muodostunut jää on merkitty karttaan violetilla värillä. Kartan mukaan esimerkiksi Beringinmeren (ylhäällä vasemmalla) jää on tätä nuorinta ikäluokkaa. Kartasta näkyy myös, miten Barentsinmeri (Kuolan niemimaan, Huippuvuorten ja Novaja Zemljan välinen merialue) on jokseenkin jäätön. (Kartta © NSIDC courtesy J. Maslanik and M. Tschudi, University of Colorado)

Maaliskuun arktinen merijäätilanne näytti yleisesti ottaen hieman paremmalta kuin aivan viime vuosina - ennätyksellisiä pohjalukemia ei syntynyt tällä kertaa, vaan jäätä oli isommalla alueella. Lisäksi tämänvuotinen maksimi ajoittui keskimääräistä myöhemmäksi. Merijään iästä kerätyt tiedot viittaavat valitettavasti kuitenkin siihen, että suurin osa jäästä on nyt nuorta jäätä.

Viime kesän jälkeen muodostuneen, nuoren jään osuus oli tässä maaliskuussa 75 prosenttia jääalasta. 1980-luvun maaliskuissa sellaisen nuoren merijään osuus pysytteli vielä noin 50-55 prosentin tuntumassa.

Nuorin merijää on käytännössä myös ohuinta, ja se tulee todennäköisesti sulamaan nopeasti tänäkin kesänä.

Maaliskuisen arktisen merijään ikäjakauma vuosina 1983-2012. (Kaavio © NSIDC courtesy J. Maslanik and M. Tschudi, University of Colorado)

Vanhan, yli neljän vuoden ikäisen merijään osuus on romahtanut viime vuosikymmenien aikana Pohjoisella jäämerellä. Vielä 1980-luvulla sitä oli noin neljäsosa maaliskuisesta jääalasta. Vuoden 2012 maaliskuussa sellaisen vanhan jään osuus oli enää vain kaksi prosenttia.

Arktisen merijään tilanteesta uutisoivat muun muassa Nunatsiaq News ja Eye on the Arctic.

Kanadan tilastoviranomainen on julkistanut taas teemaamme sopivaa pohjoista tietoa. Tuorein EnviroStats-katsaus kertoo lumipeitteen muutoksista viime vuosikymmeninä. Lumipeitteen vuosittainen keskipinta-ala Kanadassa on supistunut vuosien 1972 ja 2010 välillä noin 5,1 prosenttia.

Lumialan pienin keskiarvo mitattiin vuonna 1998 ja toiseksi pienin vuonna 2010. Suurimmat keskiarvot syntyivät vuosina 1972 ja 1978.

Kuukausittain tarkasteltuna lumipeitteen pieneneminen on ollut dramaattisinta kesäkuussa. Kesäkuiset lumet kutistuivat neljässä vuosikymmenessä noin 34 prosenttia. Toukokuun lumipeite pieneni vastaavasti 13 prosenttia ja huhtikuun 7 prosenttia.

Vuosien 1972-2010 loka- ja marraskuista ei löytynyt tilastollisesti merkittäviä lumipeitteen pinta-alan trendejä. Loka-marraskuu on suuressa osassa Kanadaa lumentulon aikaa.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.