2014-09-24

Ulkomaisia ilmastouutisia elo-syyskuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Ihmiskunnan vuosittaiset hiilidioksidipäästöt ovat nelinkertaistuneet 1900-luvun puolivälin jälkeen. Päästöt ovat kasvaneet tyrmistyttävällä vauhdilla etenkin vuosituhannen vaihteen jälkeen. Näin kävi myös viime vuonna, jolloin päästökäyrä nousi taas kerran uusiin korkeuksiin. Vuoden 2013 aikana ihmiskunnan hiilidioksidipäästöt olivat yhteensä noin 39,4 miljardia tonnia. Kaiken kukkuraksi näyttää siltä, että nyt vuonna 2014 tuokin ennätys rikotaan.

Fossiilisten polttoaineiden käyttö ja sementinvalmistus aiheuttivat viime vuonna hiilidioksidipäästöjä yhteensä noin 36,1 miljardia tonnia. Loput kolmisen miljardia tonnia olivat peräisin maankäyttötapojen muutoksista.

Edellämainituista päästölähteistä fossiiliset polttoaineet oli ylivoimaisesti suurin. Vieläpä niin, että yksinään hiilen polttaminen aiheutti peräti 43 prosenttia vuoden 2013 kaikista ihmisperäisistä hiilidioksidipäästöistä.

Tällaiset yhä yltyvät päästöennätykset ovat vakava merkki siitä, että emme ole tehneet läheskään tarpeeksi pitääksemme ilmaston lämpenemisen korkeintaan kahdessa celsiusasteessa. Suunta on päästöjen osalta nyt sama kuin pahimmanlaatuisissa päästöskenaarioissa.

Ihmiskunnan hiilibudjettiin liittyy arvio siitä, miten suureksi päästöjen kumulatiivinen määrä saisi korkeintaan kasvaa. Jos hiilidioksidipäästöt eivät ylitä 3200:a miljardia tonnia, maailman keskilämpötilan kohoaminen pysynee alle kahdessa celsiusasteessa (66 prosentin todennäköisyydellä).

Ihmiskunnan hiilidioksidipäästöjen kokonaismäärä vuosina 1870-2013 oli suurin piirtein 1960 miljardia tonnia. Toisin sanoen olemme käyttäneet jo suurimman osan turvallisena pidetystä päästökiintiöstä.

Turvallinen hiilibudjetti edellyttää, että yli puolet nyt tiedossa olevista fossiilisten polttoaineiden varannoista jätetään käyttämättä - tai jos niitä käytetään, käytöstä ei saa syntyä hiilidioksidipäästöjä.

Maittain eriteltynä vuoden 2013 pahin päästelijä oli Kiina, joka tuotti silloin 28 prosenttia fossiilisten polttoaineiden hiilidioksidipäästöistä. Toiseksi eniten päästöjä syntyi Yhdysvalloissa (14 prosenttia). Jos päästöt lasketaan henkeä kohti, tilastoja johtavatkin yhdysvaltalaiset (keskimäärin 16,4 tonnia hiilidioksidia vuodessa) ja toisena ovat kiinalaiset (7,2 tonnia). Koko maailman asukkaiden päästökeskiarvo oli 5,0 tonnia.

Jos ei lasketakaan päästöjen syntymäpaikan vaan tuotteiden kuluttamispaikan mukaan, vuonna 2012 suurimmat päästöjen aiheuttajamaat olivat Kiina (23 prosenttia) ja Yhdysvallat (16 prosenttia).

Fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja sementinvalmistuksesta syntyneiden hiilidioksidipäästöjen historiallinen jakauma on hyvin epätasainen. Animaatio havainnollistaa vuosittaisten päästöjen sijaintia ja määrää:


Animaatio kattaa vuodet 1751-2010. Pienimmät vuosipäästöt on ilmaistu violetilla värillä. Päästöjen kasvaessa värit muuuttuu sinisen, vihreän ja keltaisen kautta yhä tummemman oranssiksi. Vuoden 2010 päästöt olivat noin 31,6 miljardia tonnia hiilidioksidia. Huomaa siis, että animaatiossa on käytetty eri yksikköä - miljoonaa tonnia hiiltä. (Animaatio © Global Carbon Project)

Hiilidioksidipäästöjen vakavuutta korostaa tuorein tieto ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuksien uusista ennätyksistä. Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousi vuosien 2012 ja 2013 välillä 2,9 miljoonasosaa (ppm). Se on enemmän kuin minään aiempana mittausvuotena (alkaen vuodesta 1984). Jos tämä olisi merkki biosfäärin hiilensitomiskyvyn heikentymisestä, se olisi erittäin huolestuttavaa. Asiaa tutkitaan, toteaa WMO erillisessä tiedotteessaan.

"Aika ei ole puolellamme", tiedotteessa varoitetaan. Tämän viestin tehostamiseksi WMO on tuottanut sarjan kuvitteellisia säätiedotuksia vuodelta 2050. Nämä videot eivät ole siis varsinaisia sääennusteita, vaan pelkästään havainnollistavat joitakin ilmastonmuutosskenaarioita. Siltä osin nämä "säätiedotukset tulevaisuudesta" perustuvat tämän päivän tieteeseen.

Tärkeimpien kasvihuonekaasujen keskimääräiset pitoisuudet maailman ilmakehässä olivat vuonna 2013 seuraavat: hiilidioksidi 396,0 miljoonasosaa (ppm), metaani 1824 miljardisosaa (ppb), typpioksiduuli 325,9 miljardisosaa (ppb).

WMO:n tämänvuotisessa kasvihuonekaasukatsauksessa (GHG Bulletin No. 10, pdf) on mukana ensimmäistä kertaa myös valtamerten happamoituminen.

§

Elokuu 2014 oli sekä NASA:n että NOAA:n mukaan maailman mittaushistorian lämpimin elokuu. Lämpötilastot alkavat vuodesta 1880.


Elokuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 elokuiden keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Kuriositeettina mainittakoon, että Tyynellä valtamerellä muodostunut hurrikaani Iselle eteni Havaijille asti, sinne saapuessaan tosin jo pelkäksi trooppiseksi myrskyksi vaimentuneena. Tapahtuma on kuitenkin mielenkiintoinen, koska Iselle oli vasta havaintohistorian toinen Havaijin saareen osunut trooppinen pyörremyrsky.

Arktisen merijään tilanne jatkuu heikkona. Elokuussa jäisen meren pinta-ala oli keskimäärin 6,22 miljoonaa neliökilometriä, mikä on mittaushistorian seitsemänneksi pienin elokuinen lukema.

Alustavasti näyttää siltä että arktinen merijää saavutti tämänvuotisen miniminsä syyskuun 17:ntenä päivänä. Kyseessä on mittaushistorian kuudenneksi pienin minimi. Pohjoisesta merestä vain 5,02 miljoonaa neliökilometriä oli tuolloin luokiteltavissa jäiseksi (pinta-alasta vähintään 15 prosenttia jäässä).


Pohjoisen pallonpuoliskon jäiset merialueet 17.9.2014. Kuvaan merkitty punainen viiva esittää vuosien 1981-2010 keskimääräistä arktisen merijään minimiä. (Kuva © NASA/Goddard Scientific Visualization Studio)

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

2014-08-27

Ulkomaisia ilmastouutisia kesä-elokuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Upouusien laskelmien valossa näyttää siltä, että mannerjäätiköiden oheneminen Grönlannissa ja Etelämantereella on nopeutunut huomattavasti tällä vuosituhannella. Nämä maapallon kaksi suurinta jäämassaa menettävät tilavuuttaan nyt yhteensä noin 500 kuutiokilometrin vuosivauhdilla. Se on suurin nopeus, joka on havaittu niiden parinkymmenen vuoden aikana, joina mannerjäätiköiden korkeusmittauksia on tehty satelliiteista käsin.

Tutkimuksessa analysoitiin CryoSat-satelliitin pikkutarkkoja havaintoja mannerjäätiköiden korkeusmuutoksista vuosina 2011-2014. Muutosnopeuksia verrattiin ICESat-satelliitin vuosina 2003-2009 keräämiin tietoihin.

Jääkadon kiihtyminen on ollut suurinta Länsi-Etelämantereella, missä jäämassan tilavuuden pienenemisnopeus on kolminkertaistunut.

Kolme neljäsosaa Grönlannin ja Etelämantereen yhteenlasketusta jääkadosta tapahtuu tätä nykyä Grönlannissa (noin 375 kuutiokilometriä vuodessa). Siellä jäätiköt ovat ohentuneet etenkin länsi- ja kaakkoisrannikolla.

Kaikkein dramaattisin oheneminen, jääpeitteen madaltuminen jopa kymmenellä metrillä vuodessa, havaittiin Länsi-Etelämantereen Pine Island -jäätikössä lähiympäristöineen.

Mannerjäätikkötutkimus julkaistiin The Cryosphere -lehdessä.

§


Grönlantilaista jäätikköpintaa kolme viikkoa sitten. Jäätikkötutkija J. Ryanin ympärillä näkyy erikokoisia sulamisreikiä, jotka ovat syntyneet tummien pöly- ja nokikasaumien kohdalle. (Kuva © Johnny Ryan, Aberystwyth University, Jason Box, GEUS, and Dark Snow Project)

Grönlannista kerätään uutterasti tietoa myös siitä, kuinka suuri osuus jäätikön pinta-alasta kulloinkin on sulamassa. Tänä vuonna Grönlannin mannerjäätikön yläpinnan sulaminen oli kesä-heinäkuussa keskimääräistä laaja-alaisempaa. Pintasulanta huipentui kesäkuun 13:ntena päivänä, jolloin lähes 40 prosenttia pinta-alasta oli sulamistilassa.

Prosentuaalinen vertailu on tehty vuosien 1981-2010 sulamistilastoihin. Pintasulannan päiväkohtainen osuus on ollut tuolloin suurimmillaan keskimäärin 25 prosentin luokkaa.

Grönlannin luoteisrannikolla tämänkesäinen pintasulanta on ylittänyt selvästi viimetalvisen lumikertymän.

§

Arktisen merijään ala oli kesäkuussa keskimäärin 11,31 miljoonaa neliökilometriä, mikä on mittaushistorian kuudenneksi pienin kesäkuun jääala. Heinäkuussa jäisenä oli keskimäärin 8,25 miljoonaa neliökilometriä merta. Se on arktisen merijäätilaston neljänneksi pienin heinäkuun lukema.

Animaatio havainnollistaa merijään (ja maa-alueiden lumipeitteen) vaiheita maaliskuulta elokuulle tänä vuonna:

Koko maapallon kattavissa NOAA:n lämpötilastoissa tämän vuoden kesäkuu oli mittaushistorian lämpimin kesäkuu, ja sitä seurasi neljänneksi lämpimin heinäkuu.

NASA:n vastaavissa tilastoissa kesäkuu oli kolmanneksi lämpimin ja heinäkuu kymmenenneksi lämpimin.


Kesäkuun 2014 (vasemmalla) ja heinäkuun 2014 (oikealla) keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartat © NOAA: kesäkuu, heinäkuu)

§

Meriveden lämpeneminen ja lämpimien merivirtojen voimistuminen ovat alkaneet aiheuttaa tropikalisaatiota maailman temperaattisissa meriekosysteemeissä. Hyvin yksinkertaisesti ilmaistuna "tropiikki laajenee". Perinteisestä tropiikista lauhkealle vyöhykkeelle levittäytyvät trooppiset kalalajit ryhtyvät syömään lauhkean vyöhykkeen suurleviä ja muita vesikasveja. Jos muutos etenee ylilaidunnuksen asteelle, koko eliöyhteisö muuttuu luonteeltaan.

Alkuperäisellä trooppisella esiintymisalueellaan nuo samat, kasveja syövät kalalajit ovat koralliriuttojen kannalta elintärkeitä eliöyhteisön jäseniä. Kun kasvit eivät pääse runsastumaan liiaksi, koralleilla on mahdollisuus kukoistaa.

Huomattavaa tropikalisaatiota on ehtinyt jo tapahtua Japanissa ja Välimerellä. Myös esimerkiksi Australiasta ja Yhdysvalloista on alkanut kertyä havaintoja, jotka viittaavat samantyyppiseen muutokseen.

Japanin eteläisillä merialueilla 40 prosenttia ruskolevämetsistä ja muista suurleväkasvustoista on kadonnut 1990-luvun jälkeen. Monin paikoin niiden tilalle on kasvanut koralleja. Tämän muutoksen (Figure 4. valokuvat) välittöminä aiheuttajina pidetään muun muassa kaniinikaloja (Siganus fuscescens) ja papukaijakaloja (Calotomus japonicus). Nämä kalalajit ovat esiintyneet alueella jo yli sadan vuoden ajan, mutta niiden aiheuttama laidunnuspaine on kasvanut dramaattisesti vasta kun merivesi on alkanut olla talvisin lämpimämpää.

Trooppisten kalalajien levittäytyminen Välimeren itäosiin alkoi Suezin kanavan valmistuessa vuonna 1869, mutta vasta viime vuosikymmeninä kaksi kaniinikalalajia (Siganus rivulatus ja Siganus luridus) on runsastunut Välimeren itäosissa niin voimakkaasti, että suurlevämetsät ovat hävinneet kokonaan satojen kilometrien matkalta. Muuttuneiden ekosysteemien sisältämä lajimäärä ja pohjaeliöstön biomassa ovat nyt vain suunnilleen puolet entisestä.

Jos ja kun Välimeri jatkaa nopeaa lämpenemistään, voidaan olettaa että myös kaniinikalat jatkavat leviämistään kohti meren länsiosia.

Lauhkean vyöhykkeen meriekosysteemien tropikalisaatiota käsittelevä katsausartikkeli julkaistiin Proceedings of the Royal Society B -lehdessä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

2014-06-18

Ulkomaisia ilmastouutisia touko-kesäkuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Maapallon ilmakehästä on löydetty kolme uutta halogeeniyhdistettä, jotka eivät liene luonnollista alkuperää. Havaitut kolme kaasua kuuluvat CFC- ja HCFC-yhdisteisiin. Kaikki CFC- ja HCFC-yhdisteet ovat periaatteessa otsonikerrosta vahingoittavia kasvihuonekaasuja, joten kyseessä on ikävä yllätys. Yhdisteet löytyivät tutkittaessa ilmanäytteitä, jotka oli kerätty pääosin Tasmaniasta vuosina 1978-2012.

Yksi yhdisteistä (3,3-dikloori-1,1,1,2,2-pentafluoripropaani) löytyi vain vuoden 1992 ja sitä tuoreemmista näytteistä. Sen pitoisuus kasvoi 1990-luvulla, mutta on pienentynyt vuodesta 2001 lähtien.

Toisen yhdisteen (1,2-diklooriheksafluoripropaanin) pitoisuus on pysytellyt jokseenkin tasaisena viimeiset 20 vuotta.

Kolmannen uuden yhdisteen (1,3-diklooriheksafluoripropaanin) pitoisuus ilmakehässä on vieläkin nousussa.

Kahden viimeksimainitun yhdisteen pitoisuustrendit viittaavat valitettavasti siihen, että niiden päästöt jatkuvat yhä.

Kaikkien kolmen yhdisteen pitoisuudet ilmakehässä ovat kuitenkin onneksi niin pieniä, että ne eivät yksinään riitä aiheuttamaan merkittävää uhkaa stratosfäärin otsonikerrokselle. Nyt julkaistu tutkimus ei sisällä laskelmia näiden kaasujen säteilypakotteesta.

Kaasututkimus julkaistiin Atmosphere-lehdessä.

§


Whenua Houn villin idyllistä ja jyrkkärinteistä maisemaa. (Kuva: Bruce McKinlay/Creative Commons)

Viime kuun huomattaviin säätapahtumiin liittyy tällä kertaa harvinainen kuolemantapaus Uudessa-Seelannissa. Pienellä Whenua Houn saarella sattui nimittäin maanvyöry, joka oli ilmeisesti seurausta saarelle osuneista rankoista vesisateista. Maanvyöryssä sai surmansa Maggie, jonka elämänvaiheita on seurattu vuosikymmenien ajan ja jonka ruumis nyt sitten löytyi hautautuneena syvälle vettyneen maa-aineksen alle.

Maggie oli lajiltaan kakapo. Kakapo (Strigops habroptila) on maailman painavin ja ainoa lentokyvytön papukaijalaji (ks. havainnollinen video). Se kuuluu Uuden-Seelannin kotoperäiseen linnustoon. Kakapon levinneisyys kattoi aiemmin Uuden-Seelannin molemmat pääsaaretkin, mutta nykyisin se on äärimmäisen uhanalainen. Maggien kuoltua kakapoja on elossa tiettävästi vain 127 yksilöä.

Kakapoiden turvana on jo parinkymmenen vuoden ajan ollut perusteellinen ja määrätietoinen suojeluhanke, jonka myötä kakapojen yksilömäärä on kaksinkertaistunut. Kakapoja on autettu muun muassa hedelmöittymisessä, munien hautomisessa ja poikasten kasvattamisessa. Linnut on siirretty turvaan muutamalle pikkusaarelle, jotka pyritään pitämään vapaana petoeläimistä. Maastossa oleville kakapoille tehdään terveystarkastuksia ja niille tarjotaan lisäravintoa.

Jokainen vapaana liikkuva kakapoyksilö on varustettu radiolähettimellä. Seurantatietojen perusteella tiedetään tarkasti, missä ja milloin Maggien taaperrus päättyi. Tämä on ensimmäinen kerta koko suojeluhankkeen aikana, kun kakapo on saanut surmansa luonnononnettomuudessa.

Maggien tarkkaa ikää ei tiedetä, mutta linnun arvellaan olleen kaksivuotias vuonna 1980, jolloin tutkijat löysivät sen Stewartinsaarelta. Ikänsä puolesta Maggie olisi ehtinyt vielä viettää kakapoäidin elämää. Kaiken kaikkiaan kakapot voivat elää yli satavuotiaaksi.


Maggie terveystarkastuksessa vähän ennen kohtalokasta onnettomuutta. (Kuva: New Zealand's Department of Conservation/Creative Commons)

§

NASA:n tilastojen mukaan toukokuu 2014 oli globaalisti tarkasteltuna mittaushistorian selvästi lämpimin toukokuu. Toukokuuta käsittelevä NOAA:n raportti ei ollut tätä kirjoitettaessa vielä ilmestynyt.

Arktisen merijään tila jatkui toukokuussa kehnona. Jäiseksi luokiteltavan meren pinta-ala oli keskimäärin 12,78 miljoonaa neliökilometriä. Se on mittaushistorian kolmanneksi pienin toukokuinen lukema. Vuosien 1981-2010 keskiarvo jäi 610 tuhannen neliökilometrin päähän.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

2014-05-28

Ulkomaisia ilmastouutisia huhti-toukokuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Euroopan avaruusjärjestön CryoSat-satelliitti on mitannut Etelämantereen pinnankorkeutta ja sen muutoksia yksityiskohtaisemmin kuin koskaan. Sen viimeisimpien mittausten mukaan Etelämanner menetti jäämassaansa vuosina 2010-2013 keskimäärin 159 miljardia tonnia vuodessa. Se yksinään riittäisi nostamaan merenpintaa noin 0,45 millimetriä vuosittain.

Itä-Antarktiksen vuosittainen osuus oli keskimäärin kolme miljardia tonnia ja Antarktiksen niemimaan osuus 23 miljardia tonnia. Länsi-Antarktiksen osuus oli peräti 134 miljardia tonnia eli reilusti yli 80 prosenttia koko maanosan jääkadosta.

Kaikkein nopein jäätiköiden oheneminen havaittiin Amundseninmeren rannikolla, missä Pine Island -, Thwaites- ja Smith-jäätikkö madaltuivat paikoin 4-8 metrin vuosivauhdilla.


Etelämantereen korkeusmuutokset vuosina 2010-2013, suhteessa merenpinnan tasoon. Kohonneet alueet on merkitty sinisin sävyin, madaltuneet alueet punaisin sävyin. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi muutos. Pine Islandin jäätikkö näkyy kartalla suurimpana ja tummimpana punaisena läikkänä. Thwaites ja Smith ovat seuraavaksi suurimpina läiskinä heti sen alapuolella. (Kartta © CPOM/Leeds/ESA)

Länsi-Antarktiksen jääkato näyttää olleen nyt selvästi nopeampaa kuin vuosina 2005-2011.

CryoSatin tutkimustulokset esitellään tieteellisessä artikkelissa, joka on hyväksytty julkaistavaksi Geophysical Research Letters-lehdessä.

§

Länsi-Antarktista on jo vuosikymmenien ajan pidetty Etelämantereen "Akilleen kantapäänä", eli mannerjäätikön haavoittuvaisimpana osana. Käsitystä vahvistaa upouusi tutkimus, jossa on selvitetty jäätiköiden pohjautumislinjassa tapahtuneita muutoksia.

Tutkimusalue sijaitsee Amundseninmeren rannikolla. Sikäläisten jäätiköiden pohjautumismuutokset analysoitiin vuosilta 1992-2011. Pine Island-, Thwaites-, Smith- ja Kohler-jäätikön osalta tutkimustulokset ovat huolestuttavia. Näiden jäätiköiden pohjautumislinjassa havaittiin jopa yli 30 kilometrin vetäytymisiä. Paikoitellen jäämassat ovat menettämässä kaiken kosketuksensa merenpohjaan.


Yksinkertaistettu esitys mereen päättyvän jäätikön kärjestä. Meriveden virtaus sulattaa jäätä alta päin. (Kuva: Bethan Davies/Creative Commons)

Pohjautumislinjan (engl. grounding line) sijainnin merkitys antarktisen jäämassan säilymiselle piilee siinä, että lähes kaikki se sulaminen, mitä mereen päättyvässä jäätikkövirrassa tapahtuu, tapahtuu siinä hyllymäisessä osassa, joka lepää meriveden varassa, ja jonka alapinta on suoraan kosketuksissa meriveden kanssa - siis pohjautumislinjasta katsottuna meren puolella. Pohjakosketus on hyödyllinen myös siksi, että sen aiheuttama kitka jarruttaa jäämassan virtausta maalta mereen.

Amundseninmeren tutkimusalueella olosuhteet ovat siten kiperät, että jäätiköiden alla oleva peruskallio yleisesti ottaen viettää syvemmälle, kun suunta on mereltä sisämaan suuntaan. Toisin sanoen jäätikön nopea vetäytyminen ei auta jäätikköä pääsemään "kuivalle maalle merta pakoon", vaan pikemminkin päinvastoin.

Tämä Amundseninmeren jäätikkörypäs on olennaisilta osin sama kuin se, jonka CryoSat-tutkimus (ks. yllä) totesi tuottavan suurimman osan nykyisestä antarktisperäisestä merenpinnan noususta. Nämä jäätiköt ohenevat ohenemistaan ja virtaavat yhä nopeammin. Kaikki näyttää viittavan siihen, että niiden osalta sulamisen kriittinen kynnys on ylitetty, eli meillä ei ole keinoja estää niitä sulamasta pois.


Läntisen Etelämantereen jäänalaisia pinnanmuotoja. Ainoastaan vihreällä väritetyt kohdat sijaitsevat nykyisellään merenpinnan yläpuolella. Amundseninmeren tutkimusalue on keskellä kuvaa. Antarktiksen niemimaa sojottaa kuvassa vasemmalle ylös ja ulos kuvasta. Heleänsiniset juovat kuvastavat jäätiköiden virtausta. (Kuva © NASA/GSFC/SVS; sama kuva esiintyy myös osana englanniksi selostettua animaatiota)

Jos todella on niin, että nämä jäätiköt on jo menetetty kokonaan, on laadittava uudet arviot siitä, miten paljon merenpinta tulee nousemaan. Kyseessä on niin mittava määrä jäätä, että sen sulaminen riittää yksinään nostamaan merenpintaa 1,2 metriä. Koko prosessi kestänee varovaisesti arvioituna satoja vuosia.

Pahimmassa tapauksessa olemme jo käynnistäneet ketjureaktion, joka johtaa huomattavasti laajempaan Länsi-Antarktiksen sulamiseen. Se voisi tarkoittaa ainakin kolmen metrin lisäystä merenpinnan nykyiseen tasoon.

Pohjautumislinjatutkimus on hyväksytty julkaistavaksi Geophysical Research Letters -lehdessä. Aiheesta kannattaa katsoa myös tämä lyhyt video, jossa haastatellaan jäätikkötutkija Eric Rignota ja näytetään hienoja maisemia Etelämantereelta. Tarjolla on myös pitkä tallenne tutkimustuloksia käsittelevästä etälehdistötilaisuudesta.

§

Samantapainen jäämassoja uhkaava merivesikontakti on nyt arvioitu uudestaan myös Grönlannin osalta. Tutkijat kartoittivat Grönlannin rannikoiden topografiaa uudella menetelmällä. Tulosten perusteella näyttää siltä, että mereen päättyvien jäätiköiden kanjonit ovat usein syvempiä ja pidempiä kuin aiemmin oletettiin.

Tutkijat löysivät eteläisen Grönlannin rannikkojäätiköiden alta yli sata kanjonia. Osa niistä ulottuu rannikolta sisämaahan nykyisellään reilusti merenpinnan tasoa alempana jopa sadan kilometrin pituudelta.

Jos ennen on laskettu sen varaan, että vetäytyvän jäätikön sijainti muuttuu suhteellisen pian sellaiseksi, että jäätikkö lepää kokonaan kuivalla maalla, sulattavan meriveden ulottumattomissa, ja saavuttaa siinä pisteessä uuden tasapainotilan, niin tätä käsitystä täytyy ehkä muuttaa. Ja taas kerran se tarkoittaisi lisää korkeutta merenpinta-arvioihin.


Animaatio havainnollistaa, mitä Grönlannin länsirannikolta paljastuisi, jos jää voitaisiin kuoria pois tällä tavoin. Jään alta paljastuvat pitkulaiset siniset maastonmuodot ovat kanjoneita, joiden nykysijainti on merenpinnan tasoa alempana. Mitä tummempi sininen, sitä syvempi kanjoni. Jäätikön nopeimmin virtaavat kohdat on puolestaan merkitty punaisella värillä.

Grönlannin jäätikkökanjoneita käsittelevä tutkimus julkaistiin Nature Geoscience -lehdessä.

§

Grönlannissa havaittiin heinäkuussa 2012 poikkeuksellisen laaja-alainen sulamistapahtuma, joka oli käynnissä yhtäaikaisesti jopa 97 prosentilla mannerjäätikön yläpinnasta (ks. Tietoukan blogi 29.8.2012). Viikko sitten julkaistiin tutkimus, jossa selvitettiin tuon sulamisen välittömiä syitä.

Tutkijoiden mukaan niin laaja-alaiseen sulamiseen on tarvittu epätavallisen lämpimän sään ja jäätikön albedoa heikentäneen mustan hiilen yhteisvaikutus. Nuo kaksi tekijää aiheuttivat yhdessä myös edellisen yhtä laaja-alaisen sulamisen, joka sattui vuonna 1889.

Tutkimuksessa analysoitiin kairausnäytteitä, jotka olivat peräisin neljästä eri paikasta Grönlannissa (kartta Fig. S1., pdf). Kairausnäytteiden kerrostumien rakenteesta voitiin päätellä, minä vuosina sulamista oli tapahtunut laajalla alueella.

Jäätikön korkeimmalta kohdalta (Summit) kerätyt näytteet tutkittiin vielä monipuolisemmin. Kerrostumien muodostuessa vallinneita lämpötiloja arvioitiin isotooppisuhteiden perusteella. Mustan hiilen eli nokilaskeuman alkuperää puolestaan selvitettiin kemiallisin analyysein. Tulokset viittaavat siihen, että sekä vuonna 1889 että 2012 jäätikköön kertyi epäpuhtauksia, jotka olivat peräisin pikemminkin metsäpaloista kuin fossiilisista polttoaineista.

Vuoden 2012 noki lienee peräisin etenkin Pohjois-Amerikan ja Siperian merkittävistä metsäpaloista saman vuoden kesä- ja heinäkuussa. Tiedot silloisista ilmavirtauksista tukevat tätä käsitystä.

Pelkät ennätyshelteet ilman suurta nokilaskeumaa eivät ilmeisesti ole riittäneet aiheuttamaan laaja-alaista sulamista. Sellaiset olosuhteet näyttäisivät vallinneen esimerkiksi vuonna 1758. Pelkkä nokilaskeuma ei sekään riitä, jos sää ei ole samalla tarpeeksi lämmin. Vuodet 1868 ja 1908 ovat olleet tuollaisia helteettömiä nokihuippuvuosia, vuosia ilman laaja-alaista pintasulantaa.

Sulamistutkimus julkaistiin Yhdysvaltain kansallisen tiedeakatemian PNAS-lehdessä.

§

Entä mitä Grönlannin jäätikköpinnoille kuuluu tänä päivänä? Vuosi 2013 oli selvästi rauhallisempi kuin 2012. Pintasulannan laajuus oli lähellä vuosien 1978-2013 keskiarvoa. Kesän 2014 sulaminen on alkanut toukokuun 19:ntenä päivänä eli "tavalliseen aikaan". Seuraamme jännityksellä tilanteen kehittymistä.

Metsäpalokausi alkoi Venäjällä tänä kesänä kuusi viikkoa normaali aikaisemmin, uutisoi The Siberian Times huhtikuun alkupuolella. Viikko sitten sama lähde kirjoitti Irkutskin alueen järkyttävistä tunnelmista. Maailman lämpötilakartta saa ajattelemaan, että poikkeuksellisen lämmin huhtikuu oli varmaankin osasyynä tapahtuneeseen:


Huhtikuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 huhtikuiden keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät seudut on merkitty kartaan sinisin sävyin, keskimääräistä lämpimämmät punaisin sävyin. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. Laajalla alueella keskisessä Siperiassa huhtikuu 2014 oli yli viisi celsiusastetta keskimääräistä lämpimämpi (kartan tummin punasävy). (Kartta © NOAA)

§

Huhtikuu 2014 oli globaalistikin tarkasteltuna melko lämmin. NASA:n mukaan se oli mittaushistorian toiseksi lämpimin huhtikuu, ja NOAA:n mukaan kaikkein lämpimin (yhdessä vuoden 2010 huhtikuun kanssa). Nämä lämpötilastot alkavat vuodesta 1880.

Yksi viime kuun äärevimmistä sääilmiöistä koettiin Salomonsaarilla, kun siellä satoi paikoitellen yhteensä 1000 millimetriä vettä neljässä vuorokaudessa. Kaatosateen aiheuttamat äkkitulvat aiheuttivat vakavaa vahinkoa tässä puolen miljoonan asukkaan saaristovaltiossa. Tulvavesi tuhosi ja huuhtoi mukanaan mereen ihmisten koteja ja kasvimaita sekä infrastruktuuria. Ainakin 22 ihmistä sai surmansa.


Video: Huhtikuun 2014 tulvatuhoja Salomonsaarilla.

Arktisen merijään ala oli huhtikuussa 2014 keskimäärin 14,14 miljoonaa neliökilometriä. Se on satelliittiavusteisen mittaushistorian viidenneksi pienin huhtikuinen arktisen merijään ala.

§

Huhtikuu 2014 oli myös mittaushistorian ensimmäinen kuukausi, jona ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kuukausikeskiarvo oli suurempi kuin 400 miljoonasosaa koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Tai kuten Harvard Gazette otsikoi, "taas yksi askel väärään suuntaan".

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

2014-04-30

Ulkomaisia ilmastouutisia maalis-huhtikuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n viides arviointiraportti (AR5) lähestyy valmistumistaan. AR5:n toinen osaraportti (WGII) julkistettiin maaliskuun lopussa ja kolmas osaraportti (WGIII) pari viikkoa sen jälkeen.

§

Osaraportti numero kaksi (WGII) erittelee ilmastonmuutoksen vaikutuksia ihmiskuntaan ja muuhun eliömaailmaan, sekä pohtii tulevaisuuden uhkia ja keinoja sopeutua muuttuvaan ilmastoon.

Raportissa todetaan, että ilmastonmuutoksen seurauksia on jo havaittavissa ympäri maailmaa - kaikissa maanosissa ja valtamerissä. Havaintoja on siis paljon, mutta miten lähestyä tällaista satojen ja taas satojen sivujen mittaista asiakirjaa, jonka ulkoasukin on vielä luonnosvaiheessa?

Sääasema suosittelee aloittamaan lukemisen "Lyhennelmästä päätöksentekijöitä varten" (Summary for Policymakers, 44-sivuinen pdf). Siinäkin kannattaa keskittyä loppupuoliskon helppolukuisiin tekstitaulukoihin. Niihin on tiivistetty suuri määrä tietoa tähän mennessä ilmenneistä ilmastonmuutoksen seurauksista (Table SPM.A1 sivuilla 32-34) ja tulevaisuuden riskeistä (Assessment Box SPM.2 Table 1. sivuilla 27-30).

Syventävää tekstiä löytyy osa-alueittain jaoteltuna esimerkiksi makeanveden varoista, ruokaturvasta, ja ihmisten terveydestä. Osiot ovat tyypillisesti useiden kymmenien sivujen mittaisia. Tietoa on myös maanosittain ryhmiteltynä - esimerkiksi Euroopalle on omistettu oma lukunsa (93-sivuinen pdf). Siitä voi etsiä vastausta usein kysyttyihin kysymyksiin, kuten voiko Euroopassa jatkaa asumista rannikolla, leviääkö tänne uusia tarttuvia tauteja, tai kasvaako tarve tuoda Eurooppaan ruokaa muualta.

§

Osaraportti numero kolme (WGIII) käsittelee ilmastonmuutoksen hillintää eli käytännössä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden pienentämistä, sekä siihen liittyvää uhkapeliä vaihtoehtoisilla ilmastonmuutosskenaarioilla (ja niihin liittyvillä kustannuksilla ja toimintamahdollisuuksilla). Kolmosraporttia varten analysoitiin tieteellisestä kirjallisuudesta noin 1200 eri skenaariota.

Skenaarioiden peruspiirteet on esitelty raportin lyhennelmässä (Summary for Policymakers, 33-sivuinen pdf, johon on koottu muutakin karua perusasiaa). Skenaariotaulukosta (Table SPM.1 sivulla 13) löytyvät ilmakehän mahdolliset hiilidioksidipitoisuudet vuonna 2100, niihin johtavat kumulatiiviset kasvihuonekaasupäästöt, päästömäärien muutokset suhteessa vuoden 2010 päästöihin, ja niitä todennäköisesti vastaavat muutokset maailman keskilämpötilassa vuoteen 2100 mennessä.

Kolmosraportti on kakkosraporttiakin eeppisempi järkäle, joka on jäsennelty pienen kirjan mittaisiksi luvuiksi. Energiateknologian ja muiden teknisten aiheiden lisäksi mukana on myös abstraktin inhimillistä näkökulmaa, ja sitä on pohdittu entistä perusteellisemmin esimerkiksi luvussa Social, Economic and Ethical Concepts and Methods (128-sivuinen pdf).


Ihmiskunnan vuosittaiset kasvihuonekaasupäästöt vuosina 1970-2010. Vuosina 1970-2000 päästöt kasvoivat keskimäärin 1,3 prosenttia vuodessa. Sen jälkeen kasvunopeus jyrkkeni 2,2 prosenttiin vuodessa. Kaavion yksityiskohtiin kannattaa perehtyä isokokoisemman kuvatiedoston ja sen selitteen avulla. (Kaavio: IPCC/AR5-WGIII)

Kaikista niistä kasvihuonekaasupäästöistä, joita ihmiskunta on tuottanut vuosina 1750-2010 yhteensä, noin puolet on kertynyt viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Kaiken lisäksi vuosittaiset päästömäärät ovat kasvaneet kiihtyvällä vauhdilla vuosina 1970-2010. Vuonna 2010 ihmiskunnan vuosittaiset hiilidioksidipäästöt nousivat noin 49 miljardiin tonniin ja kumulatiiviset hiilidioksidipäästöt olivat jo melkein 2000 miljardia tonnia.

(Huom! Toisinaan puhutaan hiilidioksidipäästöjen sijaan hiilipäästöistä. Jos halutaan ilmaista hiilidioksidipäästöt hiilipäästöinä, on jaettava hiilidioksiditonnit 3,7:llä eli suhdeluvulla, joka on johdettu suoraan alkuaineiden atomimassoista.)

Kaksituhatta miljardia tonnia on hieman yli puolet siitä kumulatiivisten hiilidioksidipäästöjen "kiintiöstä", jonka voidaan ajatella olevan ihmiskunnan käytettävissä. Emme voi jatkaa siihen huolettomaan ja ahneeseenkin tapaan, josta käytetään yleisesti nimitystä "business as usual", jos haluamme välttää arvaamattoman vaarallisen ilmastonmuutoksen, kuten esimerkiksi maailman keskilämpötilan kohoamisen yli neljällä celsiusasteella tämän vuosisadan aikana.

On arvoitu, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden rajoittaminen korkeintaan 450 miljoonasosaan voisi hyvällä tuurilla riittää pitämään keskilämpötilan nousun enintään kahdessa celsiusasteessa, ja että sen edellyttämät ponnistelut leikkaisivat talouskasvusta tällä vuosisadalla vain suunnilleen 0,06 prosenttia vuodessa. Näissä laskelmissa ei edes ole mukana niitä terveys- ja muita hyötyjä, joita koituu kun ilmansaasteet vähenevät ja kun vältytään pahoilta ilmastokatastrofeilta.

Vuoden 2000 jälkeen kasvihuonekaasupäästömme ovat kasvaneet kaikilla muilla talouden sektoreilla paitsi maa- ja metsätaloudessa (ks. kaavio ja sen selite). Tilanne on siis kelju, mutta siinä voi nähdä jotain hyvääkin - nimittäin sen että kaikki päästövähennykset ja hiilensidontaideat mitä nyt vain keksitään ovat todella tervetulleita joka taholla sähkön- ja lämmöntuotannossa, teollisessa tuotannossa, rakentamisessa ja asumisessa, liikenteessä sekä maa- ja metsätaloudessa (jonka osuus päästöistä oli vuonna 2010 noin neljännes).

Toisin sanoen, kuten IPCC:n puheenjohtaja Rajenda K. Pachauri asian ilmaisee, "ilmastonmuutoksen hillitsemisen pikajunan olisi lähdettävä asemalta pian, ja koko globaalin yhteisön olisi oltava sen kyydissä". Tämä ja muita hyviä puheenvuoroja kuultiin lehdistötilaisuudessa pari viikkoa sitten:


Videotallenne IPCC:n lehdistötilaisuudesta, joka pidettiin kolmosraportin (WGIII) julkistamisen yhteydessä Berliinissä 13.4.2012. Tiedepitoisin sisältö alkaa melko tarkalleen viidentoista minuutin kohdalta, eli kun Ottmar Edenhofer aloittaa raportin pääkohtien esittelyn.

IPCC:n viidennen arviointiraporttin (AR5) neljäs ja viimeinen osa, synteesiraportti (AR5 SYR), tulee näillä näkymin saataville marraskuussa 2014. Ensimmäinen osaraportti (WGI) esiteltiin Tietoukan blogissa 23.10.2013.

§

Lopuksi vielä lyhyesti maaliskuun sääuutisia maailmalta.

Maaliskuusta 2014 tuli mittaushistorian neljänneksi lämpimin maaliskuu sekä NASA:n että NOAA:n analyysin mukaan. Maaliskuu oli vertailujakson keskiarvoa kylmempi laajalla alueella Pohjois-Amerikassa, mikä pistää hyvin silmään allaolevasta kartasta. Vermontin osavaltiossa Yhdysvalloissa siitä tuli jopa sikäläisen historian kylmin maaliskuu.


Maaliskuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi värisävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

§

Arktinen merijää saavutti tämänvuotisen maksimialansa maaliskuun 21:ntenä päivänä. Jäiseksi luokiteltavan merialueen laajuus oli tuolloin noin 14,91 miljoonaa neliökilometriä. Se on tilastohistorian viidenneksi pienin arktisen merijään vuosittainen maksimi.

Ylivuotisen merijään määrä oli maaliskuun alussa selvästi suurempi kuin vuotta aiemmin, mikä on todella ilahduttava uutinen. Monivuotisen merijään elpymiseen Pohjoisella jäämerellä tarvittaisiin useita tällaisia hyviä vuosia. Allaoleva animaatio havainnollistaa, mitä arktisen merijään vanhimmille ikäluokille on tapahtunut vuosina 1987-2013. Kaikkein vanhin, yli yhdeksän vuoden ikäinen osa merijäästä on esitetty siinä valkoisella värillä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

2014-03-26

Ulkomaisia ilmastouutisia helmi-maaliskuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Rankat helteet ovat tuttu aihe Australian ilmastouutisista - esimerkiksi vuosi 2013 oli sikäläisen mittaushistorian kuumin vuosi. Sen jatkoksi saatiin vielä kesä (joulu-helmikuu), joka oli huomattavan kuuma varsinkin Australian kaakkoisosissa. Tämä kesä rikkoi ainakin 156 paikallista helle- ja muuta sääennätystä.

Riippumaton tutkijaryhmä Climate Council on koonnut siitä raportin The Angry Summer. Jos tuo otsikko kuulostaa tutulta, niin sitähän se onkin. Myös edellinen kesä oli heidän mielestään "vihainen" (ks. Tietoukan blogi 26.3.2013).


Australiassa kesällä 2013/2014 rikkoutuneita paikallisia lämpöennätyksiä. Kuvan tekstit on helpompi lukea isommasta versiosta, joka on raportin (pdf) sivulla 4. (Kuva © Climate Council of Australia Ltd)

Yksityiskohtaisempi erittely Australian sääkesästä 2013/2014 löytyy Australian ilmatieteen laitoksen vuodenaikaisraportista. Tarjolla on myös uusi yleiskatsaus Australian ilmaston tilaan, State of the Climate 2014. Helteiden paheneminen on yhtenä silmiinpistävänä havaintona siinäkin raportissa.

§

Maailman ilmatieteen järjestö WMO on julkistanut tämänvuotisen lausuntonsa maailman ilmaston tilasta, WMO Statement on the status of the global climate in 2013. Siinä vahvistetaan aiemmin alustavana ilmoitettu tieto, että vuosi 2013 oli mittaushistorian kuudenneksi lämpimin vuosi ja että tilastojen neljästätoista lämpimimmästä vuodesta peräti kolmetoista on koettu vuosisadan vaihteen jälkeen.

WMO:n raportin oheismateriaaliksi on rakennettu vuorovaikutteinen maailmankartta, johon on merkitty viime vuoden ääreviä säätapahtumia. Suomen alueelta karttaan on otettu mukaan kolme tapausta. Tietoukan blogi suosittelee!


WMO:n tapahtumakartta havainnollistaa vuoden 2013 sääerikoisuuksia. Kartassa on neljätoista tasoa; tätä kuvankaappausta varten niistä on valittu näkyviin "helleaallot" ja "korkeat lämpötilat". (Kartta © WMO)

Maapallon maa-alueilla joudutaan kestämään nykyisin ankarampia helteitä kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Tähän tulokseen päädyttiin, kun analysoitiin vuosien 1979-2012 päiväkohtaisia lämpötiloja eri puolilta maailmaa.

Jokaisen yksittäisen päivän kuumuus arvioitiin erikseen vertaamalla sitä kalenterivuoden samaan päivään tutkimusjakson muina vuosina.

Tutkimuksen mukaan kuumimpien päivien esiintymistiheys on noussut. Niistä on myös tullut yhä kuumempia, ja niitä on alkanut esiintyä yli kaksi kertaa niin laajalla alueella kuin 30 vuotta sitten.

Maa-alueiden erittäin kuumat päivät ovat lämmenneet nopeammin kuin koko maailma keskimäärin. Ilmiö ei vaikuta johtuvan pelkästään maa-alueiden yleisesti nopeammasta lämpenemisestä (merialueisiin verrattuna), vaan mukana näyttäisi olevan myös jotakin sellaista ylimääräistä lämpenemistä, joka näkyy nimenomaan näissä maa-alueiden kaikkein kuumimmissa päivissä.

Globaalin keskilämpötilan kohoamisen hitaus vuoden 1998 jälkeen on herättänyt toiveita siitä, että ilmastonmuutos olisi pysähtynyt. Nyt esitetyt tutkimustulokset eivät kuitenkaan näytä tukevan sellaista tulkintaa. Kuumimpien päivien kuumeneminen on ollut jyrkkää myös vuoden 1998 jälkeen.

Samaan aikaan kun kuumimmat päivät ovat kuumentuneet jyrkästi, ovat kylmimmät päivät kylmentyneet hieman (ks. kaavio Supplementary Fig. S7).

Jos päivittäisiä maksimilämpötiloja tarkastellaan eri vuodenaikojen tai maantieteellisten alueiden puitteissa, paljastuu lisää mielenkiintoisia eroja. Tässä kaksi esimerkkiä:

1. Kuumimpien päivien kuumeneminen on ollut erityisen korostunutta maapallon keskileveyksillä ja Grönlannissa (ks. kartta Supplementary Fig. S5, osa c).

2. Pohjoisen pallonpuoliskon keskileveyksillä lämpimimmät talvipäivät (joulu-helmikuussa) eivät ole enää niin lämpimiä kuin ennen (ks. kartta Supplementary Fig. S6, osa a).

Tutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Samaisen lehden ja Nature Geosciencen yhteisellä teemasivulla on lueteltu lisää tieteellisiä kirjoituksia, jotka liittyvät lämpenemisen "pysähtymiseen". Osa niistä on luettavissa kokonaan ilmaiseksi.

§

Helmikuu 2014 oli NASA:n tilastoissa mittaushistorian 17:nneksi lämpimin ja NOAA:n tilastoissa 21:nneksi lämpimin. Kartta havainnollistaa lämpötilapoikkeamien jakaumaa ympäri maailmaa:


Helmikuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Helmikuun sään ääri-ilmiöihin lukeutuivat muun muassa Britanniassa jatkuneet runsaat sateet, joiden myötä talvesta 2013/2014 tuli Englannissa ja Walesissa sateisin talvi sitten vuoden 1766, josta paikallinen mittaushistoria alkaa.

Tutkijat yrittävät nyt selvittää, saattoiko ilmastonmuutoksella olla yhteys viime talven sateisiin ja niitä seuranneisiin tulviin. Yleisöä on pyydetty auttamaan Weather @ home -kansalaistiedeprojektin kautta. Siihen ehtii vielä mukaan!

§

Arktisen merijään ala oli helmikuussa 2014 keskimäärin 14,44 miljoonaa neliökilometriä. Se on tilastojen neljänneksi pienin helmikuinen lukema. Vuosien 1981-2010 helmikuiden keskiarvosta jäätiin 910 tuhannen neliökilometrin päähän.

Arktisen vyöhykkeen ympäristönmuutoksesta on koottu verkkoon interaktiivisten karttojen kokoelma SOAC (Satellite Observations of Arctic Change). NASA:n satelliittidataan perustuvia karttoja on tällä hetkellä seitsemästä aiheesta, merijään lisäksi muun muassa maakasvillisuuden vehreydestä (NDVI, data vuosilta 1982-2010) ja lumipeitteestä (1966-2012). Tietoukan blogi suosittelee taas!

§

Etelämannerta ympäröivän merijään määrän vuodenaikaisessa vaihtelussa on sama peruspiirre kuin arktisenkin merijään syklissä (sulaa kesällä, jäätyy talvella). Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana antarktisen merijään alassa on kuitenkin ollut loivan nouseva trendi, eikä dramaattisesti laskeva trendi kuten arktisen merijään tapauksessa. Se millä tavoin eri ympäristötekijät vaikuttavat yhdessä antarktisen merijään määrään, kaipaa vielä selvittämistä.

Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa perehtyä pari viikkoa sitten julkaistuun raporttiin Position Analysis: Antarctic Sea Ice and Climate Change 2014. Siihen on koottu nykytietoa antarktisen merijään muutoksista ja merkityksestä osana eteläisen napa-alueen ekosysteemiä ja ilmastojärjestelmää.

§

Ilmastonmuutoksen vanhat tutut perusasiat ovat jälleen kerrattavissa uusista, arvovaltaisten tahojen laatimista valistuspaketeista:

What We Know on Amerikan tieteenedistämisyhdistys AAAS:n laatima kokonaisuus. Pääteksti (28-sivuinen pdf) keskittyy ilmastonmuutoksen vaikutusten ja riskien laadulliseen kuvailemiseen. Numeerinen tieto on karsittu hyvin vähiin. Lisäaineistona on videoita, jotka sisältävät lyhyitä asiantuntijoiden puheenvuoroja. Lukijan tai kuulijan ei tarvitse olla korkeasti koulutettu pystyäkseen ymmärtämään What We Know'n sanoman.

Climate Change: Evidence and Causes on yksityiskohtaisempi ja numeropitoisempi tuote (36-sivuinen pdf). Sen tekijöinä ovat Yhdysvaltain kansallinen tiedeakatemia NAS ja Lontoon Royal Society. Sisällön pääosa on jäsennelty kahdenkymmenen kysymyksen ja vastauksen muotoon, ja vastauksia on havainnollistettu tilastokuvioilla. Lisäaineistoa on sekä NAS:n että Royal Societyn sivuilla. Climate Change: Evidence and Causes sopinee paremmin sellaiselle maallikkoyleisölle, joka haluaa ymmärtää täsmällisesti, mihin ilmastotilanteen vakavuus perustuu.

§

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus Mauna Loalla on ylittänyt 400 miljoonasosan lukeman tänä vuonna ensimmäisen kerran jo maaliskuun kahdentenatoista päivänä. Se on lähes kaksi kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna. Pitoisuus on vuosittain korkeimmillaan tyypillisesti toukokuussa.

Tänä vuonna tullaan lähes varmasti näkemään mittaushistorian ensimmäinen kuukausikeskiarvo, jossa ilman hiilidioksidipitoisuus ylittää 400 miljoonasosaa, arvioi ilmastotutkija Ralph Keeling videohaastattelussa.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

2014-02-26

Ulkomaisia ilmastouutisia tammi-helmikuussa 2014

Havaintoja viimeaikaisista uutisista ~viikolle 3/2014 asti, viikkojen mukaan järjestettynä.

Erittely ko. laajemman uutislinkkikokoelman tilanteesta.

§

Maailman ilmatieteen järjestö WMO on laskenut vuoden 2013 maailman virallisen keskilämpötilan. WMO:n mukaan viime vuosi oli mittaushistorian kuudenneksi lämpimin vuosi. Tilastojen neljästätoista lämpimimmästä vuodesta peräti kolmetoista on koettu vuosisadan vaihteen jälkeen.

WMO:n virallisissa lämpölaskelmissa käytetään aineistona ensisijaisesti Yhdysvaltain NOAA:n ja NASA:n sekä Britannian Met Officen dataa. Nuo kolme tahoa käyttävät hivenen toisistaan poikkeavia laskutapoja, mutta kaikkien tulokset ovat tälläkin kertaa pääpiirteissään hyvin samankaltaiset.


Vuosille 1884-2013 laskettujen viisivuotiskeskilämpötilojen poikkeama vuosien 1951-1980 keskiarvosta. Animaatio päättyy kuvaan, joka esittää viimeisen viisivuotisjakson (2009-2013) lämpöpoikkeamaa. Siniset sävyt kuvastavat keskimääräistä matalampia ja keltaisesta punaiseen liukuvat sävyt keskimääräistä korkeampia lämpötiloja. Mitä tummempi sininen tai punainen sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Animaatio: NASA/Goddard Space Flight Center Scientific Visualization Studio)

WMO julkistaa täyden yhteenvetonsa maailman ilmaston tilasta 2013 myöhemmin tänä keväänä. Sitä odotellessa viime vuoden keskeisiä säätapahtumia voi kerrata kartasta, joka on NOAA:n vuosiraportissa. Epävirallisempia pieniä koosteita ovat laatineet John Vidal/The Guardian ja Jeff Masters, joka on kerännyt myös erillisen kokoelman aivan erityisiä säävideoita viime vuodelta (varoitus: videot ovat paikoin hyvinkin järkyttävää katseltavaa). Euroopan satelliittijärjestön animaatio vuodesta 2013 (alla) on rakennettu satelliittikuvista, ja siinä on taustalla englanninkielinen selostus:

§

Tammikuu 2014 oli maailman mittaushistorian neljänneksi lämpimin tammikuu sekä NOAA:n että NASA:n tilastoissa. Suurimmassa osassa maailman maa-alueita kuukauden keskilämpötila oli keskimääräistä korkeampi. Ajankohtaan nähden keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä:


Tammikuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Isossa-Britanniassa tammikuu 2014 oli hyvin sateinen ja sen myötä tulvainen. Tammikuun kaikkien aikojen sade-ennätys rikkoutui esimerkiksi Englannissa ja Walesissa, missä paikallinen mittaushistoria alkaa vuodesta 1766.

Poikkeava tilanne on jatkunut Britanniassa vielä helmikuunkin puolella. Siitä on julkaistu näyttävä kuvakooste In Focus -blogissa.

Ekologian ja hydrologian tutkimuskeskus CEH ja Met Office ovat julkaisseet yhdessä raportin (pdf), jossa eritellään alkuvuoden rankkaa sadejaksoa ja sen mahdollisia syitä. Raportti ei esitä tyhjentävää selitystä sääkatastrofille. Pohjois-Atlantin yllä vahvistunut ilmakehän suihkuvirtaus saattaa olla yksi ilmiön aiheuttajista. Näillä asioilla on yhteys myös Kuninkaallisen meteorologisen seuran mukaan.

Australiassa vuosi alkoi ankaran helleaallon merkeissä (pdf), ja tammikuulle sattui vielä toinenkin kansallisesti merkittävä helleaalto (pdf). Australialainen Climate Council selostaa helleasiaa uudessa raportissaan, jonka otsikko on vapaasti käännettynä "Helleaallot: kuumempia, pidempiä, useammin". Raportin mukaan Adelaiden, Melbournen ja Canberran kaupungit ovat kuumentuneet jo sellaiselle tasolle, jolle niiden oli aiemmin arvioitu päätyvän vasta vuonna 2030.

Adelaiden yliopiston mukaan tammikuun helleaaltojen maastopalot tuhosivat kokonaan joitakin uhanalaisten lintulajien osapopulaatioita Etelä-Australiassa ja Victoriassa. Kärsineiden lajien joukossa ovat tummaemumaluri (Stipiturus mallee) ja mesikkolaji Manorina melanotis, jotka kuuluvat Australian endeemiseen linnustoon.


Maailman kaikki tummaemumalurit (Stipiturus mallee) sijaitsevat nyt niin suppealla alueella Australiassa, että pahimmassa tapauksessa yksi ainoa maastopalo voi hävittää lajin sukupuuttoon. (Kuva: Ron Knight/Creative Commons)

Tuossa ei suinkaan ollut kaikki, vaan lisää tammikuun erikoisia säähavaintoja maailmalta voi hakea Christopher Burtin blogista.

§

Arktisen merijään ala oli tammikuussa keskimäärin 13,73 miljoonaa neliökilometriä. Kyseessä on mittaushistorian neljänneksi pienin tammikuinen lukema. Jäiseksi luokiteltavaa merenpintaa oli tällä kertaa 800 tuhatta neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1981-2010 tammikuissa keskimäärin.

Arktisen merijään ala kasvanee tänä talvena vielä muutaman viikon ajan. Tilannetta voi verrata vuosien 1979-2000 havaintoihin: Merijään maksimilukema mitattiin tuolloin keskimäärin maaliskuun kymmenentenä päivänä, ja se oli keskimäärin 15,86 miljoonaa neliökilometriä.

Pohjoisen jäämeren jännittävää loppukiriä voi seurata Yhdysvaltain kansallisen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC:n karttapiirroksesta ja tilastokuviosta, jotka päivittyvät vuorokauden viiveellä.

NSIDC:n tilastoimat satelliittihavainnot alkavat vasta 1970-luvun lopulta, mutta yli sata vuotta pidempää historiaa voi nyt silmäillä vuorovaikutteisesta "Alaskan merijääatlaksesta", joka julkistettiin viime kuussa.

Uusi, hieno ja kunnianhimoinen Historical Sea Ice Atlas on amerikkalaispainotteisen tutkimusyhteistyön tuote. Se on koottu havainnoista, joista varhaisimmat ovat tammikuulta 1850 ja tuoreimmat (ainakin tätä kirjoitettaessa) joulukuulta 2013. Mukana on myös satelliittidataa, kuten esimerkiksi taulukon alimmalla rivillä mainittu "Nimbus-7 SMMR", joka on Tietoukan blogin lukijoille tuttu NSIDC:n merijääanalyysien kautta.

Jääkartasto kattaa paitsi Alaskan lähimeret (Beringinmeri, Tšuktšimeri) myös Kanadan arktisen saariston länsipuolella sijaitsevan Beaufortinmeren. Alueella sijaitsevat siis sellaiset Tietoukan blogin uutisista tutut kohteet kuin merijään saartama Nome (uutiskatsaus 6/2012), Barrow jossa jäätä ei ollut näkyvissäkään (katsaus 27.11.2013) ja Point Lay, johon merijään puutteesta kärsineet mursut ovat turvautuneet useamminkin kuin kerran (katsaukset 36/2010 ja 35/2011). (Katso jääkartan käyttöä varten kohteiden sijainnit Wikipediasta: Nome, Barrow, Point Lay.)

Alaskan merijääatlaksesta uutisoi tuoreeltaan Alaska Dispatch, joka siteeraa hankkeen johtajaa, professori ja meteorologian tohtori John Walshia seuraavasti: "On silmiinpistävää, miten ainutlaatuisia viimeiset viisi tai kuusi kesää ovat koko aineistossa Alaskan pohjoispuolisen merijääkadon osalta [...] tämä seitsemän vuoden jakso on ennätysmäinen siinä 160 vuoden havaintoaineistossa, joka meillä on".

Yksityiskohtaista tietoa kartastosta löytyy Historical Sea Ice Atlas For Alaska Waters -webinaarin nettisivulta.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

2014-01-29

Ulkomaisia ilmastouutisia marras-joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Voiko ilmaston vähittäinen muuttuminen aiheuttaa äkillisiä seurauksia maapallon ekosysteemeille? Onko meillä tarvetta alkaa varautua isoihin muutoksiin, jotka tapahtuvat ehkä vain muutaman vuosikymmenen tai muutaman vuoden aikajänteellä? Tätä maailmanlaajuisesti relevanttia asiaa on pohdittu raportissa Abrupt Impacts of Climate Change: Anticipating Surprises, jonka Yhdysvaltain kansallinen tiedeakatemia julkaisi viime kuussa. Raportissa tarkastellaan äkillisten muutosten todennäköisyyttä ennen vuotta 2100 ja sen jälkeen, sekä näiden arvioiden luotettavuutta.

Raportin mukaan kaksi äkillistä isoa muutosta on jo käynnissä. Arktisen merijään kesäaikainen niukkuus on yksi sellainen muutos. Jääkadon ekologiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset voivat olla merkittäviä. Arktinen merenkulku ja luonnonvarojen hyödyntäminen saattavat kasvaa uusiin mittasuhteisiin.

Se toinen jo käynnissä oleva muutos tappaa eliölajeja sukupuuttoon. Ihmistoiminta on huonontanut ja hävittänyt monien lajien elinympäristöjä. Ilmastonmuutos etenee jo nyt nopeana ja sen arvellaan kiihtyvän vielä lisää. Nuo tekijät voivat ajaa yksinäänkin lajeja kriittisen kynnyksen tuolle puolen, niiden yhteisvaikutuksesta puhumattakaan. Ilmaston ominaisuudet kuten esimerkiksi kasvukauden kesto ja ajoittuminen tai äärisäiden intensiteetti ja esiintymistiheys voivat muuttua niin nopeasti, että eliölaji ei ehdi sopeutua tai siirtyä uuteen paikkaan.

Joidenkin muutosten todennäköisyyttä ei kyetä arvioimaan nykytietämyksen valossa. Tähän joukkoon kuuluu esimerkiksi Länsi-Etelämantereen mannerjäätikön (West Antarctic Ice Sheet, WAIS) hajoaminen ja siitä aiheutuva merenpinnan nousu. WAIS sisältää niin paljon vettä, että se voisi nostaa maailman merenpintaa 3-4 metriä. Sillä olisi vakavia seurauksia rannikkoseutujen ihmisasutukselle ja infrastruktuurille. WAIS onkin niitä kohteita, joita koskevat ennusteet edellyttävät vielä runsaasti lisätutkimuksia.


Kaavamainen esitys mereen päättyvän jäätikön hyllymäisestä kärkiosasta, jonka alapinta on vettä vasten. Jäätikön virtaussuunta on piirroksessa vasemmalta oikealle. Länsi-Etelämantereella on useita jäätiköitä, jotka ovat tällä tavoin kosketuksissa lämpenevään mereen ja alttiina sen sulattavalle vaikutukselle. (Kuva: Bethan Davies/Creative Commons)

Tutkimustiedon karttuminen on myös lieventänyt joitakin huolenaiheita. Atlantin valtameren merivirtojen kiertoliikkeen nopea seisahtuminen ei liene todennäköistä tämän vuosisadan aikana.

Metaanin laajamittainen vapautuminen ilmakehään arktisen vyöhykkeen sulavasta ikiroudasta tai merenpohjan metaanihydraateista ei sekään ole todennäköistä vielä tällä vuosisadalla. Nykykäsityksen mukaan lämpeneminen tulee kyllä aikanaan aiheuttamaan ilmastollisesti merkittäviä metaanipäästöjä, muttei kuitenkaan yhtäkkisenä purkauksena.

Golfvirran pysähtyminen tai napa-alueen valtaisa "metaaniröyhtäys" eivät siis näytä muodostavan meille todennäköistä välitöntä uhkaa - mikä helpottava ajatus! Tiedeakatemian raportti tekee kuitenkin selväksi, että nyt ei pidä päästää otetta herpaantumaan vaan on ruvettava pystyttämään varhaisen varoituksen järjestelmää. Sellaista tarvitaan, jotta saadaan enemmän aikaa sopeutua "väistämättä tuleviin yllätyksiin". Ilmiöt jotka eivät ole todennäköisiä tällä vuosisadalla ovat silti edelleen mahdollisia, ja jotkut niistä kyllä tapahtuvat sitten myöhemmin, jos ihmiskunnan vaikutus ilmastoon jatkuu nykyisen kaltaisena.

Yhdysvaltain kansallisen tiedeakatemian julkaisemasta raportista on tarjolla parisataasivuinen täydellinen versio, nelisivuinen tiivistelmä (pdf) ja muutakin materiaalia. Ilmastojärjestelmän ja ekosysteemin potentiaalisia äkkimuutoksia on eritelty yksityiskohtaisesti taulukossa Table S.1 (pdf) joka sijaitsee varsinaisessa raportissa sivuilla 14-17.

Suositeltavaa kevyttä luettavaa löytyy CU Connections -lehdestä. Siinä on haastateltu James Whitea, joka on geotieteiden professori Coloradon yliopistossa. Hän johti raportin laatinutta komiteaa. Videoformaatin ystäville on tarjolla tunnin mittainen tallenne raportin julkistamistilaisuudesta ja professori Whiten pikainen johdatus aiheeseen:

§

Koillisväylän purjehduskausi oli vuonna 2013 taas kerran edellisiä kausia vilkkaampi. Barents Observerin mukaan yhteensä 71 alusta kulki Beringinsalmen ja Barentsinmeren välisen reitin sen koko pituudelta. Toissa vuonna niin teki vain 46 alusta.

Arktisen merijään paksuudesta on saatu lisää tietoa CryoSat-satelliitin avulla. CryoSat mittasi jään määräksi lokakuussa 2013 noin 9000 kuutiokilometriä. Jäätä oli siis noin 50 prosenttia enemmän kuin edellisen vuoden lokakuussa!

Jään kokonaismäärää on kasvattanut lähinnä monivuotinen merijää. Monivuotinen jää oli nyt keskimäärin noin 30 senttimetriä eli noin 20 prosenttia paksumpaa kuin lokakuussa 2012. Lokakuun 2013 jäämäärä on kuitenkin vielä kaukana 1980-luvun alkuvuosien lokakuiden tasosta, jonka arvoidaan olleen 20 tuhannen kuutiokilometrin luokkaa.

Arktisen merijään ala oli marraskuussa keskimäärin 10,24 miljoonaa neliökilometriä (mittaushistorian kuudenneksi pienin marraskuinen lukema) ja joulukuussa keskimäärin noin 12,38 miljoonaa neliökilometriä (vastaavasti neljänneksi pienin lukema). Talven jäämaksimi saavutetaan yleensä maaliskuussa.

§

Atlantin valtameren hurrikaanikausi päättyi viime vuoden osalta mielenkiintoisiin lukemiin. Nimen saaneita myrskyjä kertyi kauden aikana kolmetoista kappaletta, mikä osuu toukokuussa esitettyjen ennusteiden haarukkaan (ks. Tietoukan blogi 19.6.2013).

Myrskyjen voimakkuuden suhteen ennusteet menivät kuitenkin pieleen. Vain kaksi myrskyä voimistui hurrikaaniksi asti, ja sellaisinakin nuo trooppiset hirmumyrskyt Humberto ja Ingrid olivat heikoimmasta päästä, vain vaatimattomia ykköskategorian hurrikaaneja.

Myrskyjen ajallisen keston ja tuulen nopeuden pohjalta voidaan laskea myrskyjen hirmuisuutta kuvaava ACE-indeksi (Accumulated Cyclone Energy). Koko Atlantin kauden yhteenlaskettu ACE-arvo oli viime vuonna kuudenneksi pienin sitten vuoden 1950.

Ennusteiden laatimisen aikoihin monet seikat viittasivat siihen, että olisi tulossa keskimääräistä aktiivisempi hurrikaanikausi, mutta se tietomäärä ei siis riittänyt. Kokenut meteorologi Dan Satterfield on pohtinut blogissaan sitä, kuinka nämä kausiennusteet saavat tiedotusvälineissä varsin paljon huomiota suhteessa siihen miten kokeellisia ne vielä toistaiseksi ovat laadultaan.

§

Marraskuu 2013 oli maailman mittaushistorian lämpimin marraskuu sekä NASA:n että NOAA:n tilastoissa. Joulukuu 2013 oli suhteessa hitusen viileämpi; NASA:n tilastoissa neljänneksi lämpimin ja NOAA:n tilastoissa kolmanneksi lämpimin. Lämmintä oli etenkin Venäjällä. Paikallisten asukkaiden mukaan sellaista "ei oltu koettu miesmuistiin", uutisoi Siberian Times runsaan kuvituksen kera.


Marraskuun 2013 (vasemmalla) ja joulukuun 2013 (oikealla) keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartat © NOAA: marraskuu, joulukuu)

Weather Extremes -blogissa on tarjolla Christopher Burtin perinteiset koosteet sekä marras- että joulukuun hätkähdyttävimmistä sääilmiöistä eri puolilla maailmaa. Yksi niistä oli poikkeuksellisen voimakas trooppinen hirmumyrsky Haiyan, joka iskeytyi Filippiineille marraskuun kahdeksantena päivänä. Taifuunikatastrofissa sai surmansa ainakin 6201 ihmistä.

§

Maakohtaisia yhteenvetoja säävuodesta 2013 on saatavilla englanninkielisenä ainakin seuraavista maista: Iso-Britannia, Irlanti (pdf), Yhdysvallat, Saksa, Kiina, Uusi-Seelanti ja Australia. Australiassa vuosi 2013 oli sikäläisen mittaushistorian lämpimin.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Tilaa syöte! :)
RSS-syöte: kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset
RSS-syöte: vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset