2011-03-29

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 12/2011

Havaintoja viime viikon (21.3.2011-27.3.2011) uutisista:

Tuulet ovat voimistuneet maailman valtamerillä 5-10 prosenttia viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Tämä maailmanlaajuinen suuntaus havaittiin, kun tutkittiin satelliittihavaintoja vuosilta 1985-2008. Suurimmassa osassa valtameriä tuulten nopeudet ovat nousseet joka vuosi 0,25-0,5 prosenttia.

Tuulten huippunopeudet ovat kasvaneet enemmän kuin tuulten keskinopeudet. Kaikkein kovimpien tuulten nopeudet ovat nousseet 0,75 prosenttia vuodessa.

Myös aallonkorkeudet ovat kasvaneet merkittävästi, mutta eivät yhtä paljon kuin tuulten nopeudet. Aallonkorkeuksien kasvu oli suurinta kaikkein ankarimpien aallokoiden kohdalla, joillakin merialueilla jopa yhden prosentin verran vuodessa.

Esimerkiksi Australian lounaisrannikon edustalla kaikkein korkeimpien aaltojen keskikorkeus on nykyisin noin kuusi metriä, mikä on yli metrin enemmän kuin vuonna 1985.


Veneilyä Kalifornian rannikkovesillä. (Kuva: Mike Baird/Creative Commons)

Merituulitutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Siitä kirjoittivat ABC, Yale Environment 360 ja New Scientist.

Arktinen merijää saavutti tämänvuotisen maksimilaajuutensa alustavien tietojen mukaan maaliskuun seitsemäntenä päivänä. Jääalaksi mitattiin tuolloin 14,64 miljoonaa neliökilometriä. Se on 1,2 miljoonaa neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979-2000 keskimääräinen vuotuinen maksimiala. Se on myös, yhdessä vuoden 2006 vastaavan lukeman kanssa, koko satelliittiavusteisen mittaushistorian pienin arktisen merijään maksimiala.

Arktisen merijään pinta-alassa esiintyy maaliskuussa usein paljon pientä heilahtelua, kun ohut reunajää elää sään vaihteluiden mukana. Päättyvän maaliskuun jäätilastot ja varmistuneet tiedot jään maksimialasta julkaistaan huhtikuussa.


Arktisen merijään ala 7.3.2011. Vuosina 1979-2000 mitattujen maksimialojen mediaani on merkitty karttaan oranssilla viivalla. (Kartta © National Snow and Ice Data Center)

Arktisen merijään maksimista uutisoivat muun muassa Reuters, Yale Environment 360 ja Climate Progress.

Kanadan ilmasto on lämmennyt keskimäärin 1,4 celsiusastetta vuosina 1948-2009. Kaikkein voimakkainta lämpeneminen on ollut tänä aikana Kanadan pohjoisosissa. Mackenzien alueen keskilämpötila nousi eniten, jopa 2,2 astetta.

Vuodenajoissa oli selviä eroja lämpenemisen suhteen näiden kuuden vuosikymmenen aikana. Talvet ja keväät lämpenivät enemmän kuin kesät ja syksyt. Talvet lämpenivät keskimäärin 2,4 celsiusastetta ja keväät 1,8 astetta.

Kanadan lämpötiloista kertoi Nunatsiaq Online.

Kanada on maailman niitä seutuja, missä oli poikkeuksellisen lämmintä viime vuonna. Vuoden keskilämpötila oli siellä kolme, paikoin jopa viisi celsiusastetta pitkän aikavälin keskiarvoa korkeampi.

Säämuistin virkistämiseksi Kanadan, arktisen alueen ja koko maailman osalta suosittelemme viime viikolla julkistettua Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n lausuntoa maailman ilmaston tilasta vuonna 2010 (PDF).

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

2011-03-21

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 11/2011

Havaintoja viime viikon (14.3.2011-20.3.2011) uutisista:

Maanantaina 21.3. vietettiin maailman metsäpäivää. Metsäasiantuntijoita kokoontui Geneveen Yhdistyneiden kansakuntien kokoukseen keskustelemaan UNECE-alueen eli käytännössä paljolti Euroopan ja Pohjois-Amerikan metsien tilasta.

Ilmaston muuttuminen säiltään vaihtelevammaksi on haitannut metsien kasvua ja terveyttä. Kohoneet talvilämpötilat ovat pahentaneet hyönteisten aiheuttamia metsätuhoja.

Kokouksesta kuuluu onneksi myös hyviä uutisia. UNECE-alueen metsäala on kasvanut vakaasti viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa metsien kokonaispinta-alaa on saatu lisättyä kahdeksan miljoonan hehtaarin verran.

Kahdeksan miljoonaa hehtaaria kuulostaa paljolta, ja tätä pinta-alaa - eli kahdeksaakymmentä tuhatta neliökilometriä - on mielenkiintoista verrata lukuihin pelkästään Kanadan metsistä. Pohjois-Amerikan metsityshankkeita mitenkään vähättelemättä.

Pew-säätiön (The Pew Charitable Trusts) viime viikolla julkaisema raportti kokoaa yhteen Kanadan boreaalista metsäekosysteemiä koskevaa tutkimustietoa vuosikymmenien ajalta. Raportti painottuu nimenomaan veden merkitykseen tässä ekosysteemissä, joka ulottuu yli viiden miljoonan neliökilometrin laajuisena koko Pohjois-Amerikan mantereen poikki.

Kanadan boreaalinen metsävyöhyke on vetistä seutua. Alueella on pintavesiä yli kahdeksansataa tuhatta neliökilometriä. Puolet maapallon yhtä neliökilometriä suuremmista järvistä sijaitsee täällä. Kosteikkoja puolestaan on noin 1,19 neliökilometriä, mikä on noin neljäsosa koko maailman kosteikoista. Raportin keskeisiä viestejä on, että Kanadan boreaalinen metsäalue on maailmanlaajuisestikin merkittävä makeanveden varasto, jonka suojelutasoa kannattaisi kohentaa. Alue vaikuttaa ilmastoon monin tavoin muun muassa veden kiertokulun kautta.


Jäinen näkymä Mackenziejoelta Kanadasta. Mackenzie tuo peräti kaksitoista prosenttia Pohjoiseen jäämereen laskevasta makeastavedestä. Se on Pohjoisen jäämeren neljänneksi suurin makeanveden lähde. (Kuva: Sahtu Wildlife/Creative Commons)

Kanadan boreaaliselta vyöhykkeeltä alkunsa saavat joet, jotka laskevat Pohjoiseen jäämereen ja muille pohjoisille merialueille kuten Hudsoninlahteen, ovat tärkeitä arktisen merijään muodostumiselle. Niiden tuoma makea vesi jäätyy helpommin kuin suolainen merivesi. Tämä makeanveden virtaus osallistuu myös merivirtojen ylläpitämiseen.

Kanadan boreaaliset metsät ja kosteikot ovat luonnollisestikin myös valtavia hiilivarastoja. Pelkästään Mackenzien suiston sedimentteihin on varastoituneena 41 miljardia tonnia hiiltä. Suiston pinta-ala on yli kolmetoista tuhatta neliökilometriä, ja se on koko arktisen vyöhykkeen toiseksi suurin jokisuisto.

Boreaalinen Kanada on suhteellisen koskematonta aluetta, mutta sen luonnonvaroihin kohdistuu käyttöpaineita muun muassa metsätalouden, öljyn- ja kaasunporauksen, kaivosteollisuuden ja vesivoiman tuotannon taholta. Niillä olisi monenlaisia haittavaikutuksia ekosysteemiin, myös veden kiertokulkuun.

Yli kaksitoista prosenttia Kanadan boreaalisesta vyöhykkeestä on jo suojeltu, mutta Pew'n raportti vetoaa lisätoimien puolesta. Muun muassa koko Mackenzien valuma-alue (1,8 miljoonaa neliökilometriä) tulisi suojella. Ainakin puolet Kanadan boreaalisesta metsävyöhykkeestä haluttaisiin suojelun piiriin, ja sillä toisella puolikkaalla haluttaisiin soveltaa kestävän kehityksen käytäntöjä.


Ekosysteemejä häiritsevän ihmistoiminnan ulottuminen Kanadan boreaaliselle vyöhykkeelle. Boreaalinen vyöhyke on merkitty karttaan vaaleanvihreällä värillä ja tummanvihreällä reunaviivalla. Häiritsevimmän ihmistoiminnan vaikutusalue Kanadassa on merkitty karttaan punaisella värillä. (Kartta © Global Forest Watch Canada)

Pew-säätiön raportista uutisoivat Yale Environment 360 ja Desmog Blog.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

2011-03-15

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 10/2011

Havaintoja viime viikon (7.3.2011-13.3.2011) uutisista:

Otsonin määrä stratosfäärissä pohjoisten napa-alueiden yllä on vähentynyt viime viikkojen aikana noin puoleen. "Arktis on ennätyksellisen otsonikadon partaalla", otsikoi Alfred Wegener -instituutti (AWI) maanantaista lehdistötiedotettaan.

Pohjoisessa yläilmakehässä viime aikoina vallinneet epätavallisen matalat lämpötilat ovat syynä tähän nopeaan otsonikatoon. Samat olosuhteet vallitsevat edelleen, joten arktisen otsonikadon odotetaan pahenevan vielä lisää tämänhetkisestä.

AWI:n tutkija Markus Rex suosittelee, että ultraviolettisäteilyltä suojautumiseen kiinnitetään erityistä huomiota tänä keväänä, koska säteilyltä suojaavaa otsonia on niin vähän. Otsonista köyhtynyttä ilmaa voi kulkeutua etelämmäskin, jolloin suojautumistarvetta voi ilmetä keskileveysasteilla saakka.

Yläilmakehän otsoni vähenee, kun ihmisen tuottamien kloorifluorihiilivetyjen eli CFC-yhdisteiden hajoamistuotteet reagoivat otsonin kanssa stratosfäärin erittäin kylmissä oloissa. Otsonia tuhoavia yhdisteitä on pyritty rajoittamaan - onnistuneestikin. Valitettavasti myös ilmastonmuutos voi aiheuttaa otsonikatoa.

Stratosfäärin kylmenemisen yhteys maailman ilmaston lämpenemiseen voi äkkiseltään vaikuttaa paradoksaaliselta, mutta Markus Rex havainnollistaa asiaa yksinkertaistamalla: Kasvihuonekaasut pidättävät maapallolta lähtevää lämpösäteilyä ilmakehän alempiin kerroksiin. Entistä vähemmän lämpösäteilyä pääsee tällöin ylös stratosfääriin saakka. Niinpä ilmakehän alaosa lämpenee, mutta yläosa jäähtyy herkemmin.

Ilmakehään jo päästetyt otsonia tuhoavat yhdisteet hajoavat hitaasti, ja vanhojen päästöjen vaikutus tuntuu vielä vuosikymmeniä. Yhdisteiden hajoamista odotellessa arktisen stratosfäärin otsonikerroksen tila riippuu olennaisesti siellä vallitsevista lämpötiloista.

Otsonikadosta kirjoitti The Great Beyond. Suomessa aiheesta tiedotti Ilmatieteen laitos, ja siitä uutisoivat Yle Uutiset, Yle Lappi ja Helsingin Sanomat.


Pingviinibongareita ja keskenkasvuisia keisaripingviinejä (Aptenodytes forsteri) vuonna 2009. Tämä kuva ei siis ole Emperor Islandilta. (Kuva: Ian Duffy/Creative Commons)

Kokonainen keisaripingviiniyhdyskunta on kadonnut eräältä saarelta Antarktiksen niemimaan tuntumassa. Tämä Emperor Islandin pieni yhdyskunta koostui noin 150 pesivästä pingviiniparista silloin, kun se löydettiin vuonna 1948. Yhdyskunnan koko pysyi samoissa lukemissa vuoteen 1970 asti, minkä jälkeen se alkoi pienentyä. Vuonna 1999 siitä oli jäljellä alle kaksikymmentä pesivää paria. Vuonna 2009 yhdyskunnasta ei havaittu ilmakuvauksissa enää jälkeäkään.

Ei tiedetä varmuudella, ovatko yhdyskunnan linnut kuolleet vaiko vain siirtyneet muualle pesimään, mutta joka tapauksessa tämä on ensimmäinen dokumentoitu keisaripingviiniyhdyskunnan häviäminen. Keisaripingviineillä on yleensä tapana palata pesimään samalle paikalle kuin missä ne ovat syntyneetkin.

Samaan aikaan kun Emperor Islandin pingviiniyhdyskunta taantui, ilman lämpötilat nousivat lähialueilla ja meren vuosittainen jäässäoloaika lyhentyi pesimäpaikan tuntumassa. Havainnot viittaavat siihen, että tämä jääolojen muutos on vaikeuttanut pingviinien elämää.

Yleisesti ottaen merijää on keisaripingviineille tärkeä pesimäalusta ja ravinnonhankintaympäristö. Emperor Islandin tapauksessa pingviiniyhdyskunnan tiedetään lisäksi pesineen ainakin joinain vuosina saaren myrskyalttiilla kannaksella. Kannaksella pingviinit lienevät kärsineet siitä, kun aallokolta suojaava merijää on vähentynyt.

Pingviinitutkimus julkaistiin PLoS ONE -lehdessä. SciencePoles uutisoi siitä.


Keisaripingviinejä omassa elementissään. (Kuva: Ian Duffy/Creative Commons)

Grönlanti ja Etelämanner menettävät jäämassaansa nopeammin kuin aiemmin on arveltu. Niiden jääpeitteiden yhteenlaskettu sulaminen kiihtyy noin kolme kertaa niin nopeasti kuin muualla maailmassa sijaitsevien vuoristojäätiköiden sulaminen.

Jos tämä suuntaus jatkuu, Grönlannin ja Etelämantereen sulamisesta tulee vallitseva merenpintaa nostava tekijä jo tämän vuosisadan lopussa.

Vuoteen 2050 mennessä merenpinta voin nousta 15 senttimetriä pelkästään Grönlannin ja Etelämantereen sulamisen johdosta. Jos myös vuoristojäätiköiden sulaminen ja meriveden lämpölaajeneminen otetaan laskuihin mukaan, merenpinta voi nousta tuona aikana kaiken kaikkiaan jopa 32 senttimetriä.

Jäätikkötutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Siitä kirjoittivat BBC, ScienceInsider, Green ja Climate Progress, sekä suomalaiset Yle Uutiset, Yle Tiede ja CO2-raportti.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

2011-03-08

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 9/2011

Havaintoja viime viikon (28.2.2011-6.3.2011) uutisista:

Kasvit tarvitsevat hiilidioksidia yhteyttämiseen. Maakasvit saavat hiilidioksidia ilmasta silloin, kun ne pitävät ilmarakojaan auki. Avonaisen ilmaraon kautta pääsee aina myös haihtumaan vettä. Tästä haihtumisesta käytetään nimitystä transpiraatio.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että jos kasveilla ei olisi pulaa vedestä, ne yrittäisivät yhteyttää sitä terhakkaammin mitä enemmän ilmakehässa olisi hiilidioksidia. Ilmarakojahan voisi pitää auki vaikka koko ajan, ja antaa veden haihtua vaan ja hiilidioksidin virrata samalla sisään.

Valitettavasti kasvit kuitenkin reagoivat ilman hiilidioksidipitoisuuden muutoksiin paljon monimutkaisemmin tavoin.

Sekuntien tai tuntien kuluessa tapahtuviin hiilidioksidipitoisuuden muutoksiin kasvit voivat reagoida sulkemalla tai avaamalla olemassaolevia ilmarakojaan. Kasvi pystyy sulkemaan ilmarakonsa muutamassa minuutissa.

Erittäin pitkien aikojen kuluessa tapahtuviin hiilidioksidipitoisuuden muutoksiin kasvit voivat sopeutua geneettisesti, eli tapahtuu evoluutiota.

Keskipitkällä aikavälillä, esimerkiksi vuosikymmenien kuluessa tapahtuviin pitoisuusmuutoksiin kasvit voivat reagoida alkamalla muodostaa lehtiä, joissa ilmarakojen koko ja lukumäärä pinta-alayksikköä kohti on toisenlainen kuin ennen. Kasvin ilmiasu eli fenotyyppi siis muuttuu.

Nyt tästä fenotyyppisestä sopeutumisesta on tehty havaintoja Floridassa. Tutkijat tarkastelivat sikäläisten kasvien ilmarakoja viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden ajalta. He havaitsivat, että samalla kun ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on noussut, kasvit ovat alkaneet muodostaa lehtiä, joissa on yhä vähemmän ilmarakoja.

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden noustessa sata miljoonasosaa ilmarakojen esiintymistiheys on pienentynyt siten, että lehtien transpiraatiokyky on heikentynyt keskimäärin noin 34 prosenttia. Lajien välillä havaittiin tässä vaihtelua 17 prosentista 55 prosenttiin. Ilmarakojen koko ei ollut muuttunut läheskään yhtä merkittävästi kuin ilmarakojen esiintymistiheys.

Tutkimuskohteena oli yhdeksän Floridassa tavallista kasvilajia. Mukana oli lehti- ja havupuita, kausi- ja ainavihantia lajeja, niin kuivien kuin märkienkin kasvupaikkojen lajeja, ja eri latvuskerrosten lajeja. Jokaisessa tutkitussa lajissa havaittiin samansuuntainen johdonmukainen muutos ilmarakojen tiheydessä.

Ilman hiilidioksidipitoisuus on vain yksi niistä ympäristötekijöistä, jotka vaikuttavat ilmarakojen kokoon ja esiintymistiheyteen. Myös valo, lämpötila ja veden saatavuus vaikuttavat ilmarakotiheyteen. Ilmaraot tutkittiin Floridassa kasvaneista kasveista, koska siellä kasvukauden keskilämpötila ja sademäärä ovat pysyneet lähes muuttumattomina viimeisen sadanviidenkymmenen vuoden ajan.

Ilmarakotutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä. Yale Environment 360 uutisoi siitä.


Ilmarakojen erilaisia esiintymistiheyksiä. (Kuva: Emmy Lammertsma)

Kasvien transpiraatio vaikuttaa merkittävällä tavalla veden kiertokulkuun ja planeettamme ilmastoon. Miten pitkään kasvit kykenevät sopeutumaan, jos ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaa nopeaa nousuaan nykyisestä noin 390 miljoonasosasta ylöspäin?

Jatkosopeutumisen kykyä arvioitiin samojen floridalaisten puulajien osalta. Tutkijoiden mukaan fenotyyppinen sopeutuminen, joka perustuu ilmarakojen kokoon ja tiheyteen, on mahdollista lehtipuilla keskimäärin 740 miljoonasosan pitoisuuteen asti ja havupuilla keskimäärin 1250 miljoonasosaan asti.

Tämäkin ilmarakoihin liittyvä tutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Tilaa syöte! :)
RSS-syöte: kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset
RSS-syöte: vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset