Ulkomaisia ilmastouutisia helmi-maaliskuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Rankat helteet ovat tuttu aihe Australian ilmastouutisista - esimerkiksi vuosi 2013 oli sikäläisen mittaushistorian kuumin vuosi. Sen jatkoksi saatiin vielä kesä (joulu-helmikuu), joka oli huomattavan kuuma varsinkin Australian kaakkoisosissa. Tämä kesä rikkoi ainakin 156 paikallista helle- ja muuta sääennätystä.

Riippumaton tutkijaryhmä Climate Council on koonnut siitä raportin The Angry Summer. Jos tuo otsikko kuulostaa tutulta, niin sitähän se onkin. Myös edellinen kesä oli heidän mielestään "vihainen" (ks. Tietoukan blogi 26.3.2013).

Australiassa kesällä 2013/2014 rikkoutuneita paikallisia lämpöennätyksiä. Kuvan tekstit on helpompi lukea isommasta versiosta, joka on raportin (pdf) sivulla 4. (Kuva © Climate Council of Australia Ltd)

Yksityiskohtaisempi erittely Australian sääkesästä 2013/2014 löytyy Australian ilmatieteen laitoksen vuodenaikaisraportista. Tarjolla on myös uusi yleiskatsaus Australian ilmaston tilaan, State of the Climate 2014. Helteiden paheneminen on yhtenä silmiinpistävänä havaintona siinäkin raportissa.

§

Maailman ilmatieteen järjestö WMO on julkistanut tämänvuotisen lausuntonsa maailman ilmaston tilasta, WMO Statement on the status of the global climate in 2013. Siinä vahvistetaan aiemmin alustavana ilmoitettu tieto, että vuosi 2013 oli mittaushistorian kuudenneksi lämpimin vuosi ja että tilastojen neljästätoista lämpimimmästä vuodesta peräti kolmetoista on koettu vuosisadan vaihteen jälkeen.

WMO:n raportin oheismateriaaliksi on rakennettu vuorovaikutteinen maailmankartta, johon on merkitty viime vuoden ääreviä säätapahtumia. Suomen alueelta karttaan on otettu mukaan kolme tapausta. Tietoukan blogi suosittelee!

WMO:n tapahtumakartta havainnollistaa vuoden 2013 sääerikoisuuksia. Kartassa on neljätoista tasoa; tätä kuvankaappausta varten niistä on valittu näkyviin "helleaallot" ja "korkeat lämpötilat". (Kartta © WMO)

Maapallon maa-alueilla joudutaan kestämään nykyisin ankarampia helteitä kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Tähän tulokseen päädyttiin, kun analysoitiin vuosien 1979-2012 päiväkohtaisia lämpötiloja eri puolilta maailmaa.

Jokaisen yksittäisen päivän kuumuus arvioitiin erikseen vertaamalla sitä kalenterivuoden samaan päivään tutkimusjakson muina vuosina.

Tutkimuksen mukaan kuumimpien päivien esiintymistiheys on noussut. Niistä on myös tullut yhä kuumempia, ja niitä on alkanut esiintyä yli kaksi kertaa niin laajalla alueella kuin 30 vuotta sitten.

Maa-alueiden erittäin kuumat päivät ovat lämmenneet nopeammin kuin koko maailma keskimäärin. Ilmiö ei vaikuta johtuvan pelkästään maa-alueiden yleisesti nopeammasta lämpenemisestä (merialueisiin verrattuna), vaan mukana näyttäisi olevan myös jotakin sellaista ylimääräistä lämpenemistä, joka näkyy nimenomaan näissä maa-alueiden kaikkein kuumimmissa päivissä.

Globaalin keskilämpötilan kohoamisen hitaus vuoden 1998 jälkeen on herättänyt toiveita siitä, että ilmastonmuutos olisi pysähtynyt. Nyt esitetyt tutkimustulokset eivät kuitenkaan näytä tukevan sellaista tulkintaa. Kuumimpien päivien kuumeneminen on ollut jyrkkää myös vuoden 1998 jälkeen.

Samaan aikaan kun kuumimmat päivät ovat kuumentuneet jyrkästi, ovat kylmimmät päivät kylmentyneet hieman (ks. kaavio Supplementary Fig. S7).

Jos päivittäisiä maksimilämpötiloja tarkastellaan eri vuodenaikojen tai maantieteellisten alueiden puitteissa, paljastuu lisää mielenkiintoisia eroja. Tässä kaksi esimerkkiä:

1. Kuumimpien päivien kuumeneminen on ollut erityisen korostunutta maapallon keskileveyksillä ja Grönlannissa (ks. kartta Supplementary Fig. S5, osa c).

2. Pohjoisen pallonpuoliskon keskileveyksillä lämpimimmät talvipäivät (joulu-helmikuussa) eivät ole enää niin lämpimiä kuin ennen (ks. kartta Supplementary Fig. S6, osa a).

Tutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Samaisen lehden ja Nature Geosciencen yhteisellä teemasivulla on lueteltu lisää tieteellisiä kirjoituksia, jotka liittyvät lämpenemisen "pysähtymiseen". Osa niistä on luettavissa kokonaan ilmaiseksi.

§

Helmikuu 2014 oli NASA:n tilastoissa mittaushistorian 17:nneksi lämpimin ja NOAA:n tilastoissa 21:nneksi lämpimin. Kartta havainnollistaa lämpötilapoikkeamien jakaumaa ympäri maailmaa:

Helmikuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Helmikuun sään ääri-ilmiöihin lukeutuivat muun muassa Britanniassa jatkuneet runsaat sateet, joiden myötä talvesta 2013/2014 tuli Englannissa ja Walesissa sateisin talvi sitten vuoden 1766, josta paikallinen mittaushistoria alkaa.

Tutkijat yrittävät nyt selvittää, saattoiko ilmastonmuutoksella olla yhteys viime talven sateisiin ja niitä seuranneisiin tulviin. Yleisöä on pyydetty auttamaan Weather @ home -kansalaistiedeprojektin kautta. Siihen ehtii vielä mukaan!

§

Arktisen merijään ala oli helmikuussa 2014 keskimäärin 14,44 miljoonaa neliökilometriä. Se on tilastojen neljänneksi pienin helmikuinen lukema. Vuosien 1981-2010 helmikuiden keskiarvosta jäätiin 910 tuhannen neliökilometrin päähän.

Arktisen vyöhykkeen ympäristönmuutoksesta on koottu verkkoon interaktiivisten karttojen kokoelma SOAC (Satellite Observations of Arctic Change). NASA:n satelliittidataan perustuvia karttoja on tällä hetkellä seitsemästä aiheesta, merijään lisäksi muun muassa maakasvillisuuden vehreydestä (NDVI, data vuosilta 1982-2010) ja lumipeitteestä (1966-2012). Tietoukan blogi suosittelee taas!

§

Etelämannerta ympäröivän merijään määrän vuodenaikaisessa vaihtelussa on sama peruspiirre kuin arktisenkin merijään syklissä (sulaa kesällä, jäätyy talvella). Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana antarktisen merijään alassa on kuitenkin ollut loivan nouseva trendi, eikä dramaattisesti laskeva trendi kuten arktisen merijään tapauksessa. Se millä tavoin eri ympäristötekijät vaikuttavat yhdessä antarktisen merijään määrään, kaipaa vielä selvittämistä.

Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa perehtyä pari viikkoa sitten julkaistuun raporttiin Position Analysis: Antarctic Sea Ice and Climate Change 2014. Siihen on koottu nykytietoa antarktisen merijään muutoksista ja merkityksestä osana eteläisen napa-alueen ekosysteemiä ja ilmastojärjestelmää.

§

Ilmastonmuutoksen vanhat tutut perusasiat ovat jälleen kerrattavissa uusista, arvovaltaisten tahojen laatimista valistuspaketeista:

What We Know on Amerikan tieteenedistämisyhdistys AAAS:n laatima kokonaisuus. Pääteksti (28-sivuinen pdf) keskittyy ilmastonmuutoksen vaikutusten ja riskien laadulliseen kuvailemiseen. Numeerinen tieto on karsittu hyvin vähiin. Lisäaineistona on videoita, jotka sisältävät lyhyitä asiantuntijoiden puheenvuoroja. Lukijan tai kuulijan ei tarvitse olla korkeasti koulutettu pystyäkseen ymmärtämään What We Know'n sanoman.

Climate Change: Evidence and Causes on yksityiskohtaisempi ja numeropitoisempi tuote (36-sivuinen pdf). Sen tekijöinä ovat Yhdysvaltain kansallinen tiedeakatemia NAS ja Lontoon Royal Society. Sisällön pääosa on jäsennelty kahdenkymmenen kysymyksen ja vastauksen muotoon, ja vastauksia on havainnollistettu tilastokuvioilla. Lisäaineistoa on sekä NAS:n että Royal Societyn sivuilla. Climate Change: Evidence and Causes sopinee paremmin sellaiselle maallikkoyleisölle, joka haluaa ymmärtää täsmällisesti, mihin ilmastotilanteen vakavuus perustuu.

§

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus Mauna Loalla on ylittänyt 400 miljoonasosan lukeman tänä vuonna ensimmäisen kerran jo maaliskuun kahdentenatoista päivänä. Se on lähes kaksi kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna. Pitoisuus on vuosittain korkeimmillaan tyypillisesti toukokuussa.

Tänä vuonna tullaan lähes varmasti näkemään mittaushistorian ensimmäinen kuukausikeskiarvo, jossa ilman hiilidioksidipitoisuus ylittää 400 miljoonasosaa, arvioi ilmastotutkija Ralph Keeling videohaastattelussa.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia helmi-maaliskuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Maapallon pohjoisimmat kasvillisuusvyöhykkeet ovat saaneet joitakin eteläisten naapurialueittensa piirteitä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Vuodenaikojen välinen lämpötilaero on kaventunut sekä arktisella että boreaalisella vyöhykkeellä. Sen myötä kasvukausi on pidentynyt ja kasvillisuus on vehmastunut. Etenkin tundra on alkanut kukoistaa.

Kesä- ja talvilämpötilojen ero on pienentynyt pohjoisilla vyöhykkeillä kolmessa vuosikymmenessä siten, että se vastaa tilannetta noin 4-5 leveysastetta (eli suurin piirtein 450-550 kilometriä) etelämpänä. Vertailukohtana on siis eteläisempien alueiden tilanne sellaisena kuin se oli vuonna 1982.

Satelliittikuvista voidaan laskea kohdealueen yhteyttämisaktiivisuus (normalized difference vegetation index, NDVI), joka tarkoittaa käytännössä kasvillisuuden vihreyttä ja rehevyyttä. Nyt julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin vuosien 1982-2011 satelliittikuvia maa-alueista, joiden sijainti on vähintään 45 astetta pohjoista leveyttä.

Niistä arktisista ja boreaalisista maa-alueista, joilla on kasvillisuutta, suunnilleen kolmasosa (laskutavasta riippuen 32-41 prosenttia) alkoi vihertää merkittävästi enemmän kuin vuonna 1982. Tilastollisesti merkittävä vihreyden väheneminen havaittiin vain alle viidellä prosentilla tutkitusta alueesta.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreys on saavuttanut tason, joka vastaa kolmen vuosikymmenen takaista tilannetta noin 6-7 leveysastetta eli jopa lähes 800 kilometriä etelämpänä.

Kun ikirouta sulaa, puut valtaavat alaa palsasuolla. Tämä palsasuo sijaitsee Venäjällä lähellä Altaita. (Kuva © Terry Callaghan, EU-Interact/Sergey Kirpotin, Tomsk State University)

Aidosti arktinen kasvillisuus on puutonta, ja arktisen vyöhykkeen viimeaikainen vehmastuminen näkyy maastossa monin paikoin pensaiden runsastumisena ja puiden ilmaantumisena sinne, missä niitä ei ole kasvanut aiemmin.

Arktinen tundra vihertyi vuosina 1982-2011 voimakkaammin kuin boreaaliset metsät. Boreaalisella vyöhykkeellä alueellinen vaihtelu oli myös selvästi suurempaa kuin arktisella vyöhykkeellä. Boreaalinen vyöhyke vihertyi Euraasiassa enemmän kuin Pohjois-Amerikassa. Boreaalisessa Pohjois-Amerikassa sikäläiset itäiset sekametsät alkoivat kukoistaa parhaiten.

Kuivuus lienee myötävaikuttanut siihen, että boreaalisen vyöhykkeen vihertyminen hiipui paikoitellen 1980-luvun jälkeen. Muita mahdollisia syitä ovat esimerkiksi metsäpalot ja hyönteistuhot.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreyden (NDVI) muutokset jaksolla 1.7.1982-1.12.2011. Sinivihreillä sävyillä on merkitty alueet, joista tuli vihreämpiä kuin ennen. Ruskeilla sävyillä on merkitty alueet, jotka menettivät vihreyttään. Valkoisilla alueilla ei havaittu merkittävää muutosta. (Kartat © NASA Earth Observatory/Robert Simmon, using MODIS and AVHRR data from the Boston University's Climate and Vegetation Research Group)

Samassa tutkimuksessa arvioitiin tietokonesimulaatioilla, miten lämpötilat muuttuvat tulevaisuudessa. Tulokset viittaavat siihen, että pohjoisten vyöhykkeiden lämpötilaprofiilit muuttuvat tavalla, joka se vastaa noin 20 leveysasteen (eli noin 2200 kilometrin) siirtymistä kohti päiväntasaajaa. Nykytiedon valossa on vaikea arvioida, miten se vaikuttaisi kasvillisuuden hyvinvointiin ja koko muun ekosysteemin toimintaan.

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kiinnostuneille löytyy mukavasti lisämateriaalia Bostonin yliopiston nettisivuilta.

§

Arktinen merijää saavutti tämäntalvisen maksimialansa alustavien tietojen mukaan maaliskuun 15:ntenä päivänä. Jos se tieto jää voimaan lopullisten tarkistusten jälkeen, tästä maksimista tuli tilastohistorian kuudenneksi pienin.

Jäisen meren pinta-ala oli tällä kertaa 15,13 miljoonaa neliökilometriä, mikä on vain noin viisi prosenttia vähemmän kuin maksimien keskiarvo vuosina 1979-2000. Hyvänä uutisena ei kuitenkaan voi pitää sitä, että kymmenen viimeistä vuosittaista maksimia (2004-2013) ovat samalla tähänastisen mittaushistorian kymmenen pienintä maksimia.

Helmi-maaliskuussa merijää lohkeili näyttävästi Beaufortinmerellä. Jäätä murtaneet kovat tuulet olivat ilmeisesti peräisin myrskyjen sarjasta, joka alkoi Alaskassa helmikuun 10:ntenä päivänä. Beaufortinmerellä lohkeillut jää oli pääosin nuorta ja ohutta, tänä talvena muodostunutta merijäätä. Ilmiö ei ole aivan ennennäkemätön, mutta tällä kertaa lohkeilu oli varsin laaja-alaista. Satelliittikuvista koottu animaatio näyttää Beaufortin jään liikahtelut kuukauden ajalta:

§

Uusi tutkimus transarktisen merenkulun tulevista reittimahdollisuuksista on julkaistu PNAS-lehdessä. Tietokonesimulaatioilla arvioitiin Koillis- ja Luoteisväylän sekä Pohjoisnavanväylän kuljettavuutta vuosina 2040-2059. Pohjoisnavanväylä on lyhyin mahdollinen reitti Atlantin ja Tyynenmeren välillä, ja se kulkee siis Pohjoisen jäämeren keskiosien poikki. Se on noin kaksikymmentä prosenttia lyhyempi reitti kuin Koillisväylä.

Pohjoisnavanväylä soveltuu jo tämän vuosisadan puolivälissä sellaisille aluksille, jotka kuuluvat jäävahvistukseltaan luokkaan Polar Class 6. Koillisväylää puolestaan voidaan kulkea käytännössä jopa aivan tavanomaisilla aluksilla (94-98 prosentin vuosikohtainen todennäköisyys). Myös Luoteisväylästä tulee huomattavasti nykyistä käyttökelpoisempi kummallekin alustyypille; väylä avautunee riittävästi keskimäärin joka toisena vuonna.

Nämä arviot koskevat pelkästään arktisen merenkulun parasta sesonkia eli syyskuuta. "Tästä ei koskaan tule ympärivuotista toimintaa", tutkimukseen osallistunut Laurence C. Smith painottaa Kalifornian yliopiston tiedotteessa.

§

Helmikuun 2013 lämpötilat olivat globaalisti "uusnormaalia" tasoa, eli mittaushistorian noin kymmenen lämpimimmän helmikuun joukossa. NASA:n tilastoissa viime kuu oli kahdenneksitoista lämpimin helmikuu, NOAA:n tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin.

Eikö kuulostanut (enää) kovin dramaattiselta? Juuri siinä piilee uusnormaaliuden salakavala ansa.

Australian tammikuinen helleaalto (ks. Tietoukan blogi 27.2.2013) sai samantyylistä jatkoa, kun helmikuu liittyi Australian keväällä alkaneeseen erittäin lämpimien kuukausien ketjuun. Koko kesästä 2012/2013 (joulu-helmikuu) tuli lopulta Australian mittaushistorian lämpimin kesä. Helteiden lisäksi ongelmia aiheuttivat maastopalot, rankkasateet ja rankkasateista koituneet tulvat.

Australian hallituksen perustama riippumaton ilmastokomissio laati raportin "The Angry Summer" selvittääkseen yleisölle, mistä tässä ärhäkässä kesässä oli kysymys. Ilmastonmuutos pahensi ainakin helleaaltoja ja maastopaloja, raportissa todetaan. Tilanteen epätavallisuutta korostaa se, että kesästä tuli näin kuuma ilman El Niñon lämmittävää vaikutusta. On hyvin todennäköistä, että lähivuosikymmenien aikana on tulossa vieläkin kuumemmat oltavat.

Kun tuo raportti oli saatu julkistettua, Kaakkois-Australiassa oli jo käynnissä taas yksi ennätyksiä rikkova helleaalto (pdf), "The new normal: Melbourne's extended Angry Summer".

Australian kesässä ennätysten lukumääräkin oli ennätyksellinen. Tämä kuva esittää osan niistä. (Kuva © The Angry Summer by Professor Will Steffen/Climate Commission/Commonwealth of Australia - Department of Climate Change and Energy Efficiency, 2013)

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 3/2012

Havaintoja viime viikon (16.1.2012-22.1.2012) uutisista:

Viime vuosi oli mittaushistorian yhdeksänneksi lämpimin, kertoo Yhdysvaltain NASA viimetorstaisessa tiedotteessaan. Maailman keskilämpötila vuonna 2011 oli 0,51 celsiusastetta korkeampi kuin vuosien 1951-1980 keskiarvo.

Näin jatkuu globaalin ilmaston lämpenemisen trendi, jossa yhdeksän kymmenestä lämpimimmästä vuodesta on sattunut vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kyseiset säätilastot alkavat vuodesta 1880. Lämpenemisen odotetaan jatkuvan.

Animaatio havainnollistaa, miten yksittäisten vuosien keskilämpötilat ovat muuttuneet vuosina 1880-2011. Sininen väri kartalla ilmentää pidemmän aikavälin (1951-1980) keskiarvoa matalampia lämpötiloja. Pitkän aikavälin keskiarvoa vastaavat lämpötilat on merkitty karttaan valkoisella. Sävyt keltaisesta punaiseen ilmentävät keskiarvoa yhä korkeampia lämpötiloja.

Samaa asiaa, eli maailman vuosittaisen keskilämpötilan kehitystä, on analysoinut myös Yhdysvaltain NOAA. Heidän mukaansa vuosi 2011 oli havaintohistorian yhdenneksitoista lämpimin vuosi yhdessä vuoden 1997 kanssa, ja keskilämpötilaltaan 0,51 celsiusastetta 1900-luvun keskiarvoa lämpimämpi.

Lämmintä oli siis laskutavasta riippumatta, sekä viilentävästä La Niñasta ja auringon alhaisesta aktiivisuudesta huolimatta. Itse asiassa viime vuosi olikin lämpimin La Niña -vuosi mitä tähän mennessä on havaittu. Lisäksi koko 1900-luvulla oli ylipäätään vain yksi vuosi, joka oli vuotta 2011 lämpimämpi.

Maailman vuosien 1950-2011 keskilämpötilan poikkeama (°C) pitkän aikavälin keskiarvosta. La Niña -vuodet on merkitty sinisin, El Niño -vuodet punaisin pylväin. (Kaavio © NOAA)

Kun El Niño koittaa seuraavan kerran, tiedossa voi hyvinkin olla ennätyslämmin vuosi. James Hansenin mukaan El Niño on tulossa nyt kolmen vuoden kuluessa, eikä sen tarvitse olla kovin voimakaskaan, jotta vuoden globaalin keskilämpötilan ennätys rikkoutuu. Mittaushistorian toistaiseksi kuumimmat vuodet ovat olleet 2005 ja 2010, jotka jakavat lämpötilaston ykkössijan.

Viime vuosi oli keskiarvoiltaan paitsi lämmin myös sateinen. Maailman maa-alueilta mitattiin mittaushistorian toiseksi suurin sademäärä. Sateisempaa on ollut vain vuonna 2010. Globaali keskiarvo kätkee sisäänsä suurta alueellista vaihtelua, kuten kartalta näkyy:

Koko vuoden 2011 sademäärän poikkeama vuosien 1961-1990 keskiarvosta. Ruskeat pallukat kuvastavat keskimääräistä pienempää, vihreät keskimääräistä suurempaa sademäärää. Mitä isompi pallukka, sitä suurempi poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. (Kartta © National Climatic Data Center/NESDIS/NOAA)

Vuoden 2011 merkittäviä kuivuuksia, tulvia ja muita sään ääri-ilmiöitä on koottu myös NOAA:n raportin liitteenä olevaan karttaan. NASA:n ja NOAA:n sääanalyyseistä kirjoittivat Reuters, Mongabay, WWF Climate Blog ja Knight Science Journalism Tracker.

Yllä mainittu WWF:n ilmastoblogi kiinnitti huomiota erityisesti arktisen alueen lämpenemiseen. 64:nnen pohjoisen leveyspiirin eli suurin piirtein pohjoisen napapiirin pohjoispuolella vuosi 2011 oli koko 132-vuotisen havaintohistorian lämpimin. Viime vuosi oli siellä peräti 2,22 celsiusastetta lämpimämpi kuin vuosien 1951-1980 keskiarvo. Poikkeama oli siis noin nelinkertainen verrattuna globaaliin poikkeamaan (joka oli noin puoli astetta), ja suunnilleen kymmenkertainen verrattuna päiväntasaajan seudun lukemiin (pari-kolme asteen kymmenesosaa).

Nuo leveysvyöhykekohtaiset lämpötilat löytyvät NASA:n ylläpitämästä taulukosta. Arktisen alueen lämpötilat ovat sarakkeessa, joka on otsikoitu "64N-90N". Taulukkoa silmäillessä huomaa heti, että pohjoisten seutujen muita jyrkempi lämpeneminen on jatkunut jo pidempään.

Arktisen alueen ennätyslämpimän vuoden 2011 poimivat esiin myös Arctic Sea Ice Blog ja Climate Progress.

Kuriositeettina mainittakoon vielä, että maapallon maantieteellisellä etelänavalla mitattiin viime vuonna ennätyksellisen korkea lämpötila. Keskikesällä, joulupäivänä 2011 syntynyt uusi lämpöennätys on -12,3 celsiusastetta.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 5.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 48/2011

Havaintoja viime viikon (28.11.2011-4.12.2011) uutisista:

Kolmipiikin ja siinä loisivan heisimadon tutkiminen on paljastanut, miten ympäristön lämpeneminen muuttaa sisäloisen ja sen isäntäkalan yhteiselämää isäntälajin kannalta ikävällä tavalla.

Tutkijat kasvattivat laboratorio-oloissa kolmipiikkejä, jotka kantoivat Schistocephalus solidus -loismatoa. Osaa kaloista pidettiin 15 asteen ja osaa 20 asteen lämpötilassa. Lämpimässä kalojen loiset kasvoivat nelinkertaisella nopeudella verrattuna viileämpään ympäristöön.

Mitä isommaksi loisen toukka kasvaa isäntäkalassa, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on menestyä lisääntymisessään. Korkeampi lämpötila oli siis loisen kannalta parempi vaihtoehto. Kolmipiikille lämpimästä oli kuitenkin haittaa. Kalat kasvoivat kasvoivat paremmin viileämmässä vedessä.

Tutkimuksen perusteella näyttää myös siltä, että loisituksi joutuminen muuttaa kolmipiikin käyttäytymistä. Suurikokoisimpia loistoukkia kantavat kolmipiikkiyksilöt hakeutuivat kokeessa lämpimämpään veteen, joka siis hyödyttää kalassa olevaa loista mutta haittaa kalaa itseään.

Kolmipiikeistä ja niiden loisista saadut tutkimustulokset saavat pohtimaan, missä määrin ilmaston lämpeneminen voisi johtaa loisten runsastumiseen luonnonvaraisissa eläinpopulaatioissa.

Kolmipiikkejä (Gasterosteus aculeatus), jotka ovat saaneet Schistocephalus solidus -tartunnan. Loisen toukat kasvavat kalan ruumiinontelossa, minkä seurauksena kalan vatsa pullistuu. Kyseessä oleva heisimatolaji ei lisäänny vielä tässä elinkiertonsa vaiheessa, vaan vasta kun isäntäkala päätyy linnun saaliiksi ja loinen siten linnun, uuden isäntänsä, elimistöön. (Kuva © University of Leicester)

Loistutkimus julkaistiin Global Change Biology -lehdessä.

Viime viikolla julkistettiin useita dokumentteja, jotka käsittelevät ilmastonmuutoksen laajempia kokonaisuuksia, vaikkakin vain ympäristön fysikaalisten muutosten osalta.

Australian hallituksen tutkimusohjelma raportoi ilmastonmuutoksesta läntisen Tyynenmeren saarivaltioissa (Climate Change in the Pacific: Scientific Assessment and New Research [vars. tiedostot]), australialaiselta ACE-tutkimuskeskukselta saatiin yhteenveto Eteläisen jäämeren tilanteesta (Position Analysis: Climate Change and the Southern Ocean [pdf]) ja Maailman ilmatieteen järjestö WMO antoi alustavia ennakkotietoja vuoden 2011 säätapahtumista maailmassa (Provisional Statement on the Status of the Global Climate).

Tällaisten raporttien pääkohtienkin tiivistäminen on vaikeaa, ja mitä tiiviimmäksi viesti täytyy saada, sitä lähemmäs tullaan yhtä ainoaa lausetta "keskilämpötilat ovat nousseet, ja sillä on monenlaisia seurauksia".

Jopa Yhdysvaltain NOAA:n tämänvuotinen Arctic Report Card näyttää kiteyttävän pääsanomansa etusivullaan näin: "Hellittämätön lämpeneminen on aiheuttanut dramaattisia muutoksia Pohjoisessa jäämeressä ja sen ekosysteemissä". Lämpötilan keskeinen merkitys ei ole sivuutettavissa.

Arctic Report Card on kuitenkin paljon tuota monipuolisempi katsaus arktisen alueen viimeaikaiseen tilanteeseen. Vaikka sekin on vieraskielinen ja raskaslukuinen, suosittelemme sen silmäilemistä. Siinä ovat mukana sekä fysikaalisen ympäristön että eliömaailman ilmiöt. Raportti on jäsennelty selkeästi ja antaa jo sitä kautta tuntumaa siihen, miten moniosaisen palapelin paloja kolmipiikki ja keskilämpötila ovat.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 5.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 31/2011

Havaintoja viime viikon (1.8.2011-7.8.2011) ja kesätauon aikana tulleista uutisista:

Arktisen merijään tila vaikuttaa vuodenaikaan nähden heikolta. Merijään kattama alue oli viime kuussa keskimäärin vain 7,92 miljoonaa neliökilometriä. Se on koko satelliittiavusteisen mittaushistorian pienin arktisen merijään heinäkuinen ala. Vuosien 1979-2000 keskiarvosta jäätiin peräti 2,18 miljoonaa neliökilometriä. Merijäätä oli tällä kertaa tavallista vähemmän kaikkialla paitsi Grönlanninmerellä.

Edellinen heinäkuinen vähyysennätys alittui 210 tuhannella neliökilometrillä. Tuo edellinen ennätys syntyi vuonna 2007 eli samana vuonna, jolloin arktisen merijään jokakesäisestä vuosittaisesta minimistä tuli niinikään mittaushistorian pienin. Nyt saamme odotella jännityksellä vielä suunnilleen kuukauden verran, että miten vähiin jää lopulta käykään tänä kesänä. Ajankohtaisen jäätilanteen pääpiirteet voi käydä katsomassa Yhdysvaltain NSIDC:n kartasta, joka päivitetään kerran päivässä.

Elokuun alussa merenkulku on ollut mahdollista ilman jäänmurtajien apua jo melkein kaikilla Koillisväylän laivareiteillä, uutisoi Reuters. Merijään tilanteesta kertoivat myös Eye on the Arctic, Dr. Jeff Masters' WunderBlog ja Yle.

Arktisen merijään määrään liittyvä hyvä uutinen tulee Euroopan avaruusjärjestöltä. Arktista merijäätä ja planeettamme muutakin jääpeitettä mittaavan CryoSat-tiedesatelliitin käyttöönotto on edennyt hienosti. CryoSat on tuottanut hyvälaatuista dataa, ja BBC:n mukaan satelliitti pystyy nyt tuottamaan jäätietoa jatkuvalla syötöllä.

Ensimmäinen CryoSatin avulla tehty arktisen alueen jäänpaksuuskartta julkistettiin kesällä Pariisin ilmailu- ja avaruusnäyttelyssä. Kartta näyttää merijään paksuuden tammi-helmikuussa 2011. Ohut, noin 2-3 metrin paksuinen jää on merkitty karttaan sävyillä aniliininpunaisesta violetin kautta siniseen. Paksumpi, noin 4-5 metrin paksuinen jää on merkitty sävyillä vihreästä keltaisen kautta oranssinpunaiseen. (Kartta © CPOM/UCL/ESA)

Melbournen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kesäisten lumisateiden väheneminen lienee omalta osaltaan johtanut arktisen merijään ohenemiseen. Ilman lumikerroksen antamaa suojaa merijää on selvästi alttiimpi auringonsäteilyn sulattavalle vaikutukselle.

Tutkijat arvioivat, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kesän lumisateet ovat vähentyneet neljäkymmentä prosenttia. Pohjoisen jäämeren ja Kanadan arktisen saariston alueella havaittu muutos koskee nimenomaan lumisateen vaihtumista vesisateeksi. Kokonaissademäärä on pysynyt jokseenkin samana.

Lumisateiden vaihtuminen vesisateiksi on seurausta ilmakehän alaosan lämpenemisestä. Tutkimustulokset viittaavat positiiviseen palautemekanismiin, jossa ilmaston lämpenemisen aiheuttama kesän lumisateiden väheneminen johtaa välillisesti ilmaston lisälämpenemiseen.

Tutkimus arktisista lumisateista julkaistiin Climate Dynamics -lehdessä. Siitä uutisoi SciencePoles.

Joidenkin eliölajien leviäminen uusille alueille helpottuu, kun arktisen merijään muodostama mekaaninen este poistuu. Nyt on käsillä ensimmäinen planktonia koskeva toteamus siitä, että eliölaji on kulkeutunut nykyaikana koko Pohjoisen jäämeren poikki. Neodenticula seminae -levälajia on löydetty pohjoisesta Atlantin valtamerestä, missä sitä ei tiedetä esiintyneen noin 800 tuhanteen vuoteen. Tutkijoiden mukaan se on siis kulkeutunut takaisin Atlantille Tyyneltämereltä Pohjoisen jäämeren kautta. Tämäntyyppisten lajistonmuutosten tulevia vaikutuksia arktiseen meriekosysteemiin ei kyetä vielä arvioimaan.

Levähavainto on esimakua syksyllä päättyvän CLAMER-projektin tuloksista. Projekti tekee yhteenvedon ilmastonmuutoksen vaikutuksista Euroopan merialueisiin. Mukana on satoja tieteellisiä tutkimuksia yli kolmentoista vuoden ajalta. Uuden planktonlajin leviämisestä uutisoivat muun muassa Reuters, ABC, CBC ja SciencePoles.

Jo pidempään on arveltu, että arktisen merijään hupeneminen pakottaa jääkarhut yhä pidemmille uintimatkoille, ja että nämä pitkät uintimatkat lisäävät etenkin jääkarhun poikasten kuolleisuutta. Aiheesta on nyt myös tutkimuksellista näyttöä, joka julkistettiin Ottawassa heinäkuussa pidetyn karhukonferenssin yhteydessä.

Tutkijat seurasivat vuosina 2004-2009 Beaufortinmerellä ja Tšuktšimerellä 68:aa GPS-pannalla varustettua täysikasvuista jääkarhunaarasta. Satelliittipaikannuksen ja satelliittikuvien avulla selvitettiin minkälaisia pitkiä, yli 50 kilometrin mittaisia matkoja karhut uivat kesä-lokakuussa. Tällaisia pitkiä uintimatkoja havaittiin viisikymmentä, yhteensä kahdenkymmenen pannallisen karhuyksilön suorittamana. Uintimatkojen pituus vaihteli noin 54 kilometristä 687 kilometriin ja niiden kesto vaihteli vajaasta vuorokaudesta yli kahteentoista vuorokauteen.

Yhdellätoista pitkiä matkoja uineella jääkarhunaaraalla oli poikaset seurassaan GPS-pannan asentamisen aikaan. Kuuden emon poikasten todettiin selviytyneen uintimatkoista, mutta viiden pitkänmatkanuimarin poikaset menehtyivät tutkimuksen aikana. Pitkiä matkoja uineiden karhuemojen poikasten kuolleisuus oli tarkemmin sanoen 45 prosenttia. Ero korkeintaan lyhyitä matkoja uineisiin on selvä tässä aineistossa: Vain 18 prosenttia niistä poikasista kuoli, jotka eivät joutuneet uimaan emonsa kanssa pitkiä eli yli 50 kilometrin mittaisia matkoja.

Vielä julkaisemattomasta WWF:n ja USGS:n yhteisestä jääkarhututkimuksesta kirjoittivat Yale Environment 360, Reuters, CBC, Polar Bears International ja WWF Climate Blog.

Loppukevennyksenä bongausvinkki heille, jotka harrastavat vaikkapa lentomatkailua Pohjois-Amerikan koillisrannikon tuntumassa. Muistatteko sen valtavan jääkappaleen, joka lohkesi vuosi sitten Petermannin jäätiköstä Grönlannissa?

Kyseisen "Petermannin jääsaaren" ilmeisesti suurin jäännöspala, Petermann Ice Iceland A, on kulkeutunut hiljalleen etelämmäs, ja sinnittelee nykyisin Newfoundlandin tuntumassa noin viidenkymmenen neliökilometrin suuruisena lauttana. Merimatkaa sille on kertynyt tähän mennessä viitisentuhatta kilometriä.

Petermannin jääsaarta hehkuttivat iloksemme CBC, DesmogBlog ja Arctic Sea Ice Blog.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 5.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 21/2011

Havaintoja viime viikon (23.5.2011-29.5.2011) uutisista:

Ilmastonmuutoksen yhteydessä on puhuttu paljon siitä, miten arktisen merijään väheneminen tuo uusia vaihtoehtoisia reittejä pitkänmatkan laivaliikenteelle ja muutenkin mahdollistaa pääsyn uusien alueiden luonnonvaroja hyödyntämään. Sunnuntaina julkaistu tutkimus täydentää ennusteita siitä, kuinka pohjoisten seutujen liikennemahdollisuudet tulevat muuttumaan seuraavan noin neljänkymmenen vuoden aikana.

Merijään vähenemisellä ja arktisen alueen lämpenemisellä on pintateitse kulkevalle liikenteelle korostuneen kaksijakoiset seuraukset. Merellä yhteysmahdollisuudet paranevat, kun taas maalla ne huononevat. Muutosarviot saatiin yhdistämällä eri tietokonemalleja. Pohjoisten alueiden saavutettavuus arvioitiin jaksoille 2010-2014 ja 2045-2059, erikseen kaikille kahdelletoista kuukaudelle.

Arktisen merijään vähenemisestä ja ohenemisesta hyötynevät rannikolla sijaitseva ihmisasutus, rannikon tuntumassa luonnonvaroja hyödyntävät hankkeet, matkailu, kalastus ja merenkulkualan yhtiöt. Uusia meriteitä avautuu, ja yleisesti ottaen laivamatkoihin kuluvat ajat lyhenevät (pdf).

Alueiden saavutettavuus ja matkojen kesto arvioitiin tutkimuksessa A-luokan aluksille, eli aluksille jotka pystyvät kohtalaisessa määrin liikkumaan jäisissä oloissa mutta jotka eivät ole varsinaisia jäänmurtajia.

Jäänmurtajia Pohjoisella jäämerellä. (Kuva: U.S. Coast Guard Atlantic Area/Creative Commons)

Vuonna 2050 kolme tärkeää meritietä lienee täysin kuljettavissa A-luokan aluksilla heinäkuusta syyskuuhun. Yksi näistä reiteistä on niin uusi, että sillä ei ole vielä virallista nimeäkään. Reitti ulottuu Alankomaiden Rotterdamista jokseenkin suorinta tietä pohjoisnavan sivuitse Beringinsalmeen. Tutkijat antoivat sille työnimeksi North Pole Route, "Pohjoisnavanväylä". Tämän 6960 kilometriä pitkän laivamatkan kestoksi arvioidaan noin kuusitoista vuorokautta.

Toinen helppokulkuisemmaksi muuttuva reitti on Koillisväylä Venäjän Amdermasta Providenijaan. Nykyään Koillisväylä on heinä-syyskuisten jääolojen osalta 86-prosenttisesti kuljettavissa. Jos se avautuu 100-prosenttisesti, kuten tutkijat arvioivat, 5169 kilometriä pitkän Koillisväylän matka-aika lyhenee yhteentoista vuorokauteen.

Kolmas, jo nykyisin kesäaikaan avoin arktinen meritie on Arctic Bridge eli "arktinen silta". Se kulkee Murmanskista länteen Pohjois-Atlantille ja sieltä edelleen Grönlannin eteläpuolitse Churchilliin, joka sijaitsee Hudsoninlahden rannalla Keski-Kanadassa.

Luoteisväylän ei puolestaan arvioida avautuvan kokonaan, mutta senkin jääolot helpottuvat hieman nykyisestä. Reitti Kanadan Iqaluitista Alaskan Nomeen lienee tämän vuosisadan puolivälin heinä-syyskuissa 82-prosenttisesti kuljettavissa.

Vuosisadan puolivälissä suurin osa Pohjoisesta jäämerestä lienee laivalla tavoitettavissa heinäkuusta helmikuuhun eli peräti kahdeksan kuukauden ajan vuodesta. A-luokan alusten kulkumahdollisuudet kasvavat huomattavasti sekä Pohjoisen jäämeren rannikkovaltioiden yksinomaisilla talousvyöhykkeillä että kansainvälisillä vesillä.

Neljä arktista meritietä: Luoteisväylä (Northwest Passage), Koillisväylä (Northern Sea Route), "Pohjoisnavanväylä" (North Pole) ja "arktinen silta" (Arctic Bridge). Meritiet ja pohjoinen napapiiri on merkitty karttaan erivärisillä viivoilla. (Kartta © UCLA)

Arktisten valtioiden sisämaassa on laajoja alueita, joilla pysyvien teiden rakentaminen ei ole taloudellisesti kannattavaa, ja joilla talvitiet ovat siksi merkittävä kulkuyhteys. Talviteitä voidaan tehdä jäätyneen maan, järvien, jokien ja kosteikkojen varaan. Esimerkiksi Kanadassa on yhteensä yli 5400 kilometriä aktiivisessa käytössä olevia talviteitä.

Tärkeitä talvi- ja jääteitä menetettäneen lähivuosikymmeninä, kun arktinen alue lämpenee niin että tiet eivät pysy jäässä. Liiaksi runsastuvat lumisateet voivat nekin olla ongelmallisia tienpidon kannalta. Talvitiepotentiaalin väheneminen koskettaa kaikkia valtioita, jotka reunustavat pohjoista napa-aluetta: Venäjää, Yhdysvaltoja (Alaskaa), Kanadaa, Tanskaa (Grönlantia), Islantia, Norjaa, Ruotsia ja Suomea.

Heikentyneistä kulkuyhteyksistä kärsinevät sisämaan kaivos- ja metsäteollisuus, sisämaan öljyn- ja kaasunporaushankkeet sekä sisämaassa sijaitseva asutus, usein alkuperäiskansojen pienikokoiset yhdyskunnat. Matkat kestävät pidempään, jos talviteiden puutteessa joudutaankin turvautumaan esimerkiksi hitaisiin lauttayhteyksiin. Tarvikkeet kallistuvat, jos niitä pystytään tuomaan vain lentokoneella.

Kanadassa Luoteisterritoroiden pisimmän talvitien, pisimmillään lähes kuudensadan kilometrin mittaisen Tibbitt-Contwoyton, käyttökauden arvellaan lyhentyvän 17 prosenttia vuoden 2008 tilanteesta vuoteen 2020 mennessä.

Tutkijat arvioivat, että Suomessa talviteillä saavutettavat alueet vähenevät nykyisestä 41 prosenttia tämän vuosisadan puoliväliin mennessä.

Alueiden saavutettavuus talviteitä pitkin arvioitiin kahden tonnin painoisille ajoneuvoille. Monet henkilöautomallit mahtuvat vielä näihin rajoihin. Tutkimuksessa ei tarkasteltu niitä haittoja, joita ilmastonmuutoksesta aiheutuu pysyväksi rakennetulle tiestölle.

Vastaantulija jäätiellä Kanadan Luoteisterritorioissa. (Kuva: Ian Mackenzie/Creative Commons)

Arktisia liikenneyhteyksiä käsittelevä tutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kirjoittivat Nature News Blog, Reuters, CBC News ja Nunatsiaq Online.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 18/2011

Havaintoja viime viikon (2.5.2011-8.5.2011) uutisista:

Kööpenhaminassa pidettiin 3.5.-6.5. arktisen alueen ympäristökysymyksiä käsittelevä tiedekokous The Arctic as a Messenger for Global Processes. Sen järjestäjänä oli Arktisen neuvoston alainen työryhmä Arctic Monitoring & Assessment Programme (AMAP). Kokouksella oli kaksi pääteemaa, ilmastonmuutos ja saasteet, joista kummastakin julkistettiin oma raporttinsa (ks. myös konferenssin muhkea tiivistelmäkokoelma ja Arctic Pollution 2011).

Ensimmäinen raportti eli Snow, Water, Ice and Permafrost in the Arctic (SWIPA), kokoaa yhteen tutkimustietoa arktisen kryosfäärin viimeaikaisista muutoksista, eli mitä pohjoisen napa-alueen lumelle, jäälle ja ikiroudalle sekä niiden vaikutuspiiriin kuuluu. SWIPA-raportti kertoo (ja kertaa), että tuoreimpien tutkimustulosten mukaan arktisella alueella on tapahtunut ennennäkemättömän nopea muutos, silmiinpistävä poikkeus siellä pidempään vallinneista olosuhteista.

Vuodet 2005-2010 ovat olleet arktisen alueen lämpimin viiden vuoden jakso sen jälkeen, kun ilman lämpötilan mittaukset aloitettiin vuonna 1880. Vuoden 1980 jälkeen Arktis on lämmennyt kaksi kertaa niin nopeasti kuin koko maailma keskimäärin. Arktiksen kesälämpötilat ovat olleet viime vuosikymmeninä korkeampia kuin kahteentuhanteen vuoteen.

Arktiksen suurimmat ja pysyvimmät jääesiintymät eli monivuotinen merijää sekä Grönlannin jääkilpi ja alueen muu jäätiköstö, ovat kutistuneet vuoden 2000 jälkeen nopeammin kuin sitä edeltäneen vuosikymmenen aikana. Myös jokatalvisen lumipeitteen laajuus ja ajallinen kesto ovat pienentyneet. Ikiroudan lämpötila on noussut ja ikiroutavyöhykkeen eteläraja on vetäytynyt pohjoisemmaksi Kanadassa ja Venäjällä.

SWIPA-raportti esittää myös arvioita siitä, mitä on odotettavissa lähitulevaisuudessa. Esimerkiksi syksyn ja talven keskilämpötilat voivat nousta arktisella alueella 3-7 celsiusastetta vuoteen 2080 mennessä. Merenpinta voi nousta maailmanlaajuisesti 0,9-1,6 metriä vuoteen 2100 mennessä, ja arktisten jäätiköiden sulamisella on siinä huomattava osuus. Pohjoinen jäämeri voi alkaa olla kesäisin jokseenkin jäätön jo 30-40 vuoden päästä.

Arktisen ympäristön muutokset vaikuttavat suoraan niiden yhdeksän miljoonan ihmisen elämään, jotka alueella asuvat. Arktiksen lämpenemiseen ja sulamiseen liittyvät, ilmaston lämpenemistä enimmäkseen kiihdyttävät palautemekanismit voivat yhdessä vaikuttaa elinoloihimme maailmanlaajuisesti tavalla, jota ei tiedetä vielä tai jota on vähintäänkin vaikea arvioida etukäteen. SWIPA-raportin pääkohdat korostavat entisestäänkin sitä, miten tärkeää kasvihuonekaasupäästöjen ripeä vähentäminen on.

Jäätikkötutkimuksen kenttätyötä Grönlannissa. (Kuva: Dana Caccamise, Ohio State University)

Toinen raportti, AMAP Assessment 2011: Mercury in the Arctic, muun muassa varoittaa siitä, että elohopeaa on kertynyt joihinkin pohjoisen napa-alueen eläimiin suhteellisen suuria määriä, ja että pitoisuudet ovat yhä nousussa etenkin Kanadassa ja Grönlannissa.

Maailman yhteenlasketut vuosittaiset elohopeapäästöt eivät ole kasvaneet aivan viime aikoina. Euroopan, Venäjän ja Pohjois-Amerikan päästöjä on saatu jopa vähennettyä. Arktisen alueen ilmakehän elohopeapitoisuus on pysynyt vakaana jokseenkin vuodesta 1990 lähtien. Arktiseen ravintoketjuun nyt rikastuva elohopea onkin enimmäkseen tullut alueen ulkopuolelta jokien, merivirtojen ja ilmavirtausten kuljettamana. Osa siitä on voinut olla varastoituneena ikiroutaan, joka on alkanut sulaa.

Elohopea rikastuu arktisissakin ravintoketjuissa niiden huippua kohti, eli tässä tapauksessa esimerkiksi lintuihin, jääkarhuihin, hylkeisiin, valaisiin ja ihmisiin. Sen haittavaikutukset tuntuvat elimistössä monella taholla, mutta erityisesti aivojen toiminnassa. Kanadan ja Grönlannin inuitit sekä Färsaarten asukkaat kuuluvat arktisen ihmispopulaation riskiryhmään, koska elohopeapitoiset kalalajit ja merinisäkkäät kuuluvat tärkeänä osana heidän ruokavalioonsa. Aivan erityisen herkkiä elohopean haittavaikutuksille ovat pikkuvauvat ja sikiöt.

Elohopea ei ole pelkästään pohjoisten napaseutujen ongelma. AMAP:in saasteraportti ennakoi vuodelle 2020 maailmanlaajuisesti jopa 25 prosenttia suurempia elohopeapäästöjä kuin vuonna 2005. Ihmiskunnan aiheuttamista elohopeapäästöistä suurin osa on peräisin sähköntuotannossa poltetusta kivihiilestä. Noin puolet siitä elohopeasta, joka koko maailmassa nykyisin päästetään ilmakehään, tulee Kaakkois-Aasiasta.

Jäävuori-idylliä Ilulissatin satamassa Grönlannissa. (Kuva: Anders Skov Hansen/ARC-PIC.COM)

AMAP:in konferenssista kirjoittivat muun muassa WWF Climate Blog, BarentsObserver, NunatsiaqOnline, NunatsiaqOnline toisenkin kerran ja vielä uudestaan ja vielä lisää, CBC News, Reuters, Nature News Blog ja Knight Science Journalism Tracker sekä suomalaiset ympäristöministeriö ja CO₂-raportti.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 16/2011

Havaintoja viime viikon (18.4.2011-24.4.2011) uutisista:

Amerikanpika on jäniseläin, joka elää läntisen Pohjois-Amerikan vuoristoissa. Sillä on useita ominaisuuksia, joiden arvellaan lisäävän lajin herkkyyttä ilmastonmuutokselle:

Suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan amerikanpika elää nimenomaan vuorilla ja sielläkin vain vyörykeilapaikoilla. Sille sopivaa elinympäristöä on siis luonnostaankin tarjolla vain laikuttaisesti. Pika lisääntyy suhteellisen hitaasti, ja se siirtyy pitkiä matkoja vain harvoin. Se on päiväaktiivinen eläin, joka ei siedä korkeita lämpötiloja mutta toisaalta tarvitsee talvella lumipeitettä suojaksi pakkaselta.

Tutkijat ovat nyt selvittäneet pikan levinneisyydessä Great Basinin vesistöalueella vuosina 1898–2008 tapahtuneita muutoksia ja verranneet niitä mikroilmastoa koskevaan dataan. Great Basinin säät ovat olleet poikkeuksellisia viimeisen vuosikymmenen aikana.

Tulokset kertovat, että amerikanpikan tilanne on huonontunut dramaattisesti Great Basinin alueella 2000-luvulla, ja että ilmastonmuutoksesta on tullut tärkein pikan levinneisyyttä siellä rajoittava tekijä. Vielä 1900-luvulla muut ympäristötekijät olivat tärkeämpiä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Great Basinin alueen paikallisia amerikanpikapopulaatioita on kadonnut lähes viisi kertaa niin usein kuin aiemmin 1900-luvulla. Viime vuosisadalla tällainen paikallinen sukupuutto tapahtui keskimäärin kerran 10,7 vuodessa, mutta vuoden 1999 jälkeen sellainen on tapahtunut 2,2 vuoden välein. Neljä kymmenestä paikallisesta sukupuutosta on sattunut vuoden 1999 jälkeen.

Siellä missä pikapopulaatiot ovat säilyneet, ne ovat siirtyneet vuorenrinteillä ylemmäs. Nimenomaan esiintymiskorkeuden alaraja on noussut, ja se on ollut pikalla varsin rivakkaa verrattuna siihen, mitä muilla eläinlajeilla on havaittu.

Amerikanpikan vetäytyminen ylemmäs on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana yksitoista kertaa niin nopeaa kuin aiemmin 1900-luvulla. 1900-luvulla amerikanpikan esiintymiskorkeuden alaraja nousi keskimäärin 13,2 metriä vuosikymmenessä. 1990-luvun lopun jälkeen nousua on tapahtunut keskimäärin 145,1 metriä vuosikymmenessä. Pikan esiintymiskorkeuden yläraja ei ole juurikaan muuttunut vuoden 1999 jälkeen.

Tutkijat vertasivat pikan hylkäämiä ja nykyisin asuttamia paikkoja keskenään. Hylätyistä paikoista havaittiin, että niiden kesälämpötilat olivat keskimäärin 2,5 celsiusastetta korkeampia kuin asuttujen paikkojen vastaavat lämpötilat.

Pikojen hylkäämät elinpaikat olivat usein myös erittäin kylmiä talvella, jopa -22 astetta. Kahdeksalla kymmenestä hylätystä paikasta ei ollut lumipeitettä yhtäjaksoisesti pidempään kuin kahden viikon ajan. Melkein kaikki asutut paikat puolestaan olivat lumen peittäminä yhtäjaksoisesti 0,5-8,2 kuukauden ajan vuodessa. Lumipeitteen suojissa lämpötila pysyi nollan tuntumassa.

Amerikanpikan katoamisella on omat seurauksensa koko vuoristoekosysteemille. Pika muuttaa elinympäristönsä kasvillisuutta ja maaperän ominaisuuksia merkittävästi. Sen kasvinsyönti on valikoivaa, ja se on myös kasveille tärkeä siementen kuljettaja. Lisäksi pika on sekä maan että ilman pedoille tärkeä saaliseläin.

Amerikanpikalla on ollut myös niin merkittävä rooli ekologisten teorioiden esimerkkilajina, että sen katoaminen olisi menetys koko tieteenalalle, tutkijat kirjoittavat kenties hieman murheellisen oloisesti.

Amerikanpika eli amerikanpiiskujänis (Ochotona princeps). (Kuva: Daniele Colombo/Creative Commons)

Tutkimus amerikanpikan levinneisyysmuutoksista julkaistiin Global Change Biology -lehdessä. Siitä kirjoittivat Yale Environment 360, Mongabay.com ja Climate Progress.

Kanadan arktinen saaristo koostuu yli 36 tuhannesta saaresta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on yli 1,4 miljoonaa neliökilometriä. Näillä saarilla sijaitsee kolmasosa siitä maailman maa-alueiden jäästä, joka ei ole sitoutuneena Grönlannin tai Etelämantereen jäätiköihin.

Viikko sitten julkaistu tutkimus täydentää tietojamme siitä, miten paljon merenpinta on noussut seurauksena jään sulamisesta Kanadan arktisilla saarilla. Tutkimuksen mukaan tämän saariston osuus on suurempi kuin aiemmin arveltiinkaan. Saaret lienevät menettäneet jääpeitettään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä keskimäärin noin 61 gigatonnin vuosivauhtia. Tämä sulaminen riittää nostamaan merenpintaa noin 0,17 millimetriä vuodessa.

Tutkimustuloksissa herättää huomiota myös sulamisvauhdin jyrkkä kiihtyminen, joka seurasi 2000-luvun loppupuolella kohonneita kesälämpötiloja. Vuosien 2004 ja 2009 välillä sulamisvauhti kasvoi noin 31 gigatonnista 92 gigatonniin vuodessa.

Kanadan arktinen saaristo oli vuosina 2007-2009 Etelämantereen ja Grönlannin jälkeen suurin yksittäinen maailmanlaajuisen merenpinnan nousun aiheuttaja.

Sulamisveden muovaama onkalo Devoninsaarella sijaitsevassa Belcherjäätikössä elokuussa 2009. (Kuva: Angus Duncan)

Kanadan saarilla sijaitsevan jään sulamisvauhtia arvioinut tutkimus julkaistiin Nature-lehdessä. Siitä uutisoivat SciencePoles ja NunatsiaqOnline.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 15/2011

Havaintoja viime viikon (11.4.2011-17.4.2011) uutisista:

Antarktiksen niemimaa ja sen pohjoispuolella sijaitseva Scotianmeri lukeutuvat niihin maapallon alueisiin, joilla ilmasto on lämmennyt viime aikoina kaikkein nopeimmin. Talven keskilämpötila on noussut siellä jopa 5-6 celsiusastetta viidessä vuosikymmenessä, ja meren talvinen jääpeite on niukentunut.

Alueella elävien huippupetojen kannanvaihteluita on aiemmin selitetty merijään määrän vaihtelun suoralla fysikaalisella vaikutuksella. Jäällä elävät eli siitä suoraan riippuvaiset lajit olisivat kärsineet ja jäätä välttelevät lajit olisivat menestyneet. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin siihen, että antarktisen merijään väheneminen voi aiheuttaa epäsuorasti vielä suurempaa haittaa sekä merijään että avovesialueiden pingviinilajeille.

Merijään runsaudenvaihtelun epäsuora vaikutus syntyy etelänkrillin välityksellä. Etelänkrilli on äyriäinen, joka käyttää ravinnokseen merijään alapinnalla kasvavia planktonleviä. Ahtojään sokkelot myös tarjoavat krillille turvaa saalistajilta. Krilli on siten suoraan riippuvainen merijään esiintymisestä ja onkin kärsinyt ilmaston lämpenemisestä ja merijään vähentymisestä. Antarktiksen niemimaan länsipuolen ja Scotianmeren etelänkrillipopulaatiot ovat pienentyneet 38-81 prosenttia viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana.

Etelänkrilli muodostaa pääosan esimerkiksi jääpingviinin (Pygoscelis adeliae) ja myssypingviinin (Pygoscelis antarctica) ruokavaliosta. Jääpingviini hakeutuu talvisaikaan ahtojäälle, mutta myssypingviini viettää talven avovesialueilla. Kummankin pingviinilajin kanta on kutistunut Scotianmerellä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan. Eteläisillä Shetlandsaarilla sijaitsevat, tarkemman tutkimuksen kohteena olleet pingviiniyhdyskunnat ovat pienentyneet tänä aikana yli viisikymmentä prosenttia. Tämä pingviiniromahdus voi olla juuri krillikadon seurausta.

Jääpingviinistä tiedetään, että kalojen osuus sen ruokavaliosta on ollut aikoinaan paljon suurempi kuin nykyään. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, että miksi kalaravinnon osuus ei ole noussut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, vaikka krillikanta on heikentynyt niin rajusti.

Ilmaston lämpenemisen jatkuminen Antarktiksen niemimaan länsipuolella ja Scotianmerellä voisi olla erityisen kriittistä myssypingviinille, koska sen pääasiallinen pesimäalue on juuri täällä. Tutkijat ehdottavatkin, että Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN arvioisi myssypingviinin tilanteen uudelleen ja ryhtyisi seuraamaan sen kannankehitystä huolellisesti. Myssypingviini saattaa olla ilmastonmuutoksesta herkimmin kärsivien lajien joukossa, vaikka sen aiemmin arveltiinkin olevan turvassa.

Etelänkrilli (Euphausia superba) on Eteläisessä jäämeressä elävä äyriäinen, joka kasvaa vain muutaman senttimetrin mittaiseksi. Valtavan yksilömääränsä ansiosta se on kuitenkin koko antarktisen ekosysteemin avainlajeja. Myös ihmisestä on tullut etelänkrillin yhä ahneempi saalistaja. Krillistä tehdään muun muassa kalanrehua ja omega-3-rasvahappovalmisteita. (Kuva: Uwe Kils/Creative Commons)

Pingviinitutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä. Siitä kirjoittivat muun muassa Reuters, ABC, ScienceNOW, Mongabay.com ja Knight Science Journalism Tracker.

Arktisen alueen rannikkoeroosio etenee vauhdilla, kun merijäätä ei ole entisessä laajuudessaan aallokkoa hillitsemässä. Arktiset rannat kuluvat pois keskimäärin puolen metrin vuosinopeudella, kertoo tutkimus, jossa tarkasteltiin yli sataatuhatta kilometriä arktista rantaviivaa eli noin neljäsosaa Pohjoisen jäämeren rannoista.

Eroosio-ongelma koskettaa nimenomaan niitä rantamaita, jotka pysyvät koossa lähinnä ikiroudan ansiosta. Kaksi kolmasosaa arktisista rannoista on tällaisia. Rannikkoeroosio on erityisen voimallista Laptevinmeren, Itä-Siperian meren ja Beaufortinmeren alueella, missä eroosio on edennyt paikoin jopa yli kahdeksan metriä vuodessa.

Arktiset rannikkoekosysteemit, joiden tila on pysynyt melko vakaana tuhansia vuosia, ovat nyt siis nopean muutoksen näyttämönä. Ilmiö ei ole globaalissa mittakaavassakaan aivan vähäinen - noin kolmasosa maailman rannikoista sijaitsee arktisen ikiroudan vyöhykkeellä.

Rannikkoeroosion etenemisvauhti arktisella alueella. Punaisella värillä merkittyjen rantojen eroosio etenee nopeasti, 2-10 metriä vuodessa. Oranssilla värillä on merkitty kohtalainen eroosionopeus (1-2 metriä vuodessa) ja keltaisella värillä hidas eroosio (0-1 metriä vuodessa). Tummanvihreällä merkityt rannat ovat vakaita tai jopa sellaisia, että maa valtaa alaa mereltä. (Kartta: Hugues Lantuit, Alfred Wegener Institute)

Arktisia rantoja käsittelevästä State of the Arctic Coast 2010 -raportista ja siihen liittyvästä Estuaries and Coasts -lehdessä julkaistusta eroosiotutkimuksesta uutisoivat CBC, SciencePoles ja New Scientist.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 12/2011

Havaintoja viime viikon (21.3.2011-27.3.2011) uutisista:

Tuulet ovat voimistuneet maailman valtamerillä 5-10 prosenttia viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Tämä maailmanlaajuinen suuntaus havaittiin, kun tutkittiin satelliittihavaintoja vuosilta 1985-2008. Suurimmassa osassa valtameriä tuulten nopeudet ovat nousseet joka vuosi 0,25-0,5 prosenttia.

Tuulten huippunopeudet ovat kasvaneet enemmän kuin tuulten keskinopeudet. Kaikkein kovimpien tuulten nopeudet ovat nousseet 0,75 prosenttia vuodessa.

Myös aallonkorkeudet ovat kasvaneet merkittävästi, mutta eivät yhtä paljon kuin tuulten nopeudet. Aallonkorkeuksien kasvu oli suurinta kaikkein ankarimpien aallokoiden kohdalla, joillakin merialueilla jopa yhden prosentin verran vuodessa.

Esimerkiksi Australian lounaisrannikon edustalla kaikkein korkeimpien aaltojen keskikorkeus on nykyisin noin kuusi metriä, mikä on yli metrin enemmän kuin vuonna 1985.

Veneilyä Kalifornian rannikkovesillä. (Kuva: Mike Baird/Creative Commons)

Merituulitutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Siitä kirjoittivat ABC, Yale Environment 360 ja New Scientist.

Arktinen merijää saavutti tämänvuotisen maksimilaajuutensa alustavien tietojen mukaan maaliskuun seitsemäntenä päivänä. Jääalaksi mitattiin tuolloin 14,64 miljoonaa neliökilometriä. Se on 1,2 miljoonaa neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979-2000 keskimääräinen vuotuinen maksimiala. Se on myös, yhdessä vuoden 2006 vastaavan lukeman kanssa, koko satelliittiavusteisen mittaushistorian pienin arktisen merijään maksimiala.

Arktisen merijään pinta-alassa esiintyy maaliskuussa usein paljon pientä heilahtelua, kun ohut reunajää elää sään vaihteluiden mukana. Päättyvän maaliskuun jäätilastot ja varmistuneet tiedot jään maksimialasta julkaistaan huhtikuussa.

Arktisen merijään ala 7.3.2011. Vuosina 1979-2000 mitattujen maksimialojen mediaani on merkitty karttaan oranssilla viivalla. (Kartta © National Snow and Ice Data Center)

Arktisen merijään maksimista uutisoivat muun muassa Reuters, Yale Environment 360 ja Climate Progress.

Kanadan ilmasto on lämmennyt keskimäärin 1,4 celsiusastetta vuosina 1948-2009. Kaikkein voimakkainta lämpeneminen on ollut tänä aikana Kanadan pohjoisosissa. Mackenzien alueen keskilämpötila nousi eniten, jopa 2,2 astetta.

Vuodenajoissa oli selviä eroja lämpenemisen suhteen näiden kuuden vuosikymmenen aikana. Talvet ja keväät lämpenivät enemmän kuin kesät ja syksyt. Talvet lämpenivät keskimäärin 2,4 celsiusastetta ja keväät 1,8 astetta.

Kanadan lämpötiloista kertoi Nunatsiaq Online.

Kanada on maailman niitä seutuja, missä oli poikkeuksellisen lämmintä viime vuonna. Vuoden keskilämpötila oli siellä kolme, paikoin jopa viisi celsiusastetta pitkän aikavälin keskiarvoa korkeampi.

Säämuistin virkistämiseksi Kanadan, arktisen alueen ja koko maailman osalta suosittelemme viime viikolla julkistettua Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n lausuntoa maailman ilmaston tilasta vuonna 2010 (PDF).

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 7/2011

Havaintoja viime viikon (14.2.2011-20.2.2011) uutisista:

Ikiroudan sulaminen voi tehdä arktisesta vyöhykkeestä hiilen nettolähteen jo ensi vuosikymmenellä, varoittaa viikko sitten julkaistu tutkimus. Jos sulaminen etenee ilmastomallien ennustamalla tavalla, ikiroudasta vapautuvan hiilen määrä voi kasvaa 42-88 prosenttiin siitä mitä maaekosysteemeihin kaiken kaikkiaan sitoutuu.

Vuoteen 2200 mennessä sulavasta ikiroudasta vapautuu ilmakehään yhteensä karkeasti arvioituna ehkä noin 190 gigatonnia hiiltä. Se on suunnilleen puolet siitä hiilimäärästä, jonka ihmiskunta on päästellyt ilmaan teollisella aikakaudellaan.

Sama tutkimus arvioi myös ikiroutaisten alueiden laajuudessa tapahtuvia muutoksia. Maapallon korkeilla leveysasteilla sijaitsevat ikiroutaiset alueet uhkaavat supistua 29–59 prosenttia vuoteen 2200 mennessä. Siellä missä ikiroutaa vielä on, aktiivikerros eli ikiroudan päällä oleva sula pintakerros tulee ulottumaan yhä syvemmälle maahan. Aktiivikerroksen arvellaan paksuuntuvan 53-97 senttimetriä.

Kevin Schaeferin tutkimusryhmä kairaamassa ikiroutanäytteitä Pohjois-Alaskassa. (Kuva: Kevin Schaefer, NSIDC/University of Colorado at Boulder)

Ikiroutatutkimus julkaistiin Tellus-lehdessä. Climate Progress ja CO₂-raportti uutisoivat siitä.

Arktisen alueen potentiaaliset hiilipäästöt lisäävät paineita päästöjen vähentämiseen toisaalla. Miten radikaaleja päästövähennyksiä oikein tarvitaankaan?

Washingtonin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan maailman ilmaston lämpeneminen jatkuisi nykyisestä, vaikka kasvihuonekaasuja ja aerosoleja ei päästettäisi ilmakehään enää lainkaan. Parhaassa tapauksessa maailman keskilämpötila laskisi hieman nykyisestä, mutta jäisi silti hieman korkeammaksi kuin mitä se oli ennen teollista vallankumousta.

Tutkijat myös varoittavat siitä mahdollisuudesta, että vaarallisen voimakas ilmastonmuutos on saatettu jo laittaa peruuttamattomasti alulle.

Tämä tutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Nature Climate Change uutisoi siitä.

Hiilivoiman käyttö on monin tavoin likaista puuhaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa hiilen louhinnan, kuljettamisen, prosessoinnin ja polttamisen välittömät ympäristö- ja terveyshaitat aiheuttavat vuosittain ehkä jopa yli viidensadan miljardin dollarin vahingot. Hiilivoimalla tuotetun sähkön hinta olisi ainakin kaksin-kolminkertainen, jos kaikki sen tuotannon aiheuttamat haitat haluttaisiin kattaa.

Jos sähköntuotannon kaikki kustannukset huomioitaisiin tällä tavalla, voitaisiin esimerkiksi tuuli- ja aurinkovoima nähdä taloudellisesti kilpailukykyisinä vaihtoehtoina hiilivoimalle.

Yhdysvalloissa noin puolet sähköstä tuotetaan hiilivoimalla. Hiili on tärkein yksittäinen sähköntuotannon voimanlähde myös muualla maailmassa. Vuonna 2005 hiilivoimalla tuotettiin noin 40 prosenttia koko maailman sähköstä. Sähkön kysynnän on arveltu kaksinkertaistuvan vuodesta 2005 vuoteen 2030 mennessä. Myös hiilen käyttö voimanlähteenä lisääntynee. Ei kai vain siksi, että se on niin "halpaa"?

Tutkimus hiilivoiman haitoista ja piilokustannuksista julkaistiin Annals of the New York Academy of Sciences -lehdessä. Siitä uutisoivat muun muassa Reuters, Green, DeSmog Blog ja Climate Progress.

Missä määrin sääkatastrofit voidaan laskea hiilivoiman piilokustannuksiin? Joitakin viitteitä antaa uusi tutkimus, jonka mukaan ihmistoiminnassa syntyneet kasvihuonekaasut ovat ainakin osittain syynä rankkasateiden yleistymiseen 1900-luvun loppupuolella. Vaikutus on havaittavissa kautta Pohjois-Amerikan ja Euraasian, tarkemmin sanottuna kahdella kolmasosalla siitä pohjoisen pallonpuoliskon maa-alasta, jota koskevaa havaintodataa nyt analysoitiin.

Yli kuudentuhannen sääaseman dataa vuosilta 1951-1999 verrattiin kahdeksalla eri ilmastomallilla tehtyihin simulaatioihin. Korkean sademäärän säätapahtumat (rankat vesi-, rae- ja lumisateet) ovat yleistyneet seitsemällä prosentilla, eivätkä tutkijat onnistuneet selittämään tätä lisäystä pelkällä luonnollisella vaihtelulla.

Rankkasadetutkimus julkaistiin Nature-lehdessä. Tutkimustulokset saivat runsaasti huomiota osakseen. Niistä kirjoittivat muun muassa Nature News, ScienceNOW, The New York Times, ABC, Dot Earth, Dot Earth uudestaan, Climate Progress ja Knight Science Journalism Tracker. Myös Suomen Yleisradio mainitsi sen.

Eräässä toisessa tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että Brittein saarilla syksyllä 2000 sattuneet tulvat olivat nekin todennäköisesti osittain seurausta ihmiskunnan aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä.

Tutkijat laativat tuhansia sääsimulaatioita, joiden avulla todennäköisyyslaskelmat tehtiin. Kahdessa simulaatiota kolmesta tulos oli, että ihmisperäinen kasvihuonekaasujen runsastuminen oli kasvattanut tulvariskin suurin piirtein kaksinkertaiseksi.

Poikkeuksellisen rankat sateet olivat näiden tulvien välitön syy. Vuoden 2000 lokakuu ja marraskuu olivat Englannissa ja Walesissa sateisimmat sen jälkeen, kun havaintojen kerääminen aloitettiin vuonna 1766.

Tutkimus julkaistiin Nature-lehdessä. Tästäkin kirjoitettiin runsaasti, esimerkiksi Nature News, ScienceNOW, BBC News, The Guardian, Reuters, The New York Times, EurActiv.com ja Climate Progress. Suomessa siitä uutisoi Yle.

Yllämainitun kaltaisiin ilmastotutkimuksiin voi ihan tavallinen maallikkokin osallistua weatherathome-projektin kautta. Siinä pääsee lahjoittamaan oman tietokoneensa laskentakapasiteettia ilmastomallinnuksien käyttöön. Tervetuloa mukaan!

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.