Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 50/2010

Havaintoja viime viikon (13.12.2010-19.12.2010) uutisista:

Onko arktisen merijään sulamisella olemassa jonkinlainen kriittinen kynnysarvo? Toisin sanoen voisiko käydä esimerkiksi niin, että kun merijään määrä vähenee tietylle tasolle, arktisen meriympäristön tasapainotila muuttuu suhteellisen äkillisesti ja pysyvästi siten, että Pohjoinen jäämeri on sen jälkeen kesäisin aina jäätön?

Viime viikolla julkaistiin eräs tutkimus, jonka mukaan arktisen merijään sulamisella ei ole sellaista kriittistä kynnysarvoa. Näiden tietokonemallinnusten mukaan merijään määrän suhde maailman keskilämpötilaan olisi pikemminkin lineaarinen. Ei siis olisi pelkoa jään määrän romahdusmaisesta ja palautumattomasta vähenemisestä.

Jos näin on, kasvihuonekaasupäästöjen vähennykset eivät todellakaan olisi turhia arktisen ekosysteemin kannalta. Päästövähennyksillä voitaisiin yhä parantaa muun muassa jääkarhujen tulevaisuudennäkymiä. Ehkä tuo arktisen merijään olemassaoloon sopeutunut karhulaji ei sittenkään ole ajautumassa sukupuuttoon? Päästövähennykset yhdessä muiden suojelutoimenpiteiden kanssa voisivat jopa vahvistaa jääkarhukantaa joillakin alueilla.

Ehkä tällainen tieto - että ei ole liian myöhäistä ryhtyä toimintaan - parantaa motivaatiotamme reippaisiin päästövähennyksiin? Niitä tässä siis kuitenkin tarvitaan.

Tutkimus julkaistiin Nature-lehdessä, ja siitä uutisoitiin innolla. Optimistiseen aiheeseen tarttuivat maailmalla muun muassa ScienceNOW, New Scientist, Reuters, BBC News, CBC News, The Guardian ja Knight Science Journalism Tracker, sekä perusteellisimmin New York Times ja sen Dot Earth, kriittisimmin Climate Progress. Eye on the Arctic -sivustolla on kuunneltavissa jääkarhututkija Andrew Derocher'n kymmenminuuttinen haastattelu, joka koskettelee Naturessä julkaistua tutkimusta ja taustoittaa aihetta yleisellä tasolla.

Jääkarhu heikoilla jäillä. (Kuva: Patrick Kelley/U.S. Coast Guard)

Arktisen merijään tulevaisuus oli esillä myös Amerikan geofysikaalisen yhdistyksen AGU:n syyskokouksessa viime viikolla. Tutkijaryhmän arvion mukaan Pohjoisella jäämerellä säilyy kesäaikaista merijäätä tämän vuosisadan lopulle asti ehkä vain Grönlannin ja Kanadan arktisen saariston pohjoisilla lähialueilla. Siis samoilla seuduilla kuin mistä paksuimmat jäälautat löytyvät nykyään.

Jäisenä ympäri vuoden pysyvä merialue on laajudeltaan ehkä viitisensataa tuhatta neliökilometriä. Jäisyyttä pitää yllä paikallinen jäänmuodostus sekä vallitsevat tuulet ja merivirrat, jotka kuljettavat sinne merijäätä Venäjän merialueelta.

Lämpenevä Arktis houkuttelee öljynporaukseen ja mineraalien etsintään. Suojellaanko viimeinen jäisenä pysyvä merialue niiden eläinten turvapaikaksi, jotka eivät pysty elämään muunlaisissa oloissa? Tärkeää olisi myös, että muualta ei kulkeutuisi esimerkiksi öljyonnettomuuden saastuttamaa jäätä tälle alueelle.

Stephanie Pfirmanin ja hänen kollegoidensa AGU-esityksestä kirjoittivat Yale Environment 360, Nature News ja Dot Earth. Netissä on tarjolla myös video samasta aiheesta.

Jääkarhut tarvitsevat rasvaisia hylkeitä ravinnokseen pysyäkseen kunnossa. Ne hylkeet elävät merijäällä. Jos sitä olisi. Dot Earth -blogissa on julkaistu tutkijoiden kommentteja liittyen allaolevaan videoon. Viimeisen sanan saavat tällä kertaa kuitenkin itse jääkarhut:

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 3.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 2/2010

Havaintoja viime viikon (11.1.2010-17.1.2010) uutisista:

Maapallon kosteikkojen metaanipäästöt ovat kasvaneet 2000-luvulla huomattavasti. Aikavälillä 2003-2007 nämä päästöt kasvoivat peräti seitsemän prosenttia. Kosteikot - kuten esimerkiksi riisipellot ja erityyppiset suot - ovat yksi suurimpia ilmakehän metaanin lähteitä. Yli puolet tästä metaanista (52-58 prosenttia) vapautuu ilmakehään trooppisen vyöhykkeen kosteikoista, ja vain kaksi prosenttia arktisen vyöhykkeen kosteikoista.

Nyt julkaistun tutkimuksen mukaan pohjaveden pinnankorkeus on tropiikissa tärkein päästönopeuteen vaikuttava tekijä, mutta lähempänä napa-alueita maan pintalämpötilan vaikutus onkin suurin. Kun lämpötila suurilla leveysasteilla nousee, metaania vapautuu enemmän.

Tutkitulla ajanjaksolla 2003-2007 metaanipäästöt kasvoivat kaikkein nopeimmin arktisella vyöhykkeellä. Päästölisäys oli siellä runsaat kolmekymmentä prosenttia, eli rutkasti suurempi kuin edellä mainittu maailman kosteikkojen keskiarvo seitsemän prosenttia. "On liian varhaista pitää tätä trendinä, mutta jos tämä meno jatkuu, sillä on vakavia seurauksia", tutkimukseen osallistunut professori Paul Palmer arvioi Reutersin mukaan.

Vaikka arktisten kosteikkojen osuus maailman metaanipäästöistä onkin pieni, on siinä havaittu päästönopeuden muutos merkittävä. Onko nyt alkanut sellainen metaanin vapautuminen, jota emme kykene enää pysäyttämään? "Tämä tutkimus ei osoita, että Arktis olisi ohittanut kriittisen kynnysarvon, mutta ihmisten pitäisi kyllä valpastua. Tutkimus osoittaa positiivisen palautekytkennän, jossa korkeammat lämpötilat lisäävät päästöjä ja kiihdyttävät lämpenemistä", The Guardian siteeraa Palmeria.

Edinburghin yliopiston (ks. myös tiivistelmä) ja hollantilaisen avaruustutkimuslaitoksen SRON:in metaanitutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Siitä uutisoivat Reutersin ja The Guardianin lisäksi BBC, Yleisradio ("Arktiset metaanipäästöt kasvoivat rajusti") ja CO₂-raportti ("Arktisen alueen metaanipäästöt ennätyslukemissa").

Animaatio: Pine Islandin jäätikön sijainti läntisellä Etelämantereella. © NASA/Goddard Space Flight Center Scientific Visualization Studio.

Pine Islandin jäätikkö Etelämantereella on saattanut ylittää sulamisensa kriittisen kynnyksen. Tutkijat Richard Katz Oxfordin yliopistosta ja Grae Worster Cambridgen yliopistosta ovat mallintaneet jäätiköiden käyttäytymistä ja saaneet tuloksia, joiden mukaan Pine Islandin jäätikön pohjautumislinja on ehkä voinut jo muuttua epävakaaksi vetäytymisessään.

Pohjautumislinjalla (engl. grounding line) tarkoitetaan rajaa jäätikön merenpohjan varassa lepäävän osan ja vedessä kelluvan jäähyllyn välissä. Pine Islandin jäätikkö on Länsi-Antarktiksen suurin jäävirta. Sen massa vastaa noin kymmentä prosenttia koko Länsi-Antarktiksen jääkilvestä. Jos Pine Islandin jäätikkö sulaisi kokonaan, tämä nostaisi merenpintaa puolisen metriä.

Jäätikkötutkimus julkaistiin Proceedings of the Royal Society A -lehdessä, ja siitä kirjoittivat Climate Feedback, Nature Reports Climate Change, Mongabay.com ja New Scientist. New Scientistin mukaan Katz ja Worster pitävät suorastaan "optimistisena" tätä malliaan, jonka mukaan Pine Islandin jäätikkö menettää massastaan viisikymmentä prosenttia seuraavan sadan vuoden aikana.

Suomessa tähän uutiseen tarttui CO₂-raportti, joka teki sen niin hutiloiden, että suosittelemme faktoista kiinnostuneille lukijoille sen sijaan NASA:n viimeviikkoista, suurelle yleisölle suunnattua artikkelia Is Antarctica Melting?.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 1.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 41/2009

Havaintoja viime viikon (5.10.-11.10.) uutisista:

Maapallon ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on nyt korkeampi kuin viiteentoista miljoonaan vuoteen. Tältä näyttää uuden tutkimuksen mukaan, jossa ilmakehän muinainen hiilidioksidipitoisuus arvioitiin valtamerisedimentteihin fossiloituneiden huokoseläinten (Foraminifera) kuoren kemiallisen koostumuksen avulla. Analyysi ulottui peräti aikaan kaksikymmentä miljoonaa vuotta sitten. Aiemmin oli jo selvitetty Etelämantereen jäässä olevia ilmakuplia tutkimalla, että nykyinen hiilidioksiditaso on korkein kahdeksaansataan tuhanteen vuoteen.

Keskimioseenikaudella, noin 14-20 miljoonaa vuotta sitten, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli neljänsadan miljoonasosan luokkaa eli tasolla, jonka nykymaapallo saavuttaa ehkä kymmenen vuoden kuluessa. Pidemmällä aikavälillä pitoisuus voi nousta ihmiskunnan edesvastuuttomalla myötävaikutuksella tuhanteen miljoonasosaan (International Energy Agency, PDF). Ilmakehämme tämänhetkinen hiilidioksidipitoisuus on noin 387 miljoonasosaa. Teollisen vallankumouksen alkaessa 1800-luvun loppupuolella pitoisuus oli vielä vain noin 280 miljoonasosaa.

Mioseenikautisen hiilidioksiditason saavuttaminen on huolestuttavaa siksi, että maapallon jäätiköiden pinta-alan muutokset ja ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa. Etelämantereella ja Grönlannissa oli vain vähän jäätä keskimioseenilla, eikä arktisella merialueellakaan ollut tuolloin pysyvää jääpeitettä. Keskilämpötilat olivat 3-6 celsiusastetta korkeampia ja merenpinta 25-40 metriä ylempänä kuin nykyään.

Uudet tutkimustulokset eivät merkitse automaattisesti sitä, että merenpinta nousisi hiilidioksidin myötä nopeasti. Ei voida sanoa myöskään, että olisimme nyt saaneet selville muinaisten jääpeitteiden vakauden kriittiset kynnysarvot, huomauttaa tutkimusta johtanut Aradhna Tripati BBC:n mukaan. Nykypäivän ilmastonmuutokselle ei löydy täydellisiä analogioita maapallon menneisyydestä.

Mutta kuitenkin: "Tässä on taas yksi tutkimus, joka saa tulevaisuuden näyttämään pelottavammalta kuin moni on ajatellut. Jos joku vielä epäilee yhteyttä hiilidioksin ja ilmaston välillä, hänen olisi syytä lukea tämä tutkimus", kommentoi University of Arizonan ja IPCC:n ilmastoasiantuntija Jonathan Overpeck samaisessa BBC:n uutisjutussa.

Tutkimus ilmakehän hiilidioksidipitoisuudesta julkaistiin Science-lehdessä. Siitä uutisoivat maailmalla BBC ja Yale Environment 360 ja Suomessa Yleisradio.

Ison-Britannian Met Office ja kumppanit ovat tehneet laskelmia siitä, mitkä olisivat Grönlannin jääkilven kriittisiä kynnysarvoja (engl. tipping points). Ilmaston lämpeneminen voi sulattaa Grönlannin jääkilvestä niin suuren osan, että jääkilpi pystyisi kasvamaan takaisin vain osittain, vaikka lämpötilat tai ilmakehän hiilidioksidipitoisuus palaisivat teollista vallankumousta edeltäneelle tasolle.

Jos jääkilpi kutistuu yli viisitoista prosenttia - mikä voisi tapahtua kolmessasadassa vuodessa - kutistuminen jatkuisi edelleen, ja jääkilpi pystyisi palautumaan enää vain kahdeksaankymmeneen prosenttiin nykyisestä koostaan. Tämä nettomuutos nostaisi merenpintaa 1,3 metriä.

Jos jääkilpi kutistuu noin puoleen nykyisestä koostaan, kutistuminen jatkuisi niin rajuna, että jääkilpi pystyisi vakautumaan enää vain kokoon, joka olisi kaksikymmentä prosenttia nykyisestä. Tämä nettomuutos nostaisi merenpintaa viisi metriä.

Vain jääkausi voisi kumota edelläkuvatun kaltaisen Grönlannin sulamisen. Nykyennusteiden mukaan uutta jääkautta ei todennäköisesti ole tiedossa kymmeniin tuhansiin vuosiin. Koko Grönlannin jääkilpi voi sulaa muutamassa tuhannessa vuodessa, jos ilmaston lämpeneminen jatkuu hillitsemättömänä. Se nostaisi merenpintaa seitsemän metriä.

"Tämän päivän kasvihuonekaasupäästöt vaikuttavat vielä kaukana tulevaisuudessakin. Meidän on toimittava jo nyt estääksemme tämän vuosisadan lopulla tapahtuvan lämpenemisen", Met Officen ilmastotutkija Jeff Ridley vetoaa.

Jeff Ridleyn johtama tutkimus julkaistiin Climate Dynamics -lehdessä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 29.5.2016.