Ulkomaisia ilmastouutisia helmi-maaliskuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Rankat helteet ovat tuttu aihe Australian ilmastouutisista - esimerkiksi vuosi 2013 oli sikäläisen mittaushistorian kuumin vuosi. Sen jatkoksi saatiin vielä kesä (joulu-helmikuu), joka oli huomattavan kuuma varsinkin Australian kaakkoisosissa. Tämä kesä rikkoi ainakin 156 paikallista helle- ja muuta sääennätystä.

Riippumaton tutkijaryhmä Climate Council on koonnut siitä raportin The Angry Summer. Jos tuo otsikko kuulostaa tutulta, niin sitähän se onkin. Myös edellinen kesä oli heidän mielestään "vihainen" (ks. Tietoukan blogi 26.3.2013).

Australiassa kesällä 2013/2014 rikkoutuneita paikallisia lämpöennätyksiä. Kuvan tekstit on helpompi lukea isommasta versiosta, joka on raportin (pdf) sivulla 4. (Kuva © Climate Council of Australia Ltd)

Yksityiskohtaisempi erittely Australian sääkesästä 2013/2014 löytyy Australian ilmatieteen laitoksen vuodenaikaisraportista. Tarjolla on myös uusi yleiskatsaus Australian ilmaston tilaan, State of the Climate 2014. Helteiden paheneminen on yhtenä silmiinpistävänä havaintona siinäkin raportissa.

§

Maailman ilmatieteen järjestö WMO on julkistanut tämänvuotisen lausuntonsa maailman ilmaston tilasta, WMO Statement on the status of the global climate in 2013. Siinä vahvistetaan aiemmin alustavana ilmoitettu tieto, että vuosi 2013 oli mittaushistorian kuudenneksi lämpimin vuosi ja että tilastojen neljästätoista lämpimimmästä vuodesta peräti kolmetoista on koettu vuosisadan vaihteen jälkeen.

WMO:n raportin oheismateriaaliksi on rakennettu vuorovaikutteinen maailmankartta, johon on merkitty viime vuoden ääreviä säätapahtumia. Suomen alueelta karttaan on otettu mukaan kolme tapausta. Tietoukan blogi suosittelee!

WMO:n tapahtumakartta havainnollistaa vuoden 2013 sääerikoisuuksia. Kartassa on neljätoista tasoa; tätä kuvankaappausta varten niistä on valittu näkyviin "helleaallot" ja "korkeat lämpötilat". (Kartta © WMO)

Maapallon maa-alueilla joudutaan kestämään nykyisin ankarampia helteitä kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Tähän tulokseen päädyttiin, kun analysoitiin vuosien 1979-2012 päiväkohtaisia lämpötiloja eri puolilta maailmaa.

Jokaisen yksittäisen päivän kuumuus arvioitiin erikseen vertaamalla sitä kalenterivuoden samaan päivään tutkimusjakson muina vuosina.

Tutkimuksen mukaan kuumimpien päivien esiintymistiheys on noussut. Niistä on myös tullut yhä kuumempia, ja niitä on alkanut esiintyä yli kaksi kertaa niin laajalla alueella kuin 30 vuotta sitten.

Maa-alueiden erittäin kuumat päivät ovat lämmenneet nopeammin kuin koko maailma keskimäärin. Ilmiö ei vaikuta johtuvan pelkästään maa-alueiden yleisesti nopeammasta lämpenemisestä (merialueisiin verrattuna), vaan mukana näyttäisi olevan myös jotakin sellaista ylimääräistä lämpenemistä, joka näkyy nimenomaan näissä maa-alueiden kaikkein kuumimmissa päivissä.

Globaalin keskilämpötilan kohoamisen hitaus vuoden 1998 jälkeen on herättänyt toiveita siitä, että ilmastonmuutos olisi pysähtynyt. Nyt esitetyt tutkimustulokset eivät kuitenkaan näytä tukevan sellaista tulkintaa. Kuumimpien päivien kuumeneminen on ollut jyrkkää myös vuoden 1998 jälkeen.

Samaan aikaan kun kuumimmat päivät ovat kuumentuneet jyrkästi, ovat kylmimmät päivät kylmentyneet hieman (ks. kaavio Supplementary Fig. S7).

Jos päivittäisiä maksimilämpötiloja tarkastellaan eri vuodenaikojen tai maantieteellisten alueiden puitteissa, paljastuu lisää mielenkiintoisia eroja. Tässä kaksi esimerkkiä:

1. Kuumimpien päivien kuumeneminen on ollut erityisen korostunutta maapallon keskileveyksillä ja Grönlannissa (ks. kartta Supplementary Fig. S5, osa c).

2. Pohjoisen pallonpuoliskon keskileveyksillä lämpimimmät talvipäivät (joulu-helmikuussa) eivät ole enää niin lämpimiä kuin ennen (ks. kartta Supplementary Fig. S6, osa a).

Tutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Samaisen lehden ja Nature Geosciencen yhteisellä teemasivulla on lueteltu lisää tieteellisiä kirjoituksia, jotka liittyvät lämpenemisen "pysähtymiseen". Osa niistä on luettavissa kokonaan ilmaiseksi.

§

Helmikuu 2014 oli NASA:n tilastoissa mittaushistorian 17:nneksi lämpimin ja NOAA:n tilastoissa 21:nneksi lämpimin. Kartta havainnollistaa lämpötilapoikkeamien jakaumaa ympäri maailmaa:

Helmikuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Helmikuun sään ääri-ilmiöihin lukeutuivat muun muassa Britanniassa jatkuneet runsaat sateet, joiden myötä talvesta 2013/2014 tuli Englannissa ja Walesissa sateisin talvi sitten vuoden 1766, josta paikallinen mittaushistoria alkaa.

Tutkijat yrittävät nyt selvittää, saattoiko ilmastonmuutoksella olla yhteys viime talven sateisiin ja niitä seuranneisiin tulviin. Yleisöä on pyydetty auttamaan Weather @ home -kansalaistiedeprojektin kautta. Siihen ehtii vielä mukaan!

§

Arktisen merijään ala oli helmikuussa 2014 keskimäärin 14,44 miljoonaa neliökilometriä. Se on tilastojen neljänneksi pienin helmikuinen lukema. Vuosien 1981-2010 helmikuiden keskiarvosta jäätiin 910 tuhannen neliökilometrin päähän.

Arktisen vyöhykkeen ympäristönmuutoksesta on koottu verkkoon interaktiivisten karttojen kokoelma SOAC (Satellite Observations of Arctic Change). NASA:n satelliittidataan perustuvia karttoja on tällä hetkellä seitsemästä aiheesta, merijään lisäksi muun muassa maakasvillisuuden vehreydestä (NDVI, data vuosilta 1982-2010) ja lumipeitteestä (1966-2012). Tietoukan blogi suosittelee taas!

§

Etelämannerta ympäröivän merijään määrän vuodenaikaisessa vaihtelussa on sama peruspiirre kuin arktisenkin merijään syklissä (sulaa kesällä, jäätyy talvella). Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana antarktisen merijään alassa on kuitenkin ollut loivan nouseva trendi, eikä dramaattisesti laskeva trendi kuten arktisen merijään tapauksessa. Se millä tavoin eri ympäristötekijät vaikuttavat yhdessä antarktisen merijään määrään, kaipaa vielä selvittämistä.

Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa perehtyä pari viikkoa sitten julkaistuun raporttiin Position Analysis: Antarctic Sea Ice and Climate Change 2014. Siihen on koottu nykytietoa antarktisen merijään muutoksista ja merkityksestä osana eteläisen napa-alueen ekosysteemiä ja ilmastojärjestelmää.

§

Ilmastonmuutoksen vanhat tutut perusasiat ovat jälleen kerrattavissa uusista, arvovaltaisten tahojen laatimista valistuspaketeista:

What We Know on Amerikan tieteenedistämisyhdistys AAAS:n laatima kokonaisuus. Pääteksti (28-sivuinen pdf) keskittyy ilmastonmuutoksen vaikutusten ja riskien laadulliseen kuvailemiseen. Numeerinen tieto on karsittu hyvin vähiin. Lisäaineistona on videoita, jotka sisältävät lyhyitä asiantuntijoiden puheenvuoroja. Lukijan tai kuulijan ei tarvitse olla korkeasti koulutettu pystyäkseen ymmärtämään What We Know'n sanoman.

Climate Change: Evidence and Causes on yksityiskohtaisempi ja numeropitoisempi tuote (36-sivuinen pdf). Sen tekijöinä ovat Yhdysvaltain kansallinen tiedeakatemia NAS ja Lontoon Royal Society. Sisällön pääosa on jäsennelty kahdenkymmenen kysymyksen ja vastauksen muotoon, ja vastauksia on havainnollistettu tilastokuvioilla. Lisäaineistoa on sekä NAS:n että Royal Societyn sivuilla. Climate Change: Evidence and Causes sopinee paremmin sellaiselle maallikkoyleisölle, joka haluaa ymmärtää täsmällisesti, mihin ilmastotilanteen vakavuus perustuu.

§

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus Mauna Loalla on ylittänyt 400 miljoonasosan lukeman tänä vuonna ensimmäisen kerran jo maaliskuun kahdentenatoista päivänä. Se on lähes kaksi kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna. Pitoisuus on vuosittain korkeimmillaan tyypillisesti toukokuussa.

Tänä vuonna tullaan lähes varmasti näkemään mittaushistorian ensimmäinen kuukausikeskiarvo, jossa ilman hiilidioksidipitoisuus ylittää 400 miljoonasosaa, arvioi ilmastotutkija Ralph Keeling videohaastattelussa.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia tammi-helmikuussa 2014

Havaintoja viimeaikaisista uutisista ~viikolle 3/2014 asti, viikkojen mukaan järjestettynä.

Erittely ko. laajemman uutislinkkikokoelman tilanteesta.

§

Maailman ilmatieteen järjestö WMO on laskenut vuoden 2013 maailman virallisen keskilämpötilan. WMO:n mukaan viime vuosi oli mittaushistorian kuudenneksi lämpimin vuosi. Tilastojen neljästätoista lämpimimmästä vuodesta peräti kolmetoista on koettu vuosisadan vaihteen jälkeen.

WMO:n virallisissa lämpölaskelmissa käytetään aineistona ensisijaisesti Yhdysvaltain NOAA:n ja NASA:n sekä Britannian Met Officen dataa. Nuo kolme tahoa käyttävät hivenen toisistaan poikkeavia laskutapoja, mutta kaikkien tulokset ovat tälläkin kertaa pääpiirteissään hyvin samankaltaiset.

Vuosille 1884-2013 laskettujen viisivuotiskeskilämpötilojen poikkeama vuosien 1951-1980 keskiarvosta. Animaatio päättyy kuvaan, joka esittää viimeisen viisivuotisjakson (2009-2013) lämpöpoikkeamaa. Siniset sävyt kuvastavat keskimääräistä matalampia ja keltaisesta punaiseen liukuvat sävyt keskimääräistä korkeampia lämpötiloja. Mitä tummempi sininen tai punainen sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Animaatio: NASA/Goddard Space Flight Center Scientific Visualization Studio)

WMO julkistaa täyden yhteenvetonsa maailman ilmaston tilasta 2013 myöhemmin tänä keväänä. Sitä odotellessa viime vuoden keskeisiä säätapahtumia voi kerrata kartasta, joka on NOAA:n vuosiraportissa. Epävirallisempia pieniä koosteita ovat laatineet John Vidal/The Guardian ja Jeff Masters, joka on kerännyt myös erillisen kokoelman aivan erityisiä säävideoita viime vuodelta (varoitus: videot ovat paikoin hyvinkin järkyttävää katseltavaa). Euroopan satelliittijärjestön animaatio vuodesta 2013 (alla) on rakennettu satelliittikuvista, ja siinä on taustalla englanninkielinen selostus:

§

Tammikuu 2014 oli maailman mittaushistorian neljänneksi lämpimin tammikuu sekä NOAA:n että NASA:n tilastoissa. Suurimmassa osassa maailman maa-alueita kuukauden keskilämpötila oli keskimääräistä korkeampi. Ajankohtaan nähden keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä:

Tammikuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Isossa-Britanniassa tammikuu 2014 oli hyvin sateinen ja sen myötä tulvainen. Tammikuun kaikkien aikojen sade-ennätys rikkoutui esimerkiksi Englannissa ja Walesissa, missä paikallinen mittaushistoria alkaa vuodesta 1766.

Poikkeava tilanne on jatkunut Britanniassa vielä helmikuunkin puolella. Siitä on julkaistu näyttävä kuvakooste In Focus -blogissa.

Ekologian ja hydrologian tutkimuskeskus CEH ja Met Office ovat julkaisseet yhdessä raportin (pdf), jossa eritellään alkuvuoden rankkaa sadejaksoa ja sen mahdollisia syitä. Raportti ei esitä tyhjentävää selitystä sääkatastrofille. Pohjois-Atlantin yllä vahvistunut ilmakehän suihkuvirtaus saattaa olla yksi ilmiön aiheuttajista. Näillä asioilla on yhteys myös Kuninkaallisen meteorologisen seuran mukaan.

Australiassa vuosi alkoi ankaran helleaallon merkeissä (pdf), ja tammikuulle sattui vielä toinenkin kansallisesti merkittävä helleaalto (pdf). Australialainen Climate Council selostaa helleasiaa uudessa raportissaan, jonka otsikko on vapaasti käännettynä "Helleaallot: kuumempia, pidempiä, useammin". Raportin mukaan Adelaiden, Melbournen ja Canberran kaupungit ovat kuumentuneet jo sellaiselle tasolle, jolle niiden oli aiemmin arvioitu päätyvän vasta vuonna 2030.

Adelaiden yliopiston mukaan tammikuun helleaaltojen maastopalot tuhosivat kokonaan joitakin uhanalaisten lintulajien osapopulaatioita Etelä-Australiassa ja Victoriassa. Kärsineiden lajien joukossa ovat tummaemumaluri (Stipiturus mallee) ja mesikkolaji Manorina melanotis, jotka kuuluvat Australian endeemiseen linnustoon.

Maailman kaikki tummaemumalurit (Stipiturus mallee) sijaitsevat nyt niin suppealla alueella Australiassa, että pahimmassa tapauksessa yksi ainoa maastopalo voi hävittää lajin sukupuuttoon. (Kuva: Ron Knight/Creative Commons)

Tuossa ei suinkaan ollut kaikki, vaan lisää tammikuun erikoisia säähavaintoja maailmalta voi hakea Christopher Burtin blogista.

§

Arktisen merijään ala oli tammikuussa keskimäärin 13,73 miljoonaa neliökilometriä. Kyseessä on mittaushistorian neljänneksi pienin tammikuinen lukema. Jäiseksi luokiteltavaa merenpintaa oli tällä kertaa 800 tuhatta neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1981-2010 tammikuissa keskimäärin.

Arktisen merijään ala kasvanee tänä talvena vielä muutaman viikon ajan. Tilannetta voi verrata vuosien 1979-2000 havaintoihin: Merijään maksimilukema mitattiin tuolloin keskimäärin maaliskuun kymmenentenä päivänä, ja se oli keskimäärin 15,86 miljoonaa neliökilometriä.

Pohjoisen jäämeren jännittävää loppukiriä voi seurata Yhdysvaltain kansallisen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC:n karttapiirroksesta ja tilastokuviosta, jotka päivittyvät vuorokauden viiveellä.

NSIDC:n tilastoimat satelliittihavainnot alkavat vasta 1970-luvun lopulta, mutta yli sata vuotta pidempää historiaa voi nyt silmäillä vuorovaikutteisesta "Alaskan merijääatlaksesta", joka julkistettiin viime kuussa.

Uusi, hieno ja kunnianhimoinen Historical Sea Ice Atlas on amerikkalaispainotteisen tutkimusyhteistyön tuote. Se on koottu havainnoista, joista varhaisimmat ovat tammikuulta 1850 ja tuoreimmat (ainakin tätä kirjoitettaessa) joulukuulta 2013. Mukana on myös satelliittidataa, kuten esimerkiksi taulukon alimmalla rivillä mainittu "Nimbus-7 SMMR", joka on Tietoukan blogin lukijoille tuttu NSIDC:n merijääanalyysien kautta.

Jääkartasto kattaa paitsi Alaskan lähimeret (Beringinmeri, Tšuktšimeri) myös Kanadan arktisen saariston länsipuolella sijaitsevan Beaufortinmeren. Alueella sijaitsevat siis sellaiset Tietoukan blogin uutisista tutut kohteet kuin merijään saartama Nome (uutiskatsaus 6/2012), Barrow jossa jäätä ei ollut näkyvissäkään (katsaus 27.11.2013) ja Point Lay, johon merijään puutteesta kärsineet mursut ovat turvautuneet useamminkin kuin kerran (katsaukset 36/2010 ja 35/2011). (Katso jääkartan käyttöä varten kohteiden sijainnit Wikipediasta: Nome, Barrow, Point Lay.)

Alaskan merijääatlaksesta uutisoi tuoreeltaan Alaska Dispatch, joka siteeraa hankkeen johtajaa, professori ja meteorologian tohtori John Walshia seuraavasti: "On silmiinpistävää, miten ainutlaatuisia viimeiset viisi tai kuusi kesää ovat koko aineistossa Alaskan pohjoispuolisen merijääkadon osalta [...] tämä seitsemän vuoden jakso on ennätysmäinen siinä 160 vuoden havaintoaineistossa, joka meillä on".

Yksityiskohtaista tietoa kartastosta löytyy Historical Sea Ice Atlas For Alaska Waters -webinaarin nettisivulta.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia marras-joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Voiko ilmaston vähittäinen muuttuminen aiheuttaa äkillisiä seurauksia maapallon ekosysteemeille? Onko meillä tarvetta alkaa varautua isoihin muutoksiin, jotka tapahtuvat ehkä vain muutaman vuosikymmenen tai muutaman vuoden aikajänteellä? Tätä maailmanlaajuisesti relevanttia asiaa on pohdittu raportissa Abrupt Impacts of Climate Change: Anticipating Surprises, jonka Yhdysvaltain kansallinen tiedeakatemia julkaisi viime kuussa. Raportissa tarkastellaan äkillisten muutosten todennäköisyyttä ennen vuotta 2100 ja sen jälkeen, sekä näiden arvioiden luotettavuutta.

Raportin mukaan kaksi äkillistä isoa muutosta on jo käynnissä. Arktisen merijään kesäaikainen niukkuus on yksi sellainen muutos. Jääkadon ekologiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset voivat olla merkittäviä. Arktinen merenkulku ja luonnonvarojen hyödyntäminen saattavat kasvaa uusiin mittasuhteisiin.

Se toinen jo käynnissä oleva muutos tappaa eliölajeja sukupuuttoon. Ihmistoiminta on huonontanut ja hävittänyt monien lajien elinympäristöjä. Ilmastonmuutos etenee jo nyt nopeana ja sen arvellaan kiihtyvän vielä lisää. Nuo tekijät voivat ajaa yksinäänkin lajeja kriittisen kynnyksen tuolle puolen, niiden yhteisvaikutuksesta puhumattakaan. Ilmaston ominaisuudet kuten esimerkiksi kasvukauden kesto ja ajoittuminen tai äärisäiden intensiteetti ja esiintymistiheys voivat muuttua niin nopeasti, että eliölaji ei ehdi sopeutua tai siirtyä uuteen paikkaan.

Joidenkin muutosten todennäköisyyttä ei kyetä arvioimaan nykytietämyksen valossa. Tähän joukkoon kuuluu esimerkiksi Länsi-Etelämantereen mannerjäätikön (West Antarctic Ice Sheet, WAIS) hajoaminen ja siitä aiheutuva merenpinnan nousu. WAIS sisältää niin paljon vettä, että se voisi nostaa maailman merenpintaa 3-4 metriä. Sillä olisi vakavia seurauksia rannikkoseutujen ihmisasutukselle ja infrastruktuurille. WAIS onkin niitä kohteita, joita koskevat ennusteet edellyttävät vielä runsaasti lisätutkimuksia.

Kaavamainen esitys mereen päättyvän jäätikön hyllymäisestä kärkiosasta, jonka alapinta on vettä vasten. Jäätikön virtaussuunta on piirroksessa vasemmalta oikealle. Länsi-Etelämantereella on useita jäätiköitä, jotka ovat tällä tavoin kosketuksissa lämpenevään mereen ja alttiina sen sulattavalle vaikutukselle. (Kuva: Bethan Davies/Creative Commons)

Tutkimustiedon karttuminen on myös lieventänyt joitakin huolenaiheita. Atlantin valtameren merivirtojen kiertoliikkeen nopea seisahtuminen ei liene todennäköistä tämän vuosisadan aikana.

Metaanin laajamittainen vapautuminen ilmakehään arktisen vyöhykkeen sulavasta ikiroudasta tai merenpohjan metaanihydraateista ei sekään ole todennäköistä vielä tällä vuosisadalla. Nykykäsityksen mukaan lämpeneminen tulee kyllä aikanaan aiheuttamaan ilmastollisesti merkittäviä metaanipäästöjä, muttei kuitenkaan yhtäkkisenä purkauksena.

Golfvirran pysähtyminen tai napa-alueen valtaisa "metaaniröyhtäys" eivät siis näytä muodostavan meille todennäköistä välitöntä uhkaa - mikä helpottava ajatus! Tiedeakatemian raportti tekee kuitenkin selväksi, että nyt ei pidä päästää otetta herpaantumaan vaan on ruvettava pystyttämään varhaisen varoituksen järjestelmää. Sellaista tarvitaan, jotta saadaan enemmän aikaa sopeutua "väistämättä tuleviin yllätyksiin". Ilmiöt jotka eivät ole todennäköisiä tällä vuosisadalla ovat silti edelleen mahdollisia, ja jotkut niistä kyllä tapahtuvat sitten myöhemmin, jos ihmiskunnan vaikutus ilmastoon jatkuu nykyisen kaltaisena.

Yhdysvaltain kansallisen tiedeakatemian julkaisemasta raportista on tarjolla parisataasivuinen täydellinen versio, nelisivuinen tiivistelmä (pdf) ja muutakin materiaalia. Ilmastojärjestelmän ja ekosysteemin potentiaalisia äkkimuutoksia on eritelty yksityiskohtaisesti taulukossa Table S.1 (pdf) joka sijaitsee varsinaisessa raportissa sivuilla 14-17.

Suositeltavaa kevyttä luettavaa löytyy CU Connections -lehdestä. Siinä on haastateltu James Whitea, joka on geotieteiden professori Coloradon yliopistossa. Hän johti raportin laatinutta komiteaa. Videoformaatin ystäville on tarjolla tunnin mittainen tallenne raportin julkistamistilaisuudesta ja professori Whiten pikainen johdatus aiheeseen:

§

Koillisväylän purjehduskausi oli vuonna 2013 taas kerran edellisiä kausia vilkkaampi. Barents Observerin mukaan yhteensä 71 alusta kulki Beringinsalmen ja Barentsinmeren välisen reitin sen koko pituudelta. Toissa vuonna niin teki vain 46 alusta.

Arktisen merijään paksuudesta on saatu lisää tietoa CryoSat-satelliitin avulla. CryoSat mittasi jään määräksi lokakuussa 2013 noin 9000 kuutiokilometriä. Jäätä oli siis noin 50 prosenttia enemmän kuin edellisen vuoden lokakuussa!

Jään kokonaismäärää on kasvattanut lähinnä monivuotinen merijää. Monivuotinen jää oli nyt keskimäärin noin 30 senttimetriä eli noin 20 prosenttia paksumpaa kuin lokakuussa 2012. Lokakuun 2013 jäämäärä on kuitenkin vielä kaukana 1980-luvun alkuvuosien lokakuiden tasosta, jonka arvoidaan olleen 20 tuhannen kuutiokilometrin luokkaa.

Arktisen merijään ala oli marraskuussa keskimäärin 10,24 miljoonaa neliökilometriä (mittaushistorian kuudenneksi pienin marraskuinen lukema) ja joulukuussa keskimäärin noin 12,38 miljoonaa neliökilometriä (vastaavasti neljänneksi pienin lukema). Talven jäämaksimi saavutetaan yleensä maaliskuussa.

§

Atlantin valtameren hurrikaanikausi päättyi viime vuoden osalta mielenkiintoisiin lukemiin. Nimen saaneita myrskyjä kertyi kauden aikana kolmetoista kappaletta, mikä osuu toukokuussa esitettyjen ennusteiden haarukkaan (ks. Tietoukan blogi 19.6.2013).

Myrskyjen voimakkuuden suhteen ennusteet menivät kuitenkin pieleen. Vain kaksi myrskyä voimistui hurrikaaniksi asti, ja sellaisinakin nuo trooppiset hirmumyrskyt Humberto ja Ingrid olivat heikoimmasta päästä, vain vaatimattomia ykköskategorian hurrikaaneja.

Myrskyjen ajallisen keston ja tuulen nopeuden pohjalta voidaan laskea myrskyjen hirmuisuutta kuvaava ACE-indeksi (Accumulated Cyclone Energy). Koko Atlantin kauden yhteenlaskettu ACE-arvo oli viime vuonna kuudenneksi pienin sitten vuoden 1950.

Ennusteiden laatimisen aikoihin monet seikat viittasivat siihen, että olisi tulossa keskimääräistä aktiivisempi hurrikaanikausi, mutta se tietomäärä ei siis riittänyt. Kokenut meteorologi Dan Satterfield on pohtinut blogissaan sitä, kuinka nämä kausiennusteet saavat tiedotusvälineissä varsin paljon huomiota suhteessa siihen miten kokeellisia ne vielä toistaiseksi ovat laadultaan.

§

Marraskuu 2013 oli maailman mittaushistorian lämpimin marraskuu sekä NASA:n että NOAA:n tilastoissa. Joulukuu 2013 oli suhteessa hitusen viileämpi; NASA:n tilastoissa neljänneksi lämpimin ja NOAA:n tilastoissa kolmanneksi lämpimin. Lämmintä oli etenkin Venäjällä. Paikallisten asukkaiden mukaan sellaista "ei oltu koettu miesmuistiin", uutisoi Siberian Times runsaan kuvituksen kera.

Marraskuun 2013 (vasemmalla) ja joulukuun 2013 (oikealla) keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartat © NOAA: marraskuu, joulukuu)

Weather Extremes -blogissa on tarjolla Christopher Burtin perinteiset koosteet sekä marras- että joulukuun hätkähdyttävimmistä sääilmiöistä eri puolilla maailmaa. Yksi niistä oli poikkeuksellisen voimakas trooppinen hirmumyrsky Haiyan, joka iskeytyi Filippiineille marraskuun kahdeksantena päivänä. Taifuunikatastrofissa sai surmansa ainakin 6201 ihmistä.

§

Maakohtaisia yhteenvetoja säävuodesta 2013 on saatavilla englanninkielisenä ainakin seuraavista maista: Iso-Britannia, Irlanti (pdf), Yhdysvallat, Saksa, Kiina, Uusi-Seelanti ja Australia. Australiassa vuosi 2013 oli sikäläisen mittaushistorian lämpimin.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia helmi-maaliskuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Maapallon pohjoisimmat kasvillisuusvyöhykkeet ovat saaneet joitakin eteläisten naapurialueittensa piirteitä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Vuodenaikojen välinen lämpötilaero on kaventunut sekä arktisella että boreaalisella vyöhykkeellä. Sen myötä kasvukausi on pidentynyt ja kasvillisuus on vehmastunut. Etenkin tundra on alkanut kukoistaa.

Kesä- ja talvilämpötilojen ero on pienentynyt pohjoisilla vyöhykkeillä kolmessa vuosikymmenessä siten, että se vastaa tilannetta noin 4-5 leveysastetta (eli suurin piirtein 450-550 kilometriä) etelämpänä. Vertailukohtana on siis eteläisempien alueiden tilanne sellaisena kuin se oli vuonna 1982.

Satelliittikuvista voidaan laskea kohdealueen yhteyttämisaktiivisuus (normalized difference vegetation index, NDVI), joka tarkoittaa käytännössä kasvillisuuden vihreyttä ja rehevyyttä. Nyt julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin vuosien 1982-2011 satelliittikuvia maa-alueista, joiden sijainti on vähintään 45 astetta pohjoista leveyttä.

Niistä arktisista ja boreaalisista maa-alueista, joilla on kasvillisuutta, suunnilleen kolmasosa (laskutavasta riippuen 32-41 prosenttia) alkoi vihertää merkittävästi enemmän kuin vuonna 1982. Tilastollisesti merkittävä vihreyden väheneminen havaittiin vain alle viidellä prosentilla tutkitusta alueesta.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreys on saavuttanut tason, joka vastaa kolmen vuosikymmenen takaista tilannetta noin 6-7 leveysastetta eli jopa lähes 800 kilometriä etelämpänä.

Kun ikirouta sulaa, puut valtaavat alaa palsasuolla. Tämä palsasuo sijaitsee Venäjällä lähellä Altaita. (Kuva © Terry Callaghan, EU-Interact/Sergey Kirpotin, Tomsk State University)

Aidosti arktinen kasvillisuus on puutonta, ja arktisen vyöhykkeen viimeaikainen vehmastuminen näkyy maastossa monin paikoin pensaiden runsastumisena ja puiden ilmaantumisena sinne, missä niitä ei ole kasvanut aiemmin.

Arktinen tundra vihertyi vuosina 1982-2011 voimakkaammin kuin boreaaliset metsät. Boreaalisella vyöhykkeellä alueellinen vaihtelu oli myös selvästi suurempaa kuin arktisella vyöhykkeellä. Boreaalinen vyöhyke vihertyi Euraasiassa enemmän kuin Pohjois-Amerikassa. Boreaalisessa Pohjois-Amerikassa sikäläiset itäiset sekametsät alkoivat kukoistaa parhaiten.

Kuivuus lienee myötävaikuttanut siihen, että boreaalisen vyöhykkeen vihertyminen hiipui paikoitellen 1980-luvun jälkeen. Muita mahdollisia syitä ovat esimerkiksi metsäpalot ja hyönteistuhot.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreyden (NDVI) muutokset jaksolla 1.7.1982-1.12.2011. Sinivihreillä sävyillä on merkitty alueet, joista tuli vihreämpiä kuin ennen. Ruskeilla sävyillä on merkitty alueet, jotka menettivät vihreyttään. Valkoisilla alueilla ei havaittu merkittävää muutosta. (Kartat © NASA Earth Observatory/Robert Simmon, using MODIS and AVHRR data from the Boston University's Climate and Vegetation Research Group)

Samassa tutkimuksessa arvioitiin tietokonesimulaatioilla, miten lämpötilat muuttuvat tulevaisuudessa. Tulokset viittaavat siihen, että pohjoisten vyöhykkeiden lämpötilaprofiilit muuttuvat tavalla, joka se vastaa noin 20 leveysasteen (eli noin 2200 kilometrin) siirtymistä kohti päiväntasaajaa. Nykytiedon valossa on vaikea arvioida, miten se vaikuttaisi kasvillisuuden hyvinvointiin ja koko muun ekosysteemin toimintaan.

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kiinnostuneille löytyy mukavasti lisämateriaalia Bostonin yliopiston nettisivuilta.

§

Arktinen merijää saavutti tämäntalvisen maksimialansa alustavien tietojen mukaan maaliskuun 15:ntenä päivänä. Jos se tieto jää voimaan lopullisten tarkistusten jälkeen, tästä maksimista tuli tilastohistorian kuudenneksi pienin.

Jäisen meren pinta-ala oli tällä kertaa 15,13 miljoonaa neliökilometriä, mikä on vain noin viisi prosenttia vähemmän kuin maksimien keskiarvo vuosina 1979-2000. Hyvänä uutisena ei kuitenkaan voi pitää sitä, että kymmenen viimeistä vuosittaista maksimia (2004-2013) ovat samalla tähänastisen mittaushistorian kymmenen pienintä maksimia.

Helmi-maaliskuussa merijää lohkeili näyttävästi Beaufortinmerellä. Jäätä murtaneet kovat tuulet olivat ilmeisesti peräisin myrskyjen sarjasta, joka alkoi Alaskassa helmikuun 10:ntenä päivänä. Beaufortinmerellä lohkeillut jää oli pääosin nuorta ja ohutta, tänä talvena muodostunutta merijäätä. Ilmiö ei ole aivan ennennäkemätön, mutta tällä kertaa lohkeilu oli varsin laaja-alaista. Satelliittikuvista koottu animaatio näyttää Beaufortin jään liikahtelut kuukauden ajalta:

§

Uusi tutkimus transarktisen merenkulun tulevista reittimahdollisuuksista on julkaistu PNAS-lehdessä. Tietokonesimulaatioilla arvioitiin Koillis- ja Luoteisväylän sekä Pohjoisnavanväylän kuljettavuutta vuosina 2040-2059. Pohjoisnavanväylä on lyhyin mahdollinen reitti Atlantin ja Tyynenmeren välillä, ja se kulkee siis Pohjoisen jäämeren keskiosien poikki. Se on noin kaksikymmentä prosenttia lyhyempi reitti kuin Koillisväylä.

Pohjoisnavanväylä soveltuu jo tämän vuosisadan puolivälissä sellaisille aluksille, jotka kuuluvat jäävahvistukseltaan luokkaan Polar Class 6. Koillisväylää puolestaan voidaan kulkea käytännössä jopa aivan tavanomaisilla aluksilla (94-98 prosentin vuosikohtainen todennäköisyys). Myös Luoteisväylästä tulee huomattavasti nykyistä käyttökelpoisempi kummallekin alustyypille; väylä avautunee riittävästi keskimäärin joka toisena vuonna.

Nämä arviot koskevat pelkästään arktisen merenkulun parasta sesonkia eli syyskuuta. "Tästä ei koskaan tule ympärivuotista toimintaa", tutkimukseen osallistunut Laurence C. Smith painottaa Kalifornian yliopiston tiedotteessa.

§

Helmikuun 2013 lämpötilat olivat globaalisti "uusnormaalia" tasoa, eli mittaushistorian noin kymmenen lämpimimmän helmikuun joukossa. NASA:n tilastoissa viime kuu oli kahdenneksitoista lämpimin helmikuu, NOAA:n tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin.

Eikö kuulostanut (enää) kovin dramaattiselta? Juuri siinä piilee uusnormaaliuden salakavala ansa.

Australian tammikuinen helleaalto (ks. Tietoukan blogi 27.2.2013) sai samantyylistä jatkoa, kun helmikuu liittyi Australian keväällä alkaneeseen erittäin lämpimien kuukausien ketjuun. Koko kesästä 2012/2013 (joulu-helmikuu) tuli lopulta Australian mittaushistorian lämpimin kesä. Helteiden lisäksi ongelmia aiheuttivat maastopalot, rankkasateet ja rankkasateista koituneet tulvat.

Australian hallituksen perustama riippumaton ilmastokomissio laati raportin "The Angry Summer" selvittääkseen yleisölle, mistä tässä ärhäkässä kesässä oli kysymys. Ilmastonmuutos pahensi ainakin helleaaltoja ja maastopaloja, raportissa todetaan. Tilanteen epätavallisuutta korostaa se, että kesästä tuli näin kuuma ilman El Niñon lämmittävää vaikutusta. On hyvin todennäköistä, että lähivuosikymmenien aikana on tulossa vieläkin kuumemmat oltavat.

Kun tuo raportti oli saatu julkistettua, Kaakkois-Australiassa oli jo käynnissä taas yksi ennätyksiä rikkova helleaalto (pdf), "The new normal: Melbourne's extended Angry Summer".

Australian kesässä ennätysten lukumääräkin oli ennätyksellinen. Tämä kuva esittää osan niistä. (Kuva © The Angry Summer by Professor Will Steffen/Climate Commission/Commonwealth of Australia - Department of Climate Change and Energy Efficiency, 2013)

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia tammi-helmikuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Maailman keskilämpötilan nousemisen myötä rankkasateet ovat voimistuneet tilastollisesti merkittävällä tavalla, kertoo uusi tutkimus, joka on tähänastisista kattavin. Tutkimusaineistona käytettiin yli kahdeksantuhannen sääaseman keräämiä säätietoja vuosilta 1900-2009 eri puolilta maailmaa.

Tämän tutkimuksen mukaan rankkasateiden intensiteetin mediaani on noussut keskilämpötilan lisäastetta kohti joko 5,9 tai 7,7 prosenttia, laskutavasta riippuen. Sateen ja lämpenemisen yhteys havaittiin selvimmin tropiikissa ja korkeilla leveysasteilla.

Kun rankkasateet voimistuvat, on odotettavissa että myös niiden aiheuttamat tulvat pahenevat.

Sadetutkimus julkaistiin Journal of Climate -lehdessä.

§

Tammikuusta 2013 tuli taas yksi kuukausi, joka sijoittui maailman lämpötilastojen kärkikymmenikköön. NASA:n mukaan se oli tilastojen kuudenneksi lämpimin tammikuu, NOAA:n mukaan yhdeksänneksi lämpimin.

Australiassa tammikuusta 2013 tuli mittaushistorian kuumin tammikuu ja ylipäätään sikäläisen historian kuumin kuukausi. Australian ilmatieteen laitos toteaa erityistiedotteessaan (pdf), että maa joutui poikkeuksellisen laaja-alaisen ja pitkäkestoisen helleaallon koettelemaksi.

Kuukauden keskilämpötila (29,68 °C) ja kuukauden keskimääräinen maksimilämpötila (36,92 °C) rikkoivat aiemmat ennätykset, jotka olivat peräisin vuodelta 1932 (silloinkin tammikuulta eli keskeltä Australian kesää).

Yksittäisenkin päivän lämpöennätys rikkoutui, kun paikallisten maksimilämpötilojen keskiarvo nousi 40,3 celsiusasteeseen tammikuun seitsemäntenä päivänä 2013.

Myös eteläisen pallonpuoliskon maa-alueilla tammikuu 2013 oli mittaushistorian lämpimin tammikuu, jos tarkastellaan koko alueen yhteistä keskilämpötilaa.

Tammikuun 2013 keskilämpötilan poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. Keskiarvoa kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskiarvoa lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama. Tummin punainen sävy tarkoittaa ennätyksellisen lämmintä tammikuuta. Puuttuvan datan alueet lienee merkitty tavalliseen tapaan neutraalin harmaalla värillä. (Kartta © NOAA)

Päiväntasaajan eteläpuolisen Etelä-Amerikan ja eteläisen Afrikan helteistä ei ehkä kirjoiteta "kansainvälisessä" mediassa kovin vuolaasti. Onneksi eteläisellä pallonpuoliskolla on Australian kaltainen merkittävä englannin kielen saareke! Sikäläinen sanomalehti Sydney Morning Herald tietää kertoa, että tämänvuotisen helleaallon aikana Australian ilmatieteen laitoksen sääennusteen lämpötilakartan väriasteikkoa pidennettiin asteikon kuumasta päästä.

Karttapohjaan siis lisättiin uusi lämpötila-alue värisävyineen. Vanha malli oli laadittu 50 celsiusasteeseen ulottuville ennusteille, mutta nyt nettisivun kartan selitteessä asteikko jatkuu syvän purppuran ja kirkuvan punavioletin väreissä 50-54 asteen paahteisiin.

Kuva: Sääennusteen lämpötila-asteikon yläpään karttavärit Australian ilmatieteen laitoksen mukaan.

Tämänvuotisen helleaallon aikana 50 asteen raja ei sitten loppujen lopuksi rikkoutunutkaan Australian virallisilla sääasemilla. Australian kaikkien aikojen lämpöennätys on edelleen se 50,7 celsiusastetta, joka mitattiin Oodnadattassa 2.1.1960. Kun virallista karttapohjaa viime kuussa muutettiin, rajat taisivatkin siirtyä lähinnä siellä missä vastus voi olla kaikkein voimakkain, eli ihmisen mielenmaisemassa.

§

Arktisen merijään tilanteessa ei ole tapahtunut dramaattista käännettä parempaan. Merijäätä oli tammikuussa enemmän kuin joulukuussa, kuten voidaan odottaa. Tammikuun keskimääräinen jääala jäi kuitenkin ajankohtaan nähden suppeahkoksi; se oli mittaushistorian kuudenneksi pienin tammikuinen ala.

Kymmenen viimeisimmän talven (2004-2013) tammikuiset jääalat ovat olleet samalla myös mittaushistorian kymmenen pienintä tammikuista jääalaa.

Pinta-alan lisäksi myös arktisen merijään paksuus ja siten myös sen tilavuus ovat pienentyneet 2000-luvulla. Tämä tulos saatiin tutkimuksessa, jossa analysoitiin ICESat- ja CryoSat-satelliittien tekemiä havaintoja. Samansuuntaiseen käsitykseen on päädytty aiemmin muillakin menetelmillä, muun muassa tietokonemallinnuksen avulla.

Nyt julkaistussa tutkimuksessa vertailtiin kahdentyyppistä edistyksellistä dataa: ICESatin lasermittaustuloksia vuosilta 2003-2008 ja CryoSatin tutkamittaustuloksia vuosilta 2010-2012. Kummallakin menetelmällä on mitattu sitä, miten paksu osa kelluvasta merijäästä kulloinkin ulottuu merenpinnan yläpuolelle.

Merijään paksuustutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Näitä ensimmäisiä varsinaisia tuloksia CryoSatin aineistosta onkin odotettu hartaasti. ICESat lakkasi toimimasta vuonna 2009, mikä jätti tutkijat eräänlaiseen instrumenttityhjiöön. CryoSat-satelliitin ensimmäinen versio oli nimittäin tuhoutunut laukaisuyrityksessä vuonna 2005. Huhtikuussa 2010 kiertoradalle saadun kakkosversion kanssa kaikki on mennyt hyvin ja kyseinen satelliitti jatkaa yhä toimintaansa. Seuraava ICESat saadaan taivaalle ehkä vuonna 2016.

§

Lopuksi vinkki aktiivisille lukijoille. Yhdysvaltain lumi- ja jäätietokeskus NSIDC on jo usean vuoden ajan julkaissut tiedotteita napaseutujen kryosfäärin vuosikierrosta. Arctic Sea Ice News & Analysis on ollut yksi Sääaseman useimmin käyttämiä uutislähteitä. Nyt NSIDC on alkanut julkaista Grönlannin jäätilanteesta omaa erillistä osiota Greenland Ice Sheet Today. Se on hieno lisäys NSIDC:n jo muutenkin verrattomaan tiedon tarjontaan. Sääasema suosittelee!

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 20/2012

Havaintoja viime viikon (14.5.2012-20.5.2012) uutisista:

Päättynyt huhtikuu oli maailmassa mittaushistorian viidenneksi lämpimin huhtikuu, kertoo NOAA:n julkistama alustava sääraportti. NASA:n vastaavien tilastojen mukaan viime kuu oli mittaushistorian neljänneksi lämpimin yhdessä vuoden 1998 huhtikuun kanssa. Sen jälkeen onkin säitä pidellyt: Viidestätoista lämpimimmästä huhtikuusta peräti kolmetoista on sattunut vuonna 1998 tai sen jälkeen.

NASA:n tilastojen mukaan pitkän aikavälin (1951-1980) keskiarvoa kylmempi huhtikuu oli viimeksi vuonna 1982. Keskimääräistä kylmempi mikä tahansa kuukausi on koettu viimeksi helmikuussa 1994.

Jos tarkastellaan vuoden 2012 neljän ensimmäisen kuukauden lämpötiloja kokonaisuutena, näyttää siltä että vuosi on alkanut lämpimästi etenkin Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa:

Tammi-huhtikuun 2012 keskilämpötilojen poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. Siniset pallukat merkitsevät keskimääräistä matalampia, punaiset keskimääräistä korkeampia lämpötiloja. Mitä isompi pallukka, sitä isompi poikkeama vuosien 1971-2000 keskiarvosta. Isoimmat kartalla näkyvät pallukat viittaavat yli viiden celsiusasteen poikkeamaan. (Kartta © National Climatic Data Center/NESDIS/NOAA)

Kuriositeettina mainittakoon, että huhtikuun myötä äsken päättyneet kaksitoista kuukautta olivat Yhdysvaltojen pääalueen lämpimin kahdentoista kuukauden jakso koko tähänastisen mittaushistorian aikana. Edellinen ennätys syntyi vuosina 1999-2000.

Huhtikuun säätilastoista kirjoittivat muun muassa Dr. Jeff Masters' WunderBlog, Climate Progress ja Dan's Wild Wild Science Journal.

Australian seudun kesäilmasto oli 1900-luvun loppupuolen ajan lämpimimmillään tuhanteen vuoteen, päättelee viime viikolla julkaistu tutkimus. Siinä analysoitiin vuosien 1000-2001 lämpötilatietoja syys-helmikuulta eli sikäläiseltä lämpimältä vuodenajalta. Saatujen tulosten perusteella vuoden 1950 jälkeinen aika oli Australaasiassa lämpimin puolen vuosisadan mittainen jakso vuoden 1000 jälkeen.

Kohdealue rajattiin päiväntasaajan ja 50:nnen eteläisen leveysasteen sekä 110:nnen ja 180:nnen itäisen pituusasteen väliin. Alueella sijaitsevat muun muassa Uusi-Seelanti, Australia, suurin osa Indonesiaa ja lukuisia pieniä Tyynenmeren saaria suunnilleen Kiribatiin ja Tuvaluun saakka. Lämpötilatiedot yhdisteltiin aiemmista tutkimuksista, joissa on analysoitu muun muassa koralli- ja jäätikköjäänäytteitä ja puiden vuosilustoja.

Tutkijoiden mukaan tämä 1900-luvun loppupuolen epätavallinen lämpimyys Australaasiassa ei ole selitettävissä pelkällä luonnollisella ilmastonvaihtelulla, vaan syitä on etsittävä ihmistoiminnan ympäristövaikutuksista.

Tutkimus ei löytänyt lämpötiloista mitään pitkän aikavälin trendiä ennen vuotta 1850, ja siihenastiset lämpötilanvaihtelut olivat todennäköisesti luonnollisia, siteeraa The Guardian tutkimukseen osallistunutta Steven Phippsiä.

Tutkimus julkaistiin Journal of Climate -lehdessä. Siitä kirjoitti The Guardianin lisäksi Real Climate [jossa on myös kommentteja liittyen em. tieteellisen artikkelin korjaamiseen].

[Melbournen yliopiston päivitetyn tiedotteen mukaan em. tieteellinen artikkeli on palautettu tekijöilleen korjattavaksi, ja korjattu artikkeli on lähetetty uudelleen Journal of Climate -lehteen arvioitavaksi. Tiedotteessa mainitaan myös, että eräs riippumaton tutkijaryhmä on sillä välin päätynyt tutkimuksissaan samanlaisiin tuloksiin, jotka on julkaistu vuonna 2013 Nature Geoscience -lehdessä.]

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 8/2012

Havaintoja viime viikon (20.2.2012-26.2.2012) uutisista:

Pohjois-Amerikan muuttolintujen kevätmuuton ajoittumisesta on tehty tutkimus, joka on maantieteellisesti ennätyksellisen yksityiskohtainen. Tutkimuksessa tarkasteltiin lintujen muuton etenemistä suhteessa kevään paikallisiin minimilämpötiloihin vuosina 2000-2010. Tutkijat laskivat, että linnut saapuivat eri seuduille keskimäärin 0,8 vuorokautta varhaisemmin aina kutakin kevätsään lisälämpöastetta kohti. Joidenkin lajien muutto aikaistui paikoitellen jopa kolmesta kuuteen päivää yhtä celsiusasteen lisäystä kohti.

Tutkimuksen kohteena oli kahdeksantoista lintulajia, jotka esiintyvät yleisinä Itä-Yhdysvalloissa. Tutkijat pyrkivät selvittämään myös, missä määrin lintulajien reaktio kevään lämpimyyteen liittyy lintujen ekologisiin ominaisuuksiin, kuten vaikkapa muuttomatkan pituuteen.

Indigokardinaali (Passerina cyanea) on amerikkalaisittain pitkänmatkan muuttolintu. Se talvehtii Väli-Amerikassa ja muuttaa pesimään eteläiseen Kanadaankin asti (katso eBirdin kartta-animaatio havainnoista USA:ssa vuoden eri aikoina). Indigokardinaalin kevätmuuton havaittiin aikaistuvan keskimäärin 0,97 vuorokaudella yhden celsiusasteen lisälämpöä kohti. (Kuva: John Benson/Creative Commons)

Muuttomatkan pituus ei osoittautunutkaan tärkeimmäksi tekijäksi, joka ennustaisi lintulajien erilaisia reaktioita kevään lämpimyyteen. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että lintujen muuttonopeus olisikin yksittäisistä tekijöistä tärkein. Lajit joiden keskimääräinen muuttonopeus oli pienin aikaistivat muuttoaan kaikkein eniten.

Toinen tärkeä tekijä näyttäisi olevan lintulajin ilmastollisen ekolokeron väljyys. Generalistit aikaistivat muuttoaan enemmän kuin muut.

Naamiokerttuli (Geothlypis trichas) on yksi tutkimuksen hitaimmista muuttajista. Kymmenen leveysasteen eli suunnilleen 1100 kilometrin etenemiseen kevätmuutolla kului naamiokerttulilta 31-32 vuorokatta. Naamiokerttulin kevätmuutto aikaistui keskimäärin 1,04 vuorokaudella yhden celsiusasteen lisälämpöä kohti. Tästäkin lintulajista on hieno kartta-animaatio eBirdissä. (Kuva: Wolfgang Wander/GFDL)

Tutkimuksen aineistona käytettiin lintuharrastajien keräämiä ja eBirdiin tallentamia havaintoja. Audubon-seura ja Cornellin yliopisto perustivat eBird-tietokannan vuonna 2002. Tähän mennessä yli 35 tuhatta harrastajaa on kirjannut eBirdiin yhteensä yli 48 miljoonaa lintuhavaintoa. Tietokantaan on syötetty havaintoja takautuvasti myös vuotta 2002 edeltävältä ajalta.

Muuton ajoittumistutkimuksen kohteeksi valittu kymmenen vuotta voi kuulostaa lyhyeltä jaksolta, ja niinhän se onkin. Ammattitutkijoiden toimesta muuttohavaintoja on kerätty jo useiden vuosikymmenien ajan. Harrastajavoimin kerätyt havainnot lyhyemmältä ajalta valittiin kuitenkin tähän tutkimukseen siksi, että ne tarjosivat maantieteellisesti paljon kattavamman aineiston.

Tässä esitelty tutkimus ei vastaa siihen, miten hyvin linnut pystyvät sopeutumaan ilmaston lämpenemiseen, jonka arvellaan jatkuvan hieman eritahtisesti itäisen Pohjois-Amerikan eri osissa. Tulokset antavat kuitenkin eväitä selvittää tarkemmin, millä tavoin tai miksi muuttolintulajit eroavat kyvyssään sopeutua ilmastonmuutokseen.

Muuttolintututkimus julkaistiin PLoS ONE -lehdessä.

Viime viikolla julkistettiin myös virallinen yhteenveto Australian säätapahtumista vuonna 2011. Viime vuosi oli Australian havaintohistorian toiseksi sateisin. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen vuoden keskilämpötila, 21,67 celsiusastetta, jäi vuosien 1961-1990 keskiarvon alle. Viileä sää liittyy Australiassa tyypillisesti juuri runsaisiin sateisiin.

Koko maanosan laajuiset keskiarvot kätkevät sisäänsä taas suurta vaihtelua, kuten esimerkiksi sen, että Lounais-Australiassa vuosi oli historian lämpimin. Raportti (pdf) tarjoaa Australiasta kiinnostuneille vielä paljon lisää mielenkiintoisia yksityiskohtia havainnollisella kuvituksella höystettynä. Tietoukan blogi suosittelee!

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 43/2011

Havaintoja viime viikon (24.10.2011-30.10.2011) uutisista:

Venäjällä koettiin kesällä 2010 ennätyksellinen helleaalto, joka saatiin tuta niin sikäläisillä viljapelloilla kuin moskovalaisilla ruumishuoneillakin. Kuumuuteen liittyi kuivuus, ja metsäpalot savusivat laajalla alueella Venäjän länsiosissa.

Ilmastonmuutoksen yhteyttä noihin tapahtumiin on sittemmin pyritty arvioimaan useaan otteeseen. Tuoreimmat tulokset on nyt saatu saksalaisen Potsdam-instituutin tutkimusryhmältä, joka analysoi säätilastoja uudella tavalla. Heidän mukaansa Moskovan seudun helleaalto oli 80 prosentin todennäköisyydellä seurausta pidemmän aikavälin ilmaston lämpenemisestä eikä lyhyemmän aikavälin luonnollisesta ilmastonvaihtelusta.

Potsdamilaiset laskivat myös, että heinäkuun keskilämpötilat ovat nousseet Moskovan ympäristössä huomattavasti vuosina 1979-2009. Havaittu 1,4 celsiusasteen lämpeneminen on koko maailmaan verrattuna yli kaksinkertainen.

Tutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä. Siitä kirjoittivat Climate Progress, Mongabay.com ja Bellona. Tutkijat itse kirjoittivat aiheesta lisää RealClimate-blogissa.

Epätavallisesta kuivuudesta on kärsitty viime aikoina myös Välimeren ympäristössä. Peräti kymmenen kahdestatoista kuivimmasta talvesta on koettu siellä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Nämä sadetilastot alkavat vuodesta 1902. Yhdysvaltain NOAA on nyt tutkinut asiaa, ja heidän mukaansa ilmaston luonnollinen vaihtelu ei riitä yksinään selittämään Välimeren alueen talvien viimeaikaista kuivumista.

Välimeren alueella suurin osa koko vuoden sateista saadaan talvella. Tutkimukseen osallistuneen Martin Hoerlingin mukaan nyt havaittu sateisuuden väheneminen on juuri sen kuivumisen alkua, jota ilmastomallit ovat ennustaneet tapahtuvaksi Välimeren alueella. Tämä on huono uutinen varsinkin siellä, missä vesipulasta kärsitään jo nyt.

NOAA:n tutkijoiden mukaan näyttää siltä, että Välimeren seudun talvien kuivuminen on suoraan riippuvainen valtamerten pintalämpötiloista, jotka ovat nousseet etenkin trooppisella vyöhykkeellä.

Vuosien 1971-2010 talvisademäärän poikkeama pidemmän aikavälin (1902-2010) keskiarvosta. Kartan vihreät sävyt kuvastavat keskimääräistä suurempaa sademäärää. Keskimääräistä pienempi sademäärä on merkitty sävyillä keltaisesta punaiseen. Asteikon punaisessa ääripäässä talvinen sademäärä on yli kuusikymmentä millimetriä keskiarvon alapuolella. (Kartta: NOAA)

Tutkimus Välimeren talvisateiden vähenemisestä julkaistiin Journal of Climate -lehdessä. Siitä uutisoi Climate Progress.

Valtamerten lämpenemisen vaikutus tuntuu myös Australian merikosysteemeissä. Sikäläiset merialueet ovat lämmenneet nopeasti viimeisen viidenkymmmenen vuoden aikana. 1940-luvulta alkaen kerätyt makrolevänäytteet osoittavat nyt, että temperaattisen eli lauhkean merialueen australialaiset makrolevälajit ovat vetäytyneet kohti viileämpiä vesiä, kauemmas päiväntasaajalta.

Tutkimuksessa käytiin läpi yli kaksikymmentä tuhatta herbaarioihin tallennettua makrolevänäytettä. Kohteena olivat kaikki levälajit, joista vain oli kerätty riittävästi näytteitä Australiasta.

Levänäytteistä selvisi, että länsirannikolla eli Intian valtameren puolella levinneisyysalueet ovat siirtyneet keskimäärin 50 kilometriä etelämmäs. Itärannikolla eli Tyynenmeren puolella merivesi on lämmennyt enemmän ja levätkin ovat siirtyneet pidemmälle, keskimäärin 200 kilometriä etelään.

Meriveden jatkuva lämpeneminen voi johtaa siihen, että vuoteen 2070 mennessä Australian mannerjalusta loppuu kesken - ainakin temperaattisten makrolevien näkökulmasta - eikä levillä ole enää paikkaa minne siirtyä etelärannikolta vielä kauemmaksi etelään. Sukupuutto uhkaa silloin ehkä jopa neljäsosaa Australian lauhkean vyöhykkeen kotoperäisistä makrolevälajeista. Vaarassa ovat myös muut merieliöt, jotka ovat riippuvaisia näistä levistä.

Sukellus "meren puiden" sekaan. Tämäntapaisten makro- eli suurlevien vallitsemia kelppimetsiä on Australiankin mannerjalustan alueella - ainakin toistaiseksi. (Kuva: king damus/Creative Commons)

Levätutkimus julkaistiin Current Biology -lehdessä, ja siitä uutisoi ABC.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 5.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 2/2011

Havaintoja joulutauonaikaisista ja viime viikon (10.1.2011-16.1.2011) uutisista:

Jännittävä säävuosi 2010 on päättynyt, ja joitakin alustavia tilastoja on ehditty jo julkaista. Se ainakin on selvää, että maailmanlaajuisesti tarkasteltuna vuodesta tuli hyvin lämmin. Sekä Yhdysvaltain NOAA:n että NASA:n mukaan vuosi 2010 oli yhtä lämmin kuin tilastohistorian siihen mennessä kuumin vuosi 2005. Havaintotilastot alkavat vuodesta 1880.

2010 oli kolmaskymmenesneljäs perättäinen vuosi, jonka keskilämpötila oli koko 1900-luvun keskiarvon yläpuolella. Kaiken lisäksi 2010 melkein teki uuden lämpöennätyksen, vaikka sitä viilensivät sekä La Niña että auringon aktiivisuuden vähäisyys. Onko uusi lämpöennätysvuosi siis tuloillaan ehkä jo piankin?

Yksittäisen vuoden täsmällinen sijoitus säätilastoissa ei toki ole yhtä olennaista kuin pitkän aikavälin trendi. Maailman keskilämpötilan trendi näyttää lämpenevältä, ja suuntaus on samanlainen paitsi NASA:n ja NOAA:n myös Ison-Britannian Met Officen ja Japanin ilmatieteen laitoksen tilastoissa.

Vuoden 2010 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1971-2000 keskiarvosta. Punaiset pallukat kuvastavat keskimääräistä korkeampia, siniset keskimääräistä matalampia lämpötiloja. Mitä suurempi pallukka, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartta: NOAA)

Vuosi 2010 oli erityisen lämmin Kanadan itäosissa ja Grönlannissa, missä vuoden keskilämpötila ylitti pitkän aikavälin keskiarvon paikoin jopa yli viidellä celsiusasteella. Kanadassa on koettu hämmentäviä "talvihelteitä" myös nyt tammikuussa. Nunavutin territoriossa on kärsitty plussan puolelle nousseista päivälämpötiloista, kun normaalisti olisi parikymmentä astetta kylmempää, kertovat Nunatsiaq Online ja CBC News.

Vuosi 2010 oli maailmassa tilastohistorian sateisin vuosi. Nämä tilastot alkavat vuodesta 1900. Kartta havainnollistaa tavallisesta poikkeavien sateiden ja kuivuuden alueellista jakautumista viime vuonna:

Vuoden 2010 sademäärän poikkeama vuosien 1961-1990 keskiarvosta. Ruskeat pallukat kuvastavat keskimääräistä pienempiä, vihreät keskimääräistä suurempia sademääriä. Mitä suurempi pallukka, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. Poikkeuksellisen runsaat sateet saivat aikaan muun muassa Pakistanin sitkeät tulvat. (Kartta: NOAA)

El Niño ja La Niña ovat kaksi keskenään vuorottelevaa Tyynenmeren sääilmiötä, jotka vaikuttavat lämpötiloihin ja sademääriin muun muassa Australiassa. Viime vuoden puolivälissä El Niño vaihtui La Niñaksi, joka on sittemmin kehittynyt yhdeksi voimakkaimmista La Niña -tapahtumista puoleen vuosisataan.

Tyypillinen La Niña tuo Itä- ja Pohjois-Australiaan sellaisia sateita, jotka muutoin sataisivat merellä. Viime vuosi päättyikin Australian itäpuoliskossa varsin tulvaisissa tunnelmissa (pdf). Vuodesta 2010 tuli Queenslandin osavaltion kaikkien aikojen sateisin [ks. myös vastaava Annual Climate Summary]. Ja niinpä taas kerran keskustellaan siitä, että mikä osuus ilmastonmuutoksella voisi olla tämänkertaiseen sään ääri-ilmiöön.

Vuosi 2010 oli toki paljon enemmän kuin mitä Tietoukan blogin lyhykäiseen katsaukseen mahtuu. Sääharrastajille suosittelemme silmäiltäväksi NOAA:n kokoamaa taulukkoa ja karttaa viime vuoden merkittävimmistä sääilmiöistä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 8/2010

Havaintoja viime viikon (22.2.2010-28.2.2010) uutisista:

Lämpimät säät ovat jatkuneet Australiassa. Päättynyt kesä (joulu-helmikuu) oli siellä keskimääräistä kuumempi. Edeltävä kevät ja sitä edeltänyt talvi olivat nekin lämpötiloiltaan korkeita, ja yhdistettynä tämä jakso on Australian lämpötilojen mittaushistorian lämpimin yhdeksän kuukauden jakso. Kuuminta on viime aikoina ollut Länsi-Australiassa eli kyseisen mantereen läntisessä kolmanneksessa. Tämä kesä oli sikäläisen mittaushistorian lämpimin kesä.

Miten ilmaston lämpeneminen vaikuttaa trooppisiin hirmumyrskyihin? Pitkän aikavälin trendien hahmottaminen on hankalaa, koska myrskyjen esiintymistiheys ja voimakkuus vaihtelevat luonnostaan suuresti, eikä historiallista havaintoaineistoakaan ole olemassa niin paljon kuin tutkijat toivoisivat.

Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n asiantuntijaryhmä on jälleen kerran selvittänyt vallitsevaa käsitystä trooppisten hirmumyrskyjen käyttäytymisestä. Ryhmä tuli siihen johtopäätökseen, että jos globaalin ilmaston lämpeneminen jatkuu nykyennusteiden mukaisesti, trooppisten hirmumyrskyjen keskimääräinen voimakkuus kasvanee tällä vuosisadalla 2-11 prosenttia. Odotettavissa on myös sademäärän kasvua parillakymmenellä prosentilla sadan kilometrin säteellä myrkykeskuksista.

Yksitoista prosenttia suurempi tuulen nopeus voi kuulostaa melko vähäiseltä muutokselta, mutta asiantuntijaryhmän jäsenen Kerry Emanuelin mukaan se merkitsee käytännössä noin kuudenkymmenen prosentin lisäystä myrskytuulen aiheuttamiin vahinkoihin.

Trooppisten hirmumyrskyjen esiintymistiheys luultavasti pienenee 6-34 prosenttia, mutta siitäkin huolimatta, myrskyjen yleisestä voimistumisesta johtuen, on todennäköistä että kaikkein voimallisimpia myrskyjä tulee olemaan lukumääräisesti enemmän kuin ennen. Toistaiseksi ei pystytä toteamaan varmuudella, onko tämä vaikutus nähtävissä jo nykypäivän sääoloissa.

Hirmumyrskyjä käsittelevä katsaus julkaistiin Nature Geoscience -lehdessä. Sen mainitsivat Knight Science Journalism Tracker ja Society of Environmental Journalists.

Ilmaston lämpeneminen voimistaa trooppisia hirmumyrskyjä, ja nämä voivat ehkä lämmittää ilmastoa edelleen. Uusien plioseeni-ilmaston mallinnuksien mukaan silloiset trooppiset hirmumyrskyt edistivät El Niñon kaltaisen säätilan muuttumista vallitsevaksi ja ilmaston lämpenemistä.

Plioseenikausi alkoi noin viisi miljoonaa vuotta sitten, ja sen aikana ilmasto lämpeni noin kahden miljoonan vuoden ajan. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli suurin piirtein samalla tasolla kuin tänä päivänä. Globaali keskilämpötila nousi neljä celsiusastetta korkeammalle kuin se on nykyään. Tästä ei vielä seuraa välttämättä, että sama tapahtuisi lähitulevaisuudessa uudestaan, mutta entä jos?

Yale Universityn johtama plioseenitutkimus julkaistiin Nature-lehdessä, ja siitä kirjoittivat ScienceNOW ja Society of Environmental Journalists.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 1.6.2016.