Ulkomaisia ilmastouutisia helmi-maaliskuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Maapallon pohjoisimmat kasvillisuusvyöhykkeet ovat saaneet joitakin eteläisten naapurialueittensa piirteitä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Vuodenaikojen välinen lämpötilaero on kaventunut sekä arktisella että boreaalisella vyöhykkeellä. Sen myötä kasvukausi on pidentynyt ja kasvillisuus on vehmastunut. Etenkin tundra on alkanut kukoistaa.

Kesä- ja talvilämpötilojen ero on pienentynyt pohjoisilla vyöhykkeillä kolmessa vuosikymmenessä siten, että se vastaa tilannetta noin 4-5 leveysastetta (eli suurin piirtein 450-550 kilometriä) etelämpänä. Vertailukohtana on siis eteläisempien alueiden tilanne sellaisena kuin se oli vuonna 1982.

Satelliittikuvista voidaan laskea kohdealueen yhteyttämisaktiivisuus (normalized difference vegetation index, NDVI), joka tarkoittaa käytännössä kasvillisuuden vihreyttä ja rehevyyttä. Nyt julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin vuosien 1982-2011 satelliittikuvia maa-alueista, joiden sijainti on vähintään 45 astetta pohjoista leveyttä.

Niistä arktisista ja boreaalisista maa-alueista, joilla on kasvillisuutta, suunnilleen kolmasosa (laskutavasta riippuen 32-41 prosenttia) alkoi vihertää merkittävästi enemmän kuin vuonna 1982. Tilastollisesti merkittävä vihreyden väheneminen havaittiin vain alle viidellä prosentilla tutkitusta alueesta.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreys on saavuttanut tason, joka vastaa kolmen vuosikymmenen takaista tilannetta noin 6-7 leveysastetta eli jopa lähes 800 kilometriä etelämpänä.

Kun ikirouta sulaa, puut valtaavat alaa palsasuolla. Tämä palsasuo sijaitsee Venäjällä lähellä Altaita. (Kuva © Terry Callaghan, EU-Interact/Sergey Kirpotin, Tomsk State University)

Aidosti arktinen kasvillisuus on puutonta, ja arktisen vyöhykkeen viimeaikainen vehmastuminen näkyy maastossa monin paikoin pensaiden runsastumisena ja puiden ilmaantumisena sinne, missä niitä ei ole kasvanut aiemmin.

Arktinen tundra vihertyi vuosina 1982-2011 voimakkaammin kuin boreaaliset metsät. Boreaalisella vyöhykkeellä alueellinen vaihtelu oli myös selvästi suurempaa kuin arktisella vyöhykkeellä. Boreaalinen vyöhyke vihertyi Euraasiassa enemmän kuin Pohjois-Amerikassa. Boreaalisessa Pohjois-Amerikassa sikäläiset itäiset sekametsät alkoivat kukoistaa parhaiten.

Kuivuus lienee myötävaikuttanut siihen, että boreaalisen vyöhykkeen vihertyminen hiipui paikoitellen 1980-luvun jälkeen. Muita mahdollisia syitä ovat esimerkiksi metsäpalot ja hyönteistuhot.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreyden (NDVI) muutokset jaksolla 1.7.1982-1.12.2011. Sinivihreillä sävyillä on merkitty alueet, joista tuli vihreämpiä kuin ennen. Ruskeilla sävyillä on merkitty alueet, jotka menettivät vihreyttään. Valkoisilla alueilla ei havaittu merkittävää muutosta. (Kartat © NASA Earth Observatory/Robert Simmon, using MODIS and AVHRR data from the Boston University's Climate and Vegetation Research Group)

Samassa tutkimuksessa arvioitiin tietokonesimulaatioilla, miten lämpötilat muuttuvat tulevaisuudessa. Tulokset viittaavat siihen, että pohjoisten vyöhykkeiden lämpötilaprofiilit muuttuvat tavalla, joka se vastaa noin 20 leveysasteen (eli noin 2200 kilometrin) siirtymistä kohti päiväntasaajaa. Nykytiedon valossa on vaikea arvioida, miten se vaikuttaisi kasvillisuuden hyvinvointiin ja koko muun ekosysteemin toimintaan.

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kiinnostuneille löytyy mukavasti lisämateriaalia Bostonin yliopiston nettisivuilta.

§

Arktinen merijää saavutti tämäntalvisen maksimialansa alustavien tietojen mukaan maaliskuun 15:ntenä päivänä. Jos se tieto jää voimaan lopullisten tarkistusten jälkeen, tästä maksimista tuli tilastohistorian kuudenneksi pienin.

Jäisen meren pinta-ala oli tällä kertaa 15,13 miljoonaa neliökilometriä, mikä on vain noin viisi prosenttia vähemmän kuin maksimien keskiarvo vuosina 1979-2000. Hyvänä uutisena ei kuitenkaan voi pitää sitä, että kymmenen viimeistä vuosittaista maksimia (2004-2013) ovat samalla tähänastisen mittaushistorian kymmenen pienintä maksimia.

Helmi-maaliskuussa merijää lohkeili näyttävästi Beaufortinmerellä. Jäätä murtaneet kovat tuulet olivat ilmeisesti peräisin myrskyjen sarjasta, joka alkoi Alaskassa helmikuun 10:ntenä päivänä. Beaufortinmerellä lohkeillut jää oli pääosin nuorta ja ohutta, tänä talvena muodostunutta merijäätä. Ilmiö ei ole aivan ennennäkemätön, mutta tällä kertaa lohkeilu oli varsin laaja-alaista. Satelliittikuvista koottu animaatio näyttää Beaufortin jään liikahtelut kuukauden ajalta:

§

Uusi tutkimus transarktisen merenkulun tulevista reittimahdollisuuksista on julkaistu PNAS-lehdessä. Tietokonesimulaatioilla arvioitiin Koillis- ja Luoteisväylän sekä Pohjoisnavanväylän kuljettavuutta vuosina 2040-2059. Pohjoisnavanväylä on lyhyin mahdollinen reitti Atlantin ja Tyynenmeren välillä, ja se kulkee siis Pohjoisen jäämeren keskiosien poikki. Se on noin kaksikymmentä prosenttia lyhyempi reitti kuin Koillisväylä.

Pohjoisnavanväylä soveltuu jo tämän vuosisadan puolivälissä sellaisille aluksille, jotka kuuluvat jäävahvistukseltaan luokkaan Polar Class 6. Koillisväylää puolestaan voidaan kulkea käytännössä jopa aivan tavanomaisilla aluksilla (94-98 prosentin vuosikohtainen todennäköisyys). Myös Luoteisväylästä tulee huomattavasti nykyistä käyttökelpoisempi kummallekin alustyypille; väylä avautunee riittävästi keskimäärin joka toisena vuonna.

Nämä arviot koskevat pelkästään arktisen merenkulun parasta sesonkia eli syyskuuta. "Tästä ei koskaan tule ympärivuotista toimintaa", tutkimukseen osallistunut Laurence C. Smith painottaa Kalifornian yliopiston tiedotteessa.

§

Helmikuun 2013 lämpötilat olivat globaalisti "uusnormaalia" tasoa, eli mittaushistorian noin kymmenen lämpimimmän helmikuun joukossa. NASA:n tilastoissa viime kuu oli kahdenneksitoista lämpimin helmikuu, NOAA:n tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin.

Eikö kuulostanut (enää) kovin dramaattiselta? Juuri siinä piilee uusnormaaliuden salakavala ansa.

Australian tammikuinen helleaalto (ks. Tietoukan blogi 27.2.2013) sai samantyylistä jatkoa, kun helmikuu liittyi Australian keväällä alkaneeseen erittäin lämpimien kuukausien ketjuun. Koko kesästä 2012/2013 (joulu-helmikuu) tuli lopulta Australian mittaushistorian lämpimin kesä. Helteiden lisäksi ongelmia aiheuttivat maastopalot, rankkasateet ja rankkasateista koituneet tulvat.

Australian hallituksen perustama riippumaton ilmastokomissio laati raportin "The Angry Summer" selvittääkseen yleisölle, mistä tässä ärhäkässä kesässä oli kysymys. Ilmastonmuutos pahensi ainakin helleaaltoja ja maastopaloja, raportissa todetaan. Tilanteen epätavallisuutta korostaa se, että kesästä tuli näin kuuma ilman El Niñon lämmittävää vaikutusta. On hyvin todennäköistä, että lähivuosikymmenien aikana on tulossa vieläkin kuumemmat oltavat.

Kun tuo raportti oli saatu julkistettua, Kaakkois-Australiassa oli jo käynnissä taas yksi ennätyksiä rikkova helleaalto (pdf), "The new normal: Melbourne's extended Angry Summer".

Australian kesässä ennätysten lukumääräkin oli ennätyksellinen. Tämä kuva esittää osan niistä. (Kuva © The Angry Summer by Professor Will Steffen/Climate Commission/Commonwealth of Australia - Department of Climate Change and Energy Efficiency, 2013)

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 9/2011

Havaintoja viime viikon (28.2.2011-6.3.2011) uutisista:

Kasvit tarvitsevat hiilidioksidia yhteyttämiseen. Maakasvit saavat hiilidioksidia ilmasta silloin, kun ne pitävät ilmarakojaan auki. Avonaisen ilmaraon kautta pääsee aina myös haihtumaan vettä. Tästä haihtumisesta käytetään nimitystä transpiraatio.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että jos kasveilla ei olisi pulaa vedestä, ne yrittäisivät yhteyttää sitä terhakkaammin mitä enemmän ilmakehässa olisi hiilidioksidia. Ilmarakojahan voisi pitää auki vaikka koko ajan, ja antaa veden haihtua vaan ja hiilidioksidin virrata samalla sisään.

Valitettavasti kasvit kuitenkin reagoivat ilman hiilidioksidipitoisuuden muutoksiin paljon monimutkaisemmin tavoin.

Sekuntien tai tuntien kuluessa tapahtuviin hiilidioksidipitoisuuden muutoksiin kasvit voivat reagoida sulkemalla tai avaamalla olemassaolevia ilmarakojaan. Kasvi pystyy sulkemaan ilmarakonsa muutamassa minuutissa.

Erittäin pitkien aikojen kuluessa tapahtuviin hiilidioksidipitoisuuden muutoksiin kasvit voivat sopeutua geneettisesti, eli tapahtuu evoluutiota.

Keskipitkällä aikavälillä, esimerkiksi vuosikymmenien kuluessa tapahtuviin pitoisuusmuutoksiin kasvit voivat reagoida alkamalla muodostaa lehtiä, joissa ilmarakojen koko ja lukumäärä pinta-alayksikköä kohti on toisenlainen kuin ennen. Kasvin ilmiasu eli fenotyyppi siis muuttuu.

Nyt tästä fenotyyppisestä sopeutumisesta on tehty havaintoja Floridassa. Tutkijat tarkastelivat sikäläisten kasvien ilmarakoja viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden ajalta. He havaitsivat, että samalla kun ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on noussut, kasvit ovat alkaneet muodostaa lehtiä, joissa on yhä vähemmän ilmarakoja.

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden noustessa sata miljoonasosaa ilmarakojen esiintymistiheys on pienentynyt siten, että lehtien transpiraatiokyky on heikentynyt keskimäärin noin 34 prosenttia. Lajien välillä havaittiin tässä vaihtelua 17 prosentista 55 prosenttiin. Ilmarakojen koko ei ollut muuttunut läheskään yhtä merkittävästi kuin ilmarakojen esiintymistiheys.

Tutkimuskohteena oli yhdeksän Floridassa tavallista kasvilajia. Mukana oli lehti- ja havupuita, kausi- ja ainavihantia lajeja, niin kuivien kuin märkienkin kasvupaikkojen lajeja, ja eri latvuskerrosten lajeja. Jokaisessa tutkitussa lajissa havaittiin samansuuntainen johdonmukainen muutos ilmarakojen tiheydessä.

Ilman hiilidioksidipitoisuus on vain yksi niistä ympäristötekijöistä, jotka vaikuttavat ilmarakojen kokoon ja esiintymistiheyteen. Myös valo, lämpötila ja veden saatavuus vaikuttavat ilmarakotiheyteen. Ilmaraot tutkittiin Floridassa kasvaneista kasveista, koska siellä kasvukauden keskilämpötila ja sademäärä ovat pysyneet lähes muuttumattomina viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden ajan.

Ilmarakotutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä. Yale Environment 360 uutisoi siitä.

Ilmarakojen erilaisia esiintymistiheyksiä. (Kuva: Emmy Lammertsma)

Kasvien transpiraatio vaikuttaa merkittävällä tavalla veden kiertokulkuun ja planeettamme ilmastoon. Miten pitkään kasvit kykenevät sopeutumaan, jos ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaa nopeaa nousuaan nykyisestä noin 390 miljoonasosasta ylöspäin?

Jatkosopeutumisen kykyä arvioitiin samojen floridalaisten puulajien osalta. Tutkijoiden mukaan fenotyyppinen sopeutuminen, joka perustuu ilmarakojen kokoon ja tiheyteen, on mahdollista lehtipuilla keskimäärin 740 miljoonasosan pitoisuuteen asti ja havupuilla keskimäärin 1250 miljoonasosaan asti.

Tämäkin ilmarakoihin liittyvä tutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 8/2011

Havaintoja viime viikon (21.2.2011-27.2.2011) uutisista:

Kontortamänty (Pinus contorta) esiintyy luontaisesti laajalle levinneenä Luoteisessa Pohjois-Amerikassa. Kontortamännyn luonnehtimia ekosysteemejä on siellä missä on kovaa kylmyttä, raskas lumikuorma puiden taakkana talvisin, ankaria metsäpaloja ja maaperä niukkaravinteinen.

Tutkijat arvelevat nyt, että jos uusia kasvihuonekaasujen päästörajoituksia ei saada aikaan, kontortamännyn levinneisyys supistuu noin kahdeksan prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Vuoden 2080 tienoilla kontortamäntyä olisi jäljellä vain noin seitsemällätoista prosentilla nykyisistä kasvupaikoistaan. Silloin tämä puulaji voisi olla jo lähes kokonaan hävinnyt nykyisiltä alueiltaan Oregonissa, Washingtonissa ja Idahossa.

Kontortamännyn levinneisyys Pohjois-Amerikassa. Kontortamännyn eri alalajit on merkitty karttaan punaisella, sinisellä ja vihreällä. Oregon, Washington ja Idaho on merkitty kirjainlyhentein. (Kartta: Wikipedia ja Maria Haanpää/Creative Commons)

Tutkimuksessa analysoitiin 12660 näytealalta kerättyä dataa. Sen perusteella arvioitiin, millä tavoin epäsuotuisat lämpötila- ja kosteusolosuhteet vaikuttavat kontortamännyn kasvuun. Mallinnustulosten perusteella kontortamänty säilyisi ilmaston muuttuessa pisimpään siellä, missä talven lumien sulavesi kastelee maaperän kokonaan, kevätpakkasia on merkittävässä määrin, ja kesän keskilämpötilakin jää alle viidentoista celsiusasteen.

Vaikuttaa siltä, että kohonneet lämpötilat, talvisen sademäärän pieneneminen, lumien varhaisempi sulaminen keväisin ja kesien yleistynyt kuivuus ovat jo alkaneet vaikuttaa kontortamännyn levinneisyyteen ja lisänneet myös kaarnakuoriaisten kontortamännyille aiheuttamia tuhoja.

Tutkimukseen osallistuneen Richard Waringin mukaan kaarnakuoriaiset olivat aiemmin valikoivampia ja jättivät nuoret, terveet puut rauhaan. Nykyään samat kuoriaiset saattavat runsaampana esiintyessään tappaa lähes kaikki puuyksilöt, ja Waring pelkää että tilanne on vielä pahenemaan päin.

Kontortamäntytutkimus julkaistiin Climatic Change -lehdessä. New York Timesin Green-blogi kirjoitti siitä.

Cellarinella nutti -sammaleläin. Kun sammaleläin kasvaa, sen rakenteeseen muodostuu vuosirengasmaisia vyöhykkeitä. Niitä mittaamalla eläimen kasvunopeus voidaan selvittää jälkikäteen. (Kuva: British Antarctic Survey)

Sammaleläinten muodostama hiilinielu on voimistunut Etelämantereen tuntumassa Rossinmerellä. Tämä huomattiin, kun tutkittiin kasvunopeuksia Cellarinella nutti -sammaleläinlajista kerätyistä näytteistä. Vuosien 1890-1970 näytteissä sammaleläinten kasvunopeus pysytteli jokseenkin samalla tasolla, mutta vuosina 1990-2008 keskimääräinen kasvunopeus kaksinkertaistui aiempaan verrattuna.

Myös kasviplanktonin kasvun tiedetään olleen runsaampaa samaan aikaan, kun sammaleläinten kasvunopeus kiihtyi. Levärunsaus on saattanut johtaa leviä syövien sammaleläinten kukoistukseen, mutta varmuutta siitä ei ainakaan toistaiseksi ole. Sitäkään ei tiedetä, onko vastaava ilmiö käynnissä Eteläisellä jäämerellä laajemmallakin alueella tai muissakin eliöryhmissä.

Merenpohjaan kiinnittyneenä elävän Cellarinella nuttin toiminta hiilinieluna perustuu sen taipumukseen murtua kappaleiksi merivirtausten paineessa. Mitä nopeammin sammaleläin kasvaa, sitä pikemmin se saavuttaa koon, jossa siitä irtoaa palasia. Palaset - ja niihin sitoutunut hiili - hautautuvat merenpohjaan.

Sammaleläintutkimus julkaistiin Current Biology -lehdessä. Siitä uutisoivat Reuters, BBC ja Science Poles, sekä suomalaiset CO₂-raportti ja Tiede.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 43/2010

Havaintoja viime viikon (25.10.2010-31.10.2010) uutisista:

Nousevista lämpötiloista on ehkä tulossa tärkein maailman metsä- ja maastopalojen esiintyvyyttä määräävä tekijä tämän vuosisadan kuluessa. Samalla ympäristön alttius tulipaloille uhkaa nousta ennennäkemättömälle tasolle.

Viime vuosituhannella, aina teolliseen vallankumoukseen asti, sademäärä oli tärkein palojen esiintymiseen vaikuttava tekijä. Teollisen vallankumouksen ja siihen liittyneen väestönkasvun myötä ihmistoiminnasta tuli palojen kannalta vaikuttavin tekijä. Ihmistoiminnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ihmisten välitöntä vaikutusta, kuten palojen sytyttämistä ja sammuttamista.

NASA:n tutkijoiden laatima uusi, entisiä kattavampi mallinnus viittaa nyt siihen, että ihmisen suoran vaikutuksen parisataa vuotta kestänyt valtakausi olisi päättymässä ja ilmasto olisi ottamassa hallitsevan asemansa takaisin.

Jos kasvihuonekaasupäästöjen annetaan lisääntyä vapaasti ja väestökin jatkaa nykyisenlaista kasvuaan, palot runsastuvat maailmanlaajuisesti keskimäärin viisi prosenttia vuoteen 2100 mennessä. Viiden prosentin kasvu olisi vielä kohtuullista, mutta siihen sisältyvä alueellinen vaihtelu on kuitenkin suurta:

Metsä- ja maastopalojen määrän muutos pinta-alaa kohti tämän vuosisadan kuluessa, jos IPCC:n A2-skenaario toteutuu. Siniset sävyt ilmentävät palojen vähenemistä, keltaiset-oranssit runsastumista. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi muutos. Valkoiseksi jätetyillä maa-alueilla ei oleteta tapahtuvan merkittäviä muutoksia. (Kartta: NASA/GISS/Pechony)

Palojen odotetaan jopa vähenevän merkittävästi esimerkiksi laajoilla alueilla Pohjois-Euroopassa, päiväntasaajan Afrikassa, päiväntasaajan Etelä-Amerikassa ja itäisessä Pohjois-Amerikassa.

Palofrekvenssin arvellaan kasvavan suurimmassa osassa Välimeren aluetta ja Keski-Eurooppaa. Palojen runsastuminen leimaa myös muun muassa Siperiaa, Keski- ja Etelä-Aasiaa, eteläistä Afrikkaa, läntistä Pohjois-Amerikkaa ja käytännössä koko Australiaa.

Niissä skenaarioissa, joissa kasvihuonekaasupäästöjä on rajoitettu ja väestökin kasvaa vähemmän, palofrekvenssi näyttäisi kasvavan paljon enemmän kuin viisi prosenttia, keskimäärin jopa 20-35 prosenttia. Taustalla on oletus ihmisten harjoittamasta palontorjunnasta: mitä enemmän väkeä, sitä enemmän ponnistellaan tulipalojen sammuttamiseksi.

Tulipalotutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä.

Metsäpalonäkymä Montanasta. Luoteis-Yhdysvalloissa metsäpalot lienevät paikoitellen harvenemaan, paikoitellen yleistymään päin. (Kuva: John McColgan, Alaska Forest Service)

Ilmakehän kohonneen hiilidioksidipitoisuuden "lannoittava" vaikutus voi hiipua jo vuosikymmenessä. Tällainen havainto saatiin, kun tutkittiin lännenambrapuun (Liquidambar styraciflua) kasvua hiilidioksidilla rikastetuissa oloissa Tennesseessä Yhdysvalloissa.

Puut altistettiin yhdentoista vuoden ajan 550 miljoonasosan hiilidioksidipitoisuudelle. Ensimmäisen kuuden vuoden aikana nämä puut kasvoivat jopa 24 prosenttia enemmän kuin luonnollisissa oloissa kasvaneet vertailupuut. Sen jälkeen puiden kasvuun saatu lisäys kuitenkin romahti.

Romahduksen syynä oli ilmeisesti se, että alkuvuosien kasvupyrähdys kulutti puiden saatavilla olleen typen vähiin. Typen niukkuudesta tuli puiden kasvua rajoittava tekijä, eli typestä tuli senhetkinen minimiravinne. Suurin osa ilmakehämme ilmasta on typpeä, mutta se ei ole muodossa, jota kasvit pystyisivät hyödyntämään suoraan.

Nämä tutkimustulokset eivät tue sellaista ajattelua, että ilmakehän kohonnut hiilidioksidipitoisuus lisäisi kasvien kasvua pysyvästi.

Ambrapuututkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä. Siitä uutisoi Australian yleisradioyhtiön ABC Science.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 3.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 33/2010

Havaintoja viime viikon (16.8.2010-22.8.2010) uutisista:

Maailman maaekosysteemien kasvillisuus voi tietyllä tavalla hyvin vielä viime vuosisadan lopulla. Sen nettoperustuotanto nimittäin lisääntyi kuusi prosenttia vuosien 1982 ja 1999 välillä. Perustuotannon kasvun pääteltiin olevan seurausta muun muassa siitä, miten ilmastonmuutos vaikutti kasveille suotuisasti lämpötiloihin, kasvukauden pituuteen ja veden saatavuuteen.

Tällä vuosisadalla kasvien kasvu näyttääkin vähentyneen, mikä tuli jossain määrin yllätyksenä. Maailman ilmaston lämpeneminen on jatkunut, mutta nyt julkaistun tutkimuksen mukaan maakasvien nettoperustuotanto on vähentynyt yhden prosentin verran vuosien 2000 ja 2009 välillä. Vaikuttaa siltä, että globaalin lämpenemisen myönteiset vaikutukset eivät ole riittäneet kompensoimaan alueellisen kuivuuden haittavaikutuksia.

Maosheng Zhaon ja Steven Runningin tekemän analyysin mukaan pohjoisen pallonpuoliskon korkeiden leveysasteiden kasvillisuus on vielä 2000-luvullakin hyötynyt lämpenemisestä ja tämän aiheuttamasta kasvukauden pitenemisestä. Lämpenemiseen liittyvä ylimääräinen kuivuus on toisaalta rajoittanut kasvien kasvua etenkin eteläisellä pallonpuoliskolla. Kasvun hiipuminen vastaa noin 0,55 petagrammaa eli 0,55 gigatonnia hiiltä. The Guardian vertaa tätä määrää esimerkiksi Iso-Britannian hiiilipäästöihin vuonna 2007, jotka olivat noin 0,56 gigatonnia.

"Tämä on melko vakava varoitus siitä, että korkeammat lämpötilat eivät edistä kasvien kasvua loputtomasti", Running kiteyttää NASA:n jutussa. Vähemmän kaunistellusti sanoen: Ilmaston lämpenemisen maailmanlaajuinen nettovaikutus maakasvien kasvuun voi olla negatiivinen, eli tämä tärkeä hiilinielu heikkenee. Tämä perustuotannon väheneminen vaikuttaa suoraan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen sekä ruoan ja biopolttoaineiden tuotantoon. Emme pitäisi näitä vaikutuksia lainkaan tervetulleina.

Kartta: Maaekosysteemien nettoperustuotannon trendi vuosina 2000-2009. Kartan vihreä väri merkitsee tuotannon lisääntymistä, ja ruskea väri tuotannon vähenemistä. Mitä tummempi vihreän tai ruskean sävy, sitä suurempi tuotannon muutos. Valkoinen väri merkitsee tuotantoa, joka on pysynyt samansuuruisena. (NASA image by Robert Simmon, based on data from Maosheng Zhao, Numerical Terradynamic Simulation Group, University of Montana. Caption by Michon Scott and Holli Riebeek.)

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Siitä kirjoittivat maailmalla muun muassa Nature News (jutussa mukana myös tutkimusmenetelmän kritiikkiä), Climate Progress, WWF Climate Blog ja Knight Science Journalism Tracker. Suomessa siitä uutisoivat, aihetta syventämättä, Tiede.fi (kutsuen korkeita leveysasteita harhaanjohtavasti "korkeiksi seuduiksi") ja CO₂-raportti.

Kuivien seutujen tulevaisuudesta kantaa huolta myös Yhdistyneet kansakunnat, joka on julistanut vuodet 2010-2020 aavikoitumisen vastaisen taistelun ja aavikoiden vuosikymmeneksi. Aavikoituminen olisi ongelma myös ilman nykyisenkaltaista ilmastonmuutosta. Nyt se uhkaa noin neljäsosaa maailman maapinta-alasta. Yli miljardin ihmisen toimeentulo yli sadassa valtiossa on riippuvainen tästä uhatusta maa-alasta.

Maailman ylikulutuspäivä oli tänä vuonna jo elokuun 21:ntena päivänä. Sinä päivänä ihmiskunta oli käyttänyt vuoden 2010 osalta jo kaikki ne ekosysteemipalvelut, jotka maapallo kykenee tänä vuonna tarjoamaan. Ekosysteemipalveluihin kuuluvat muun muassa uusiutuvien luonnonvarojen tuotanto ja hiilidioksidin sitominen. On arvioitu, että tänä vuonna ihmiskunta käyttää ekosysteemipalveluita 50 prosenttia enemmän kuin ekosysteemi pystyy tuottamaan. Elämme ottamalla väkisin ennakkoa, ja olemme tehneet sitä jo 1970-luvun lopulta lähtien.

Kuva: Death Valley. (Vu Bui/Creative Commons)

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 3.6.2016.