Ulkomaisia ilmastouutisia kesä-elokuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Upouusien laskelmien valossa näyttää siltä, että mannerjäätiköiden oheneminen Grönlannissa ja Etelämantereella on nopeutunut huomattavasti tällä vuosituhannella. Nämä maapallon kaksi suurinta jäämassaa menettävät tilavuuttaan nyt yhteensä noin 500 kuutiokilometrin vuosivauhdilla. Se on suurin nopeus, joka on havaittu niiden parinkymmenen vuoden aikana, joina mannerjäätiköiden korkeusmittauksia on tehty satelliiteista käsin.

Tutkimuksessa analysoitiin CryoSat-satelliitin pikkutarkkoja havaintoja mannerjäätiköiden korkeusmuutoksista vuosina 2011-2014. Muutosnopeuksia verrattiin ICESat-satelliitin vuosina 2003-2009 keräämiin tietoihin.

Jääkadon kiihtyminen on ollut suurinta Länsi-Etelämantereella, missä jäämassan tilavuuden pienenemisnopeus on kolminkertaistunut.

Kolme neljäsosaa Grönlannin ja Etelämantereen yhteenlasketusta jääkadosta tapahtuu tätä nykyä Grönlannissa (noin 375 kuutiokilometriä vuodessa). Siellä jäätiköt ovat ohentuneet etenkin länsi- ja kaakkoisrannikolla.

Kaikkein dramaattisin oheneminen, jääpeitteen madaltuminen jopa kymmenellä metrillä vuodessa, havaittiin Länsi-Etelämantereen Pine Island -jäätikössä lähiympäristöineen.

Mannerjäätikkötutkimus julkaistiin The Cryosphere -lehdessä.

§

Grönlantilaista jäätikköpintaa kolme viikkoa sitten. Jäätikkötutkija J. Ryanin ympärillä näkyy erikokoisia sulamisreikiä, jotka ovat syntyneet tummien pöly- ja nokikasaumien kohdalle. (Kuva © Johnny Ryan, Aberystwyth University, Jason Box, GEUS, and Dark Snow Project)

Grönlannista kerätään uutterasti tietoa myös siitä, kuinka suuri osuus jäätikön pinta-alasta kulloinkin on sulamassa. Tänä vuonna Grönlannin mannerjäätikön yläpinnan sulaminen oli kesä-heinäkuussa keskimääräistä laaja-alaisempaa. Pintasulanta huipentui kesäkuun 13:ntena päivänä, jolloin lähes 40 prosenttia pinta-alasta oli sulamistilassa.

Prosentuaalinen vertailu on tehty vuosien 1981-2010 sulamistilastoihin. Pintasulannan päiväkohtainen osuus on ollut tuolloin suurimmillaan keskimäärin 25 prosentin luokkaa.

Grönlannin luoteisrannikolla tämänkesäinen pintasulanta on ylittänyt selvästi viimetalvisen lumikertymän.

§

Arktisen merijään ala oli kesäkuussa keskimäärin 11,31 miljoonaa neliökilometriä, mikä on mittaushistorian kuudenneksi pienin kesäkuun jääala. Heinäkuussa jäisenä oli keskimäärin 8,25 miljoonaa neliökilometriä merta. Se on arktisen merijäätilaston neljänneksi pienin heinäkuun lukema.

Animaatio havainnollistaa merijään (ja maa-alueiden lumipeitteen) vaiheita maaliskuulta elokuulle tänä vuonna:

Koko maapallon kattavissa NOAA:n lämpötilastoissa tämän vuoden kesäkuu oli mittaushistorian lämpimin kesäkuu, ja sitä seurasi neljänneksi lämpimin heinäkuu.

NASA:n vastaavissa tilastoissa kesäkuu oli kolmanneksi lämpimin ja heinäkuu kymmenenneksi lämpimin.

Kesäkuun 2014 (vasemmalla) ja heinäkuun 2014 (oikealla) keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskimääräistä lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartat © NOAA: kesäkuu, heinäkuu)

§

Meriveden lämpeneminen ja lämpimien merivirtojen voimistuminen ovat alkaneet aiheuttaa tropikalisaatiota maailman temperaattisissa meriekosysteemeissä. Hyvin yksinkertaisesti ilmaistuna "tropiikki laajenee". Perinteisestä tropiikista lauhkealle vyöhykkeelle levittäytyvät trooppiset kalalajit ryhtyvät syömään lauhkean vyöhykkeen suurleviä ja muita vesikasveja. Jos muutos etenee ylilaidunnuksen asteelle, koko eliöyhteisö muuttuu luonteeltaan.

Alkuperäisellä trooppisella esiintymisalueellaan nuo samat, kasveja syövät kalalajit ovat koralliriuttojen kannalta elintärkeitä eliöyhteisön jäseniä. Kun kasvit eivät pääse runsastumaan liiaksi, koralleilla on mahdollisuus kukoistaa.

Huomattavaa tropikalisaatiota on ehtinyt jo tapahtua Japanissa ja Välimerellä. Myös esimerkiksi Australiasta ja Yhdysvalloista on alkanut kertyä havaintoja, jotka viittaavat samantyyppiseen muutokseen.

Japanin eteläisillä merialueilla 40 prosenttia ruskolevämetsistä ja muista suurleväkasvustoista on kadonnut 1990-luvun jälkeen. Monin paikoin niiden tilalle on kasvanut koralleja. Tämän muutoksen (Figure 4. valokuvat) välittöminä aiheuttajina pidetään muun muassa kaniinikaloja (Siganus fuscescens) ja papukaijakaloja (Calotomus japonicus). Nämä kalalajit ovat esiintyneet alueella jo yli sadan vuoden ajan, mutta niiden aiheuttama laidunnuspaine on kasvanut dramaattisesti vasta kun merivesi on alkanut olla talvisin lämpimämpää.

Trooppisten kalalajien levittäytyminen Välimeren itäosiin alkoi Suezin kanavan valmistuessa vuonna 1869, mutta vasta viime vuosikymmeninä kaksi kaniinikalalajia (Siganus rivulatus ja Siganus luridus) on runsastunut Välimeren itäosissa niin voimakkaasti, että suurlevämetsät ovat hävinneet kokonaan satojen kilometrien matkalta. Muuttuneiden ekosysteemien sisältämä lajimäärä ja pohjaeliöstön biomassa ovat nyt vain suunnilleen puolet entisestä.

Jos ja kun Välimeri jatkaa nopeaa lämpenemistään, voidaan olettaa että myös kaniinikalat jatkavat leviämistään kohti meren länsiosia.

Lauhkean vyöhykkeen meriekosysteemien tropikalisaatiota käsittelevä katsausartikkeli julkaistiin Proceedings of the Royal Society B -lehdessä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia huhti-toukokuussa 2014

(Laajemman uutislinkkikokoelman tilanne.)

§

Euroopan avaruusjärjestön CryoSat-satelliitti on mitannut Etelämantereen pinnankorkeutta ja sen muutoksia yksityiskohtaisemmin kuin koskaan. Sen viimeisimpien mittausten mukaan Etelämanner menetti jäämassaansa vuosina 2010-2013 keskimäärin 159 miljardia tonnia vuodessa. Se yksinään riittäisi nostamaan merenpintaa noin 0,45 millimetriä vuosittain.

Itä-Antarktiksen vuosittainen osuus oli keskimäärin kolme miljardia tonnia ja Antarktiksen niemimaan osuus 23 miljardia tonnia. Länsi-Antarktiksen osuus oli peräti 134 miljardia tonnia eli reilusti yli 80 prosenttia koko maanosan jääkadosta.

Kaikkein nopein jäätiköiden oheneminen havaittiin Amundseninmeren rannikolla, missä Pine Island -, Thwaites- ja Smith-jäätikkö madaltuivat paikoin 4-8 metrin vuosivauhdilla.

Etelämantereen korkeusmuutokset vuosina 2010-2013, suhteessa merenpinnan tasoon. Kohonneet alueet on merkitty sinisin sävyin, madaltuneet alueet punaisin sävyin. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi muutos. Pine Islandin jäätikkö näkyy kartalla suurimpana ja tummimpana punaisena läikkänä. Thwaites ja Smith ovat seuraavaksi suurimpina läiskinä heti sen alapuolella. (Kartta © CPOM/Leeds/ESA)

Länsi-Antarktiksen jääkato näyttää olleen nyt selvästi nopeampaa kuin vuosina 2005-2011.

CryoSatin tutkimustulokset esitellään tieteellisessä artikkelissa, joka on hyväksytty julkaistavaksi Geophysical Research Letters-lehdessä.

§

Länsi-Antarktista on jo vuosikymmenien ajan pidetty Etelämantereen "Akilleen kantapäänä", eli mannerjäätikön haavoittuvaisimpana osana. Käsitystä vahvistaa upouusi tutkimus, jossa on selvitetty jäätiköiden pohjautumislinjassa tapahtuneita muutoksia.

Tutkimusalue sijaitsee Amundseninmeren rannikolla. Sikäläisten jäätiköiden pohjautumismuutokset analysoitiin vuosilta 1992-2011. Pine Island-, Thwaites-, Smith- ja Kohler-jäätikön osalta tutkimustulokset ovat huolestuttavia. Näiden jäätiköiden pohjautumislinjassa havaittiin jopa yli 30 kilometrin vetäytymisiä. Paikoitellen jäämassat ovat menettämässä kaiken kosketuksensa merenpohjaan.

Yksinkertaistettu esitys mereen päättyvän jäätikön kärjestä. Meriveden virtaus sulattaa jäätä alta päin. (Kuva: Bethan Davies/Creative Commons)

Pohjautumislinjan (engl. grounding line) sijainnin merkitys antarktisen jäämassan säilymiselle piilee siinä, että lähes kaikki se sulaminen, mitä mereen päättyvässä jäätikkövirrassa tapahtuu, tapahtuu siinä hyllymäisessä osassa, joka lepää meriveden varassa, ja jonka alapinta on suoraan kosketuksissa meriveden kanssa - siis pohjautumislinjasta katsottuna meren puolella. Pohjakosketus on hyödyllinen myös siksi, että sen aiheuttama kitka jarruttaa jäämassan virtausta maalta mereen.

Amundseninmeren tutkimusalueella olosuhteet ovat siten kiperät, että jäätiköiden alla oleva peruskallio yleisesti ottaen viettää syvemmälle, kun suunta on mereltä sisämaan suuntaan. Toisin sanoen jäätikön nopea vetäytyminen ei auta jäätikköä pääsemään "kuivalle maalle merta pakoon", vaan pikemminkin päinvastoin.

Tämä Amundseninmeren jäätikkörypäs on olennaisilta osin sama kuin se, jonka CryoSat-tutkimus (ks. yllä) totesi tuottavan suurimman osan nykyisestä antarktisperäisestä merenpinnan noususta. Nämä jäätiköt ohenevat ohenemistaan ja virtaavat yhä nopeammin. Kaikki näyttää viittavan siihen, että niiden osalta sulamisen kriittinen kynnys on ylitetty, eli meillä ei ole keinoja estää niitä sulamasta pois.

Läntisen Etelämantereen jäänalaisia pinnanmuotoja. Ainoastaan vihreällä väritetyt kohdat sijaitsevat nykyisellään merenpinnan yläpuolella. Amundseninmeren tutkimusalue on keskellä kuvaa. Antarktiksen niemimaa sojottaa kuvassa vasemmalle ylös ja ulos kuvasta. Heleänsiniset juovat kuvastavat jäätiköiden virtausta. (Kuva © NASA/GSFC/SVS; sama kuva esiintyy myös osana englanniksi selostettua animaatiota)

Jos todella on niin, että nämä jäätiköt on jo menetetty kokonaan, on laadittava uudet arviot siitä, miten paljon merenpinta tulee nousemaan. Kyseessä on niin mittava määrä jäätä, että sen sulaminen riittää yksinään nostamaan merenpintaa 1,2 metriä. Koko prosessi kestänee varovaisesti arvioituna satoja vuosia.

Pahimmassa tapauksessa olemme jo käynnistäneet ketjureaktion, joka johtaa huomattavasti laajempaan Länsi-Antarktiksen sulamiseen. Se voisi tarkoittaa ainakin kolmen metrin lisäystä merenpinnan nykyiseen tasoon.

Pohjautumislinjatutkimus on hyväksytty julkaistavaksi Geophysical Research Letters -lehdessä. Aiheesta kannattaa katsoa myös tämä lyhyt video, jossa haastatellaan jäätikkötutkija Eric Rignota ja näytetään hienoja maisemia Etelämantereelta. Tarjolla on myös pitkä tallenne tutkimustuloksia käsittelevästä etälehdistötilaisuudesta.

§

Samantapainen jäämassoja uhkaava merivesikontakti on nyt arvioitu uudestaan myös Grönlannin osalta. Tutkijat kartoittivat Grönlannin rannikoiden topografiaa uudella menetelmällä. Tulosten perusteella näyttää siltä, että mereen päättyvien jäätiköiden kanjonit ovat usein syvempiä ja pidempiä kuin aiemmin oletettiin.

Tutkijat löysivät eteläisen Grönlannin rannikkojäätiköiden alta yli sata kanjonia. Osa niistä ulottuu rannikolta sisämaahan nykyisellään reilusti merenpinnan tasoa alempana jopa sadan kilometrin pituudelta.

Jos ennen on laskettu sen varaan, että vetäytyvän jäätikön sijainti muuttuu suhteellisen pian sellaiseksi, että jäätikkö lepää kokonaan kuivalla maalla, sulattavan meriveden ulottumattomissa, ja saavuttaa siinä pisteessä uuden tasapainotilan, niin tätä käsitystä täytyy ehkä muuttaa. Ja taas kerran se tarkoittaisi lisää korkeutta merenpinta-arvioihin.

Animaatio havainnollistaa, mitä Grönlannin länsirannikolta paljastuisi, jos jää voitaisiin kuoria pois tällä tavoin. Jään alta paljastuvat pitkulaiset siniset maastonmuodot ovat kanjoneita, joiden nykysijainti on merenpinnan tasoa alempana. Mitä tummempi sininen, sitä syvempi kanjoni. Jäätikön nopeimmin virtaavat kohdat on puolestaan merkitty punaisella värillä.

Grönlannin jäätikkökanjoneita käsittelevä tutkimus julkaistiin Nature Geoscience -lehdessä.

§

Grönlannissa havaittiin heinäkuussa 2012 poikkeuksellisen laaja-alainen sulamistapahtuma, joka oli käynnissä yhtäaikaisesti jopa 97 prosentilla mannerjäätikön yläpinnasta (ks. Tietoukan blogi 29.8.2012). Viikko sitten julkaistiin tutkimus, jossa selvitettiin tuon sulamisen välittömiä syitä.

Tutkijoiden mukaan niin laaja-alaiseen sulamiseen on tarvittu epätavallisen lämpimän sään ja jäätikön albedoa heikentäneen mustan hiilen yhteisvaikutus. Nuo kaksi tekijää aiheuttivat yhdessä myös edellisen yhtä laaja-alaisen sulamisen, joka sattui vuonna 1889.

Tutkimuksessa analysoitiin kairausnäytteitä, jotka olivat peräisin neljästä eri paikasta Grönlannissa (kartta Fig. S1., pdf). Kairausnäytteiden kerrostumien rakenteesta voitiin päätellä, minä vuosina sulamista oli tapahtunut laajalla alueella.

Jäätikön korkeimmalta kohdalta (Summit) kerätyt näytteet tutkittiin vielä monipuolisemmin. Kerrostumien muodostuessa vallinneita lämpötiloja arvioitiin isotooppisuhteiden perusteella. Mustan hiilen eli nokilaskeuman alkuperää puolestaan selvitettiin kemiallisin analyysein. Tulokset viittaavat siihen, että sekä vuonna 1889 että 2012 jäätikköön kertyi epäpuhtauksia, jotka olivat peräisin pikemminkin metsäpaloista kuin fossiilisista polttoaineista.

Vuoden 2012 noki lienee peräisin etenkin Pohjois-Amerikan ja Siperian merkittävistä metsäpaloista saman vuoden kesä- ja heinäkuussa. Tiedot silloisista ilmavirtauksista tukevat tätä käsitystä.

Pelkät ennätyshelteet ilman suurta nokilaskeumaa eivät ilmeisesti ole riittäneet aiheuttamaan laaja-alaista sulamista. Sellaiset olosuhteet näyttäisivät vallinneen esimerkiksi vuonna 1758. Pelkkä nokilaskeuma ei sekään riitä, jos sää ei ole samalla tarpeeksi lämmin. Vuodet 1868 ja 1908 ovat olleet tuollaisia helteettömiä nokihuippuvuosia, vuosia ilman laaja-alaista pintasulantaa.

Sulamistutkimus julkaistiin Yhdysvaltain kansallisen tiedeakatemian PNAS-lehdessä.

§

Entä mitä Grönlannin jäätikköpinnoille kuuluu tänä päivänä? Vuosi 2013 oli selvästi rauhallisempi kuin 2012. Pintasulannan laajuus oli lähellä vuosien 1978-2013 keskiarvoa. Kesän 2014 sulaminen on alkanut toukokuun 19:ntenä päivänä eli "tavalliseen aikaan". Seuraamme jännityksellä tilanteen kehittymistä.

Metsäpalokausi alkoi Venäjällä tänä kesänä kuusi viikkoa normaali aikaisemmin, uutisoi The Siberian Times huhtikuun alkupuolella. Viikko sitten sama lähde kirjoitti Irkutskin alueen järkyttävistä tunnelmista. Maailman lämpötilakartta saa ajattelemaan, että poikkeuksellisen lämmin huhtikuu oli varmaankin osasyynä tapahtuneeseen:

Huhtikuun 2014 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 huhtikuiden keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmät seudut on merkitty kartaan sinisin sävyin, keskimääräistä lämpimämmät punaisin sävyin. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. Laajalla alueella keskisessä Siperiassa huhtikuu 2014 oli yli viisi celsiusastetta keskimääräistä lämpimämpi (kartan tummin punasävy). (Kartta © NOAA)

§

Huhtikuu 2014 oli globaalistikin tarkasteltuna melko lämmin. NASA:n mukaan se oli mittaushistorian toiseksi lämpimin huhtikuu, ja NOAA:n mukaan kaikkein lämpimin (yhdessä vuoden 2010 huhtikuun kanssa). Nämä lämpötilastot alkavat vuodesta 1880.

Yksi viime kuun äärevimmistä sääilmiöistä koettiin Salomonsaarilla, kun siellä satoi paikoitellen yhteensä 1000 millimetriä vettä neljässä vuorokaudessa. Kaatosateen aiheuttamat äkkitulvat aiheuttivat vakavaa vahinkoa tässä puolen miljoonan asukkaan saaristovaltiossa. Tulvavesi tuhosi ja huuhtoi mukanaan mereen ihmisten koteja ja kasvimaita sekä infrastruktuuria. Ainakin 22 ihmistä sai surmansa.

Video: Huhtikuun 2014 tulvatuhoja Salomonsaarilla.

Arktisen merijään ala oli huhtikuussa 2014 keskimäärin 14,14 miljoonaa neliökilometriä. Se on satelliittiavusteisen mittaushistorian viidenneksi pienin huhtikuinen arktisen merijään ala.

§

Huhtikuu 2014 oli myös mittaushistorian ensimmäinen kuukausi, jona ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kuukausikeskiarvo oli suurempi kuin 400 miljoonasosaa koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Tai kuten Harvard Gazette otsikoi, "taas yksi askel väärään suuntaan".

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 8.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia marras-joulukuussa 2012 ja tammikuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Arktisen merijään määrä on kituuttanut koko alkutalven alhaisissa lukemissa, raportoi Yhdysvaltojen kansallinen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC. Jäisen meren ala oli marraskuussa satelliittimittaushistorian marraskuiden kolmanneksi pienin. Joulukuussa jääala oli vastaavasti historian toiseksi pienin. Tammikuun alkaessa jäätä oli Pohjoisen jäämeren atlanttisella puoliskolla selvästi keskimääräistä vähemmän.

Pohjoisen jäämeren jäälauttoja tukikohtinaan käyttänyt venäläinen tutkimusperinne siirtyy historiaan, uutisoi Barents Observer. Sopivien jäälauttojen löytämisestä on tullut vaikeaa. Uutta miehitettyä tutkimusasemaa ei enää yritetä pystyttää, vaan "Pohjoisnapa 40" jää lajinsa viimeiseksi. Tutkimusta on ehdotettu jatkettavaksi pelkkien poijujen avulla.

§

Vuosi 2012 päättyi muiltakin osin lämpimissä merkeissä. Marraskuu oli mittaushistorian viidenneksi (NOAA) tai kuudenneksi (NASA) lämpimin. Joulukuun voidaan katsoa olleen 18:nneksi (NOAA) tai 13:nneksi (NASA) lämpimin.

Koko vuosi 2012 oli NOAA:n alustavien tilastojen mukaan mittaushistorian kymmenenneksi lämpimin vuosi maapallolla. NASA:n mukaan viime vuosi oli yhdeksänneksi lämpimin. Vuoden maailmanlaajuinen keskilämpötila oli laskutavasta riippuen (NOAA vs. NASA) noin 14,47 tai 14,56 celsiusasteen vaiheilla.

Eri laskutavoista seuraa tuollaisia pieniä eroja tilastoihin, mutta pääpiirteissään ne antavat hyvin samankaltaisen kuvan pitkän aikavälin suuntauksesta ja siinä havaitusta lyhyemmän aikavälin vaihtelusta:

Vuosien 1881-2011 globaalien vuosikeskilämpötilojen poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. 1800-luvun loppuvuosiin verrattuna maailman keskilämpötila on nyt noussut suunnilleen 0,8 celsiusastetta. (Kaavio © NASA/Robert Simmon)

NASA:n taulukon mukaan viimeisimmät viisitoista vuotta (1998-2012) pitävät sisällään myös mittaushistorian kolmetoista lämpimintä vuotta. Koko 1900-luvun keskiarvoa viileämpi vuosi on ollut NOAA:n mukaan viimeksi vuonna 1976.

Tarkastelkaamme aineistoa vielä hieman yksityiskohtaisemmin. Seuraava animaatio havainnollistaa pohjoisen pallonpuoliskon kesälämpötilojen muuttumista vuosina 1951-2011. Animaation kukin vaihe esittää yhdentoista peräkkäisen vuoden kesälämpötilat normaalijakauman muodossa. Pystyakseli näyttää lämpötilan esiintymisfrekvenssin, ja vaaka-akseli näyttää miten kaukana lämpötila on vuosien 1951-1980 kesien keskilämpötilasta. (Jos vaaka-akselin keskihajontayksiköt eivät näy kunnolla, kokeile laaajentaa video koko näytölle.)

Animaation alussa on erittäin vähän sellaisia korkeita lämpötiloja, jotka ovat yli kolmen keskihajonnan päässä vertailujakson keskiarvosta (eli kaukana oikealla). Animaation edetessä niiden osuus kasvaa, ja yhä enemmän havaintoja vyöryy neljän, jopa viiden keskihajonnan punaiselle alueelle. Kylmiä (sinisiä) lämpötiloja esiintyy yhä, mutta ne ovat harvinaistuneet selvästi. Sen lisäksi että jakaumat siirtyvät kohti korkeampia lämpötiloja, 11-vuotisjaksojen vaihteluväli kasvaa (kellokäyrät muuttuvat hieman leveämmiksi ja matalammiksi kuin animaation alussa). (Animaatio © NASA)

§

Paikallisesti ennätyksellisen lämpimät kuukaudet ovat nykyään noin viisi kertaa niin yleisiä kuin jos ilmastonmuutosta ei olisi, päättelee Climatic Change -lehdessä julkaistu tutkimus. Toisin sanoen: kuukauden keskilämpötilan kuumuusennätyksistä 80 prosenttia jäisi tapahtumatta, jos me ihmiset emme olisi muuttaneet ilmastoa.

Viitosen kerroin on koko maailmalle laskettu keskiarvo, eli jossain esiintyy sitäkin hurjemmin helteitä. Tutkijat arvioivat, että joillakin mantereisilla alueilla Euroopassa, Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja Amazoniassa kesään ajoittuvat ennätykset ovat tulleet yli kymmenen kertaa luonnollista yleisemmäksi.

Ennätykset ovat yleistyneet jyrkimmin viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Tutkimuksen aineistona käytettiin lämpötilatietoja 131 vuoden ajalta. Tutkijoiden kehittämä tilastollinen malli ennustaa, että ennätysten yleistyminen jatkuu vielä nykyisestäkin.

§

Britannian Met Office on esittänyt globaalin lämpöennusteen vuodelle 2013. Tästä vuodesta arvellaan tulevan todennäköisesti lämpimämpi kuin vuodesta 2012. Erittäin todennäköiseltä vaikuttaa, että 2013 tulee sijoittumaan mittaushistorian kymmenen lämpimimmän vuoden joukkoon. Vuoden 2013 keskilämpötilaksi ennustetaan 14,43-14,71 celsiusastetta.

§

Kansainvälinen katsaus pohjoisten napaseutujen ympäristönmuutokseen, Arctic Report Card, on saanut vuosittaisen päivityksensä. Katsauksen laatijat halusivat tällä kertaa korostaa erityisesti sitä, että vuonna 2012 havaittiin useita arktisen lumen ja jään sulamiseen liittyviä ennätyksiä, vaikka ilman lämpötilat maanpinnan tuntumassa eivät olleet yhtä jyrkän poikkeavia keskiarvoista.

Lämmin ilma on ensisijainen sulamista aiheuttava tekijä, joten mistä oikein on kysymys? Nuo viimevuotiset sulamistapahtumat viittaavat siihen, että arktisen alueen lämpenemistä pitävät osaltaan käynnissä positiiviset palautemekanismit. Yksinkertaisesti ilmaistuna: Valkoiset ja voimakkaasti heijastavat pinnat korvautuvat tummilla pinnoilla, joihin imeytyy enemmän auringonsäteilyä. Mereen ja maahan varastoituu siten lämpöä, joka kiihdyttää sulamista edelleen. Nyt on hyvin todennäköistä, että suuri ympäristönmuutos jatkuu arktisella alueella myös lähivuosina.

Jopa jäätikön pinta voi tummua, vaikkei sitä ehkä ihan ensimmäisenä tulisi ajatelleeksi. Grönlanti oli viime vuonna tummempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun satelliittimittaukset aloitettin vuonna vuonna 2000.

Grönlannin jääkilven albedo eli heijastavuus kesä-elokuussa 2012 verrattuna vuosien 2000-2011 keskiarvoon. Keskiarvoa heikommin heijastavat alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä. Keskiarvoa voimakkaammin heijastavat alueet, jos niitä olisi ollut, olisi merkitty karttaan keltaisilla ja oransseilla sävyillä. (Kartta © NOAA & Jason Box)

Karttakuvassa käytetty sininen väri saattaa antaa jääpinnan kunnosta harhaanjohtavan puhtoisen vaikutelman. Sinistä jäätä, sitähän on nähty ennenkin, mykistävän kauniissa luontokuvissa planeettamme kryosfääristä! Grönlannin jääpeitteessä havaittu tummeneminen on kuitenkin jotain aivan muuta. Ilmiön luonteesta saa paremman käsityksen katsomalla tätä valokuvaa (ei heikkohermoisille!). Kuvassa ei siis ole havaijilainen laavakenttä, vaan pahasti tummunutta jäätikköpintaa Grönlannissa elokuussa 2005.

Grönlannin albedo on heikentynyt useista syistä. Jäätikölle sataneen lumen heijastavuus vähenee aina, kun lumen raekoko kasvaa sulamisten ja uudelleenkiteytymisten myötä. Tämä tapahtuu siis aivan puhtaallekin lumelle.

Lisäksi aina kun jäätikön yläpintaa sulaa, sulaneiden lumi- ja jääkerrosten sisältämät tummat ainekset voivat rikastua kulloiseenkin pintakerrokseen, jonka heijastavuus siten heikkenee.

Grönlannin jäätiköille päätyy ilmakehän kautta nokea ja muita hiukkasia satoi tai paistoi, eli märkä- ja kuivalaskeumana. Noki voi olla peräisin esimerkiksi metsäpaloista tai fossiilisten polttoaineiden polttamisesta.

Viime kesänä Grönlannin jääkilven yläpinnassa tapahtui sulamista ennätyksellisen pitkäkestoisesti. Sulamista havaittiin myös yhtäaikaisesti lähes koko jääpeitteen alueella, mikä on harvinaista. Lumisateiden niukkuus pahensi albedo-ongelmaa omalta osaltaan.

§

Grönlannin ja Etelämantereen jäämassojen sulamisesta on julkaistu uusi, aiempia perusteellisempi ja tarkempi arvio. Tämänkertaisissa laskelmissa yhdistettiin eri tavoin kerättyjä havaintoja vuosilta 1992-2011. Tutkimuksen mukaan Grönlanti ja Etelämanner ovat menettäneet jäätä vuoden 1992 jälkeen yhteensä niin paljon, että se on nostanut merenpintaa yhteensä 11,1 millimetriä, vuositasolla keskimäärin noin 0,59 millimetriä. Grönlannin osuus tästä on noin kaksi kolmasosaa.

Grönlannista ja Etelämantereelta peräisin oleva 11,1 millimetriä on noin 20 prosenttia koko siitä merenpinnan noususta, joka on havaittu tuolla samalla ajanjaksolla. Loppuosa merenpinnan noususta on seurausta pääasiassa meriveden lämpölaajenemisesta, vuoristojäätiköiden ja muiden vähäisempien jäätiköiden sulamisesta sekä pohjavesivarojen laajamittaisesta käyttöönotosta.

Sulaminen ei ole edennyt tasaisesti, vaan se on nyt kolme kertaa niin nopeaa kuin tutkimusjakson alussa. Sulamisen kiihtyminen on ollut pahinta Grönlannissa, missä sulamisvauhti on lähes viisinkertaistunut.

Tämä nyt julkaistu sulamisarvio on "kaksi tai kolme kertaa tarkempi kuin se mikä on viimeisimmässä IPCC:n raportissa", siteeraa Nature News professori Andrew Shepherdiä, joka osallistui tutkimukseen. Shepherdin mukaan nyt varmistui sekin seikka, että koko Etelämantereen nettojäämassa ei ole karttumassa vaan tosiaankin hupenemassa.

Tutkimuksessa olivat mukana myös muun muassa ESA ja NASA. Se julkaistiin Science-lehdessä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia loka-marraskuussa 2012

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Uuden arktisen merijään muodostuminen on ollut nopeaa tämänvuotisen minimin jälkeen. Jäisen meren alue kaksinkertaistui lokakuun aikana. Marraskuulle tultaessa merijäätä oli silti huomattavasti ajankohdan keskiarvoa vähemmän. Beaufortin-, Barentsin- ja Karanmeri olivat yhä suurelta osin jäättömiä. Avovesialueiden yllä ilma pysyi keskimääräistä lämpimämpänä.

Jään keskimääräinen ala oli lokakuussa 7,0 miljoonaa neliökilometriä. Se on satelliittiavusteisen mittaushistorian toiseksi pienin arktisen merijään lokakuinen ala. Lukema jäi noin 2,3 miljoonaa neliökilometriä eli noin 25 prosenttia pienemmäksi kuin vuosien 1979-2000 lokakuiden keskiarvo.

Tätä kirjoitettaessa arktista merijäätä oli vieläkin keskimääräistä vähemmän:

Arktisen merijään ala 26.11.2012. Saman ajankohdan mediaaniala vuosina 1979-2000 on merkitty karttaan oranssilla ääriviivalla. (Kartta © NSIDC)

§

Grönlannin jääpeitteen tilaa tarkkaileva Tanskan ja Grönlannin geologinen tutkimuslaitos GEUS kertoo, että vuosi 2012 on ollut "jäätikön terveydelle toiseksi pahin vuosi" sen jälkeen, kun he aloittivat tämän mittaushankkeensa vuonna 2001. Eteläisimmässä Grönlannissa havaittiin jäätikön ohentuneen tänä vuonna peräti 8,3 metriä (mittausasema QAS_L).

§

Grönlannin ja Etelämantereen ulkopuolella sijaitsevien, eli siis maailman vähäisempien jäätiköiden sulamisesta on julkaistu uusi arvio. Innsbruckin yliopiston tutkijat tekivät laskelmia siitä, miten paljon jäätiköiden sulaminen on nostanut merenpintaa vuosina 1902-2009, ja paljonko lisänousua on odotettavissa vuoteen 2100 mennessä, ja miten tilanne kehittyy vielä sen jälkeen.

Vuoden 1900 jälkeen maailman merenpinta on noussut eri syistä yhteensä noin 20 senttimetriä. Innsbruckilaisten mukaan vähäisempien jäätiköiden sulamisen osuus siitä on noin yksitoista senttimetriä. Kuluvan vuosisadan aikana merenpinta noussee samasta syystä vielä noin 15-22 senttimetriä.

Jäämassan hupeneminen (siis muualla kuin Grönlannissa tai Etelämantereella) tulee ehkä olemaan nopeimmillaan joskus 21:nnen vuosisadan loppupuoliskolla, ja jäätiköt saavuttavat uuden tasapainotilan mahdollisesti 2200-luvulla. Pahimmassa tapauksessa tuo tasapaino tarkoittaa sitä, että vuoristojäätiköistä on jäljellä vain kaikkein korkeimmalla sijaitsevat pienet rippeet.

§

Maailman vuosittaisten hiilidioksidipäästöjen on annettu kasvaa taas ennätyssuuriksi. Vuoden 2011 päästöt fossiilisista energianlähteistä ylsivät 34 miljardiin tonniin, tiedottaa uusiutuvan energian instituutti IWR. Lukua sopii verrata vuoden 1990 päästöihin, jotka olivat 22,7 miljardia tonnia. Kyseessä on siis järkyttävä viidenkymmenen prosentin kasvuryöpsähdys kahdessa vuosikymmenessä.

Eipä ihmekään, että myös ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousi vuonna 2011 uudelle ennätystasolle (WMO Greenhouse Gas Bulletin No. 8, pdf). Pitoisuus oli viime vuonna keskimäärin 390 miljoonasosaa. Teollinen vallankumous lieveilmiöineen on näin lisännyt hiilidioksidin määrää ilmakehässä noin neljälläkymmenellä prosentilla 1700-luvun puolivälin jälkeen. Hiilidioksidi on pitkäikäisistä kasvihuonekaasuista merkitykseltään suurin.

Myös metaanin ja typpioksiduulin pitoisuudet ovat nyt ennätyksellisen korkeat. Olemme aiheuttaneet kasvihuonekaasupäästöillämme sen, että niistä johtuva säteilypakote eli ilmastoa lämmittävä vaikutus oli vuonna 2011 jo 30 prosenttia suurempi kuin vuonna 1990.

§

Alueellisesta ilmastosta eri puolilla maailmaa on julkaistu tutkimus, jossa vertailtiin lämpötilahavaintoja vuosilta 1920-2010. Näiden laskelmien mukaan luonnollisen vaihtelun ylittävä muutos näkyy jo 40 prosentilla trooppisista ja 20 prosentilla muista alueista. Jotkin alueet ovat viilenneet, mutta enimmissä tapauksissa alueellinen ilmasto on lämmennyt, ja se on lämmennyt selkeimmin kesäkauden osalta.

Tässä on siis kyseessä ilmiö, joka on lähempänä arkikokemusta kuin jokin tietokonemallien osoittama maailman keskilämpötilan trendi. Kyseessä on muutos, jonka ihminen voi kokea tapahtuneen jo oman elämänsä aikana. Jos tuntuu siltä, että lapsuudessa kesät olivat toisenlaisia kuin nykyään, ne saattoivat tosiaankin olla sitä.

§

Kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä todella paljon ja todella nopeasti. Tästä kiusallisen väistämättömästä tarpeesta ovat viime viikkoina muistuttaneet muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma UNEP, Maailmanpankki, Kansainvälinen energiajärjestö IEA ja konsulttiyritys PricewaterhouseCoopers.

Jos nykymeno jatkuu, maailman keskilämpötila voi nousta usealla asteella vielä tämän vuosisadan aikana, eikä sitä pidetä mitenkään turvallisena vaihtoehtona. Ainakaan siihen ei voi vedota, etteikö ilmastokatastrofien uhasta olisi varoitettu. Yllä mainitut raportit eivät ole ensimmäisiä laatuaan, vaan tämä lajityyppi alkaa muodostua jo perinteeksi.

§

Suunnanmuutosta odotellessa kuittaamme taas yhden maailmanlaajuisesti tarkasteltuna lämpimän kuukauden. Lokakuu 2012 oli Yhdysvaltain NOAA:n mukaan mittaushistorian viidenneksi lämpimin lokakuu. Jos loppuvuosi jatkuu yhtä lämpimissä merkeissä, vuodesta 2012 tulee lämpimin La Niña -vuosi, joka on havaittu vuonna 1950 aloitetussa seurannassa.

NASA:n lämpötilastoissa lokakuu 2012 nousi kakkossijalle. Pitkän aikavälin (1951-1980) keskiarvoa kylmempi lokakuu on koettu viimeksi vuonna 1992 ja keskiarvoa kylmempi mikä tahansa kuukausi vuoden 1994 helmikuussa. Muistatko millaista silloin oli? Nuo ajat lukeutuvat osalla meistä juuri niihin legendaarisiin lapsuusvuosiin.

§

Atlantin alueen "virallinen" hurrikaanikausi on päättymäisillään. Nimen saaneita myrskyjä on muodostunut tähän mennessä yhdeksäntoista, niistä viimeisimpänä trooppinen pyörremyrsky Tony. Keväällä laaditut ennusteet ylittyivät siis selvästi myrskyjen lukumäärän osalta.

Tämä kauden mielenkiintoisimpiin myrskyihin lukeutuu Nadine, joka jatkui yli 21 vuorokauden ajan ja josta tuli siten havaintohistorian toiseksi pitkäkestoisin trooppinen pyörremyrsky Atlantin alueella.

Kauden voimakkain hirmumyrsky on ollut hurrikaani Sandy. Siitä kasvoi muun muassa läpimitaltaan suurin Atlantilla koskaan havaittu trooppinen pyörremyrsky:

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 18/2012

Havaintoja viime viikon (30.4.2012-6.5.2012) uutisista:

Arktisen merijään keskimääräinen ala oli viime kuussa lähellä mittaushistorian huhtikuista keskiarvoa. Jäisen meren ala oli nyt keskimäärin 14,73 miljoonaa neliökilometriä. Se on vain 270 tuhatta neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979-2000 huhtikuiden keskiarvo.

Jään suhteellinen paljous jäänee lyhytaikaiseksi. Keskiarvon tuntumassa pysyttiin nyt, kun jääala pieneni ensin hitaasti huhtikuun ensimmäisen kolmen viikon ajan ja nopeasti vasta viimeisellä viikolla. Suuri osa tämänhetkisestä merijäästä on nuorta ja ohutta, ja kesäkauden kuluessa tullaan epäilemättä näkemään sen nopeaa sulamista.

Beringinmerellä oli huhtikuuussa 2012 edelleen selvästi keskiarvoa enemmän jäätä, kuten jo tammikuusta lähtien. Alaska Dispatch kertoo, että sikäläiset Pribilofsaaret ovat olleet jään ympäröiminä tänä talvena ennätykselliset 103 päivää. Edellinen ennätys oli 100 päivää. Beringinmeren tämäntalvinen jäärunsaus on seurausta alueella vallinneista alhaisista lämpötiloista ja pohjoistuulista.

Pidemmällä aikavälillä tapahtuneessa arktisen merijään vähenemisessä ei ole kyse pelkästä luonnollisesta vaihtelusta, toteaa taas yksi uusi tutkimus. Tällä kertaa tutkijat analysoivat vuodesta 1953 alkaen kerättyjä merijäähavaintoja. Heidän mukaansa jo pelkkä havaintoaineisto riittää osoittamaan, että jääkatoa aiheuttamassa on jokin ulkoinen syy. Luonnollisen vaihtelun ja ulkopuolelta tulevan lineaarisen trendin yhdistelmä selittää jääolojen muutoksen hyvin.

Entä mikä tuo ulkopuolelta tuleva lineaarinen trendi voisikaan olla? Tutkijoiden mukaan vain ilmakehän noussut hiilidioksidipitoisuus on tässä yhteydessä fysikaalisesti uskottava selitys. Arktisen merijään vähenemisen ei havaittu korreloivan auringon aktiivisuuden, tuuliolosuhteiden, tulivuorenpurkausten, valtameren lämpövirtausten eikä kosmisen säteilyn kanssa.

Merijäätutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Siitä uutisoivat SciencePoles ja Climate Progress.

Matalapaineen pyörre Pohjoisen jäämeren yllä, Kuningatar Elisabetin saarten pohjoispuolella. (Kuva © NASA/Jeff Schmaltz)

Pohjoisen jäämeren vähenevä jäisyys voi harventaa myrskyjen määrää Norjan rannikolla ja Norjanmerellä, tiedottaa Norjan tiedeneuvosto sikäläisen säätutkimuksen tuloksista.

Pohjois-Norjan läheisillä merialueilla muodostuu joka talvi noin kaksitoista polaarista matalapainetta. Polaarimatala syntyy, kun hyvin kylmä ja kuiva ilma kulkee jään päältä huomattavasti lämpimämmän meren ylle. Lämpötilaero ilman ja meren välillä voi olla jopa 20 celsiusastetta. Polaarimatalaan liittyy kovan tuulen lisäksi usein myös runsas lumisade.

Tutkijat arvelevat, että polaarimatalien esiintymisalue siirtyy merijään mukana pohjoisemmas. Talvimyrskyt osuvat silloin vähemmän usein Manner-Norjaan, mutta voivat samalla siirtyä rasittamaan Huippuvuorten asukkaita.

Polaaristen matalapaineiden ennustaminen on vaikeaa, ja ne ovat aiheuttaneet myrskyvahinkoja muun muassa huonosti varautuneille merenkulkijoille.

Jäätikkövuonomaisemaa eteläisessä Grönlannissa. (Kuva © NASA/IceBridge Science Team)

Grönlannin jäätiköiden virtausnopeudesta julkaistiin viime perjantaina uusi, suhteellisen kattava tutkimus. Siinä tarkasteltiin noin kahtasataa eli melkein kaikkia Grönlannin tärkeimpiä jäävirtoja. Jäävirtojen nopeudessa ja virtausnopeuden muutoksissa havaittiin vuosina 2000-2011 monenlaista vaihtelua.

Kokonaan maalla sijaitsevat jäävirrat etenivät yleensä hitaasti, korkeintaan satakunta metriä vuodessa. Vuonojen shelfijäätiköihin päättyvät jäävirrat liikkuivat keskimäärin joitakin satoja metrejä tai jopa puolisentoista kilometriä vuodessa, mutta niiden virtausnopeus ei kasvanut mainittavasti.

Suoraan mereen päättyvät jäätiköt virtasivat yleisesti ottaen nopeimmin, jopa yli kymmenen kilometriä vuodessa. Ne ovat Grönlannin nykyisen jääkadon kannalta merkittäviä. Niidenkin virtausnopeudessa havaittiin vaihtelua - jotkut niistä jopa hidastuivat 2000-luvulla. Luoteis-Grönlannissa tämäntyyppisten jäätiköiden virtausnopeus kasvoi silti keskimäärin 28 prosenttia ja Kaakkois-Grönlannissa 32 prosenttia.

Grönlannin jäävirtojen nopeutuminen ja siitä seuraava merenpinnan nousu ei näytä yltävän kaikkein pahimpien lähitulevaisuuden skenaarioiden tasolle, ainakaan tässä esitellyn tutkimuksen perusteella. Grönlannin jääkato aiheuttaa kyllä merenpinnan nousua, mutta vuoteen 2100 mennessä ehkä sittenkin vain noin kymmenisen senttimetriä eikä esimerkiksi puolisen metriä.

Toisaalta tutkijat eivät havainneet selviä merkkejä siitäkään, että jäätiköiden virtausnopeuden yleinen kiihtyminen olisi loppumassa ennen vuotta 2100. Ikävät yllätykset ovat vielä mahdollisia Grönlannissa, ja äskenmainittu merenpinnan kymmenen lisäsenttiä voi silloin ylittyä.

Tutkimus Grönlannin jäätiköistä julkaistiin Science-lehdessä. Siitä kirjoittivat muun muassa ScienceNOW, BBC, The Guardian, ABC, SciencePoles ja Knight Science Journalism Tracker.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 17/2012

Havaintoja viime viikon (23.4.2012-29.4.2012) uutisista:

Ilmastomallit ovat ennustaneet yleisesti ottaen, että kun maailman keskilämpötila nousee, maapallon kuivat seudut kuivuvat lisää ja sateiden kosteina pitämät alueet puolestaan saavat vettä entistäkin enemmän. Ilmiön taustalla on se yksinkertainen fysikaalinen tosiseikka, että kun ilma lämpenee, se kykenee sitomaan itseensä aiempaa enemmän vesihöyryä. Toisin sanoen veden kiertokulku maapallolla voimistuu, eli vettä haihtuu ja sataa aikayksikköä kohti enemmän kuin ennen.

Viime viikolla julkaistiin tutkimus, jossa analysoitiin eri puolilta maailmaa 50 vuoden aikana koottuja havaintoja meren pintaveden suolapitoisuudesta. Suolaisuudessa havaitut muutokset viittaavat siihen, että veden kiertokulku on todellakin kiihtynyt vuosina 1950-2000, ja vieläpä enemmän kuin osattiin odottaa. Kiertokulun kiihtyminen on ollut melkein kaksi kertaa niin ripeää, kuin mitä nykyiset ilmastomallit ennakoivat.

Valtamerten pintaveden suolapitoisuuden muutos vuosina 1950-2000. Värisävyt keltaisesta oranssin kautta punaiseen merkitsevät suolapitoisuuden yhä suurempaa nousua. Värisävyt turkoosista tummansiniseen merkitsevät yhä suurempaa makeutumista. Haihdunta ja sadanta vaikuttavat meriveden pintaveden suolapitoisuuteen. (Kartta © Paul Durack/LLNL)

Maapallon maa-alueilta ei valitettavasti ole käytettävissä yhtä kattavaa havaintoaineistoa kuin merialueilta. Toisaalta merialueet kertovat hyvin isosta osasta maailman veden kiertokulkua: meriin sataa noin 80 prosenttia siitä sateesta, joka saavuttaa planeettamme pinnan. Merten osuus maapallon pinta-alasta on noin 70 prosenttia.

Merivesitutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Siitä kirjoittivat esimerkiksi Nature News Blog, ABC, Reuters ja Society of Environmental Journalists.

Shelfijäätiköiden alapintaa sulattavat lämpivät merivirrat ovat tärkein Etelämantereen jäämassaa viime aikoina pienentänyt tekijä. Näin päättelivät tutkijat, jotka tarkastelivat yhteensä 54 antarktisen shelfijäätikön tilannetta vuosina 2003-2008 kerätyn satelliittiaineiston pohjalta.

Shelfi- eli lauttajäätiköt ovat meriveden varassa kelluvia, suuria makeastavedestä muodostuneita jäähyllyjä, jotka toimivat eräänlaisena pönkkänä tyvipuolellaan maa-alueella sijaitseville jäätiköille - joiden merelle ulottuvia kärkiosia ne itse asiassa ovat. Kun shelfijäätiköt ohenevat, niiden jarruvaikutus heikkenee, ja jää alkaa virrata maalta mereen nopeammin.

Tutkijat arvelevat, että eteläisen napa-alueen muuttuneet tuuliolosuhteet aiheuttavat shelfijäätiköiden sulamista sekä suoraan että epäsuorasti.

Antarktiksen niemimaan suurimman shelfijäätikön viimeaikainen oheneminen pystytään selittämään sillä, että uudet lämpimät kesätuulet sulattavat suoraan jäähyllyn yläpintaa.

Suurimmassa osassa Etelämannerta shelfijäätiköiden sulaminen selittyy kuitenkin vain lämpimillä merivirtauksilla, jotka sulattavat jäätä alhaalta päin. Uudenlaiset tuulet ovat muuttaneet merivirtauksien suuntaa ja voimakkuutta siten, että ne yltävät nyt shelfijäätiköiden alle asti. Tällainen lämpimän meriveden kosketus vaivaa etenkin Länsi-Etelämantereen rannikon jäähyllyjä.

Nyt tutkituista viidestäkymmenestäneljästä Etelämantereen shelfijäätiköstä kaksikymmentä paljastui lämpimän merivirran uhreiksi. Jäähyllyt ohenevat pahimmillaan seitsemän metrin vuosivauhdilla. Kaikkien näiden kahdenkymmenen shelfijäätikön tapauksessa niitä maalta käsin ruokkiva jäätikkövirtaus oli nopeutunut.

Etelämanner shelfijäätiköineen. Jäähyllyjen paksuuserot on ilmaistu kuvassa sateenkaaren värein. Paksuimmat, yli 550-metriset jäähyllyt on merkitty tummanpunaisella värillä. Ohuimmat, alle 200 metrin paksuiset jäähyllyt on väritetty tummansiniseksi. Länsi-Etelämantereesta ulkoneva Antarktiksen niemimaa kurkottaa kuvassa ylävasempaan, Etelä-Amerikkaa kohti. Itä-Etelämanner kutakuinkin täyttää kuvan oikean puoliskon. (Kuva © NASA/Goddard CGI Lab)

Shelfijäätiköt näyttävät siis olevan hyvin keskeisessä asemassa Etelämantereen jäätiköiden virtausnopeuden säätelyssä. Niiden jarruvaikutus voi lopahtaa melko vähäisenkin ohenemisen seurauksena, eli koko jäähyllyn ei tarvitsekaan ensin sulaa ja hajota pois tieltä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Etelämanner voi menettää paljon jäämassaa, vaikka mantereen yllä vallitsevatkin jäätävän kylmät säät.

Tutkimus Etelämantereen shelfijäätiköistä julkaistiin Nature-lehdessä. Siitä uutisoivat muun muassa Yale Environment 360, SciencePoles, Climate Progress ja erityisen perusteellisesti BBC.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 5/2012

Havaintoja viime viikon (30.1.2012-5.2.2012) uutisista:

Kulttuurihistoriallisesti merkittävä puulaji, nutkansypressi, kärsii ilmastonmuutoksesta. Kymmenien vuosien tutkimustyö on nyt tiivistetty selittämään, miksi nämä sinnikkäät puut ovat alkaneet kuolla pystyyn luoteisessa Pohjois-Amerikassa.

Nutkansypressi (Callitropsis nootkatensis eli Chamaecyparis nootkatensis) on Pohjois-Amerikan länsirannikolla luontaisesti esiintyvä hidaskasvuinen ainavihanta havupuu. Sopivissa oloissa moni yksilö saavuttaa 700-1200 vuoden iän. Nutkansypressin puuaines on hyvin arvostettua rakennusmateriaalia ja käyttöesineiden raaka-ainetta. Paikalliset alkuperäisasukkaat ovat tunteneet nutkansypressin käyttömahdollisuudet jo pitkään, ja se on ollut haluttua tuontitavaraa esimerkiksi Kiinassa.

Viimeisen sadan vuoden aikana nämä puut ovat tehneet yllättävällä tavalla kuolemaa monin paikoin levinneisyytensä ydinalueella. Noin 60-70 prosenttia nutkansypresseistä on kuollut yhteensä noin 2400 neliökilometrin alueella metsää Brittiläisessä Kolumbiassa ja eteläisessä Alaskassa.

Nutkansypressi viihtyy vuorilla märässä maaperässä, ja se kasvattaa juurensa lähelle maanpintaa. Puun vuosittainen kasvu käynnistyy hyvin varhain keväällä. Jos maassa ei ole silloin lämpöeristeeksi riittävää lumipeitettä, nutkansypressin juuret voivat paleltua pahasti. Juurivauriot johtavat lopulta puun kuolemaan. Paleltumisongelma on kärjistynyt, kun ilmastonmuutos on niukentanut lumipeitettä nutkansypressin kasvupaikoilla.

Nyt julkaistun tutkimuksen tuloksia halutaan käyttää nutkansypressin avuksi esimerkiksi Alaskassa, missä ilmaston odotetaan muuttuvan yhä vähälumisempaan suuntaan. Metsää valikoivasti harventamalla ja nutkansypressin taimia istuttamalla voidaan nutkansypressiä suosia vähemmän ankarilla kasvupaikoilla, joilla se ei muuten pärjäisi kilpailussa muiden puulajien kanssa.

Pystyyn kuolleita nutkansypressejä West Chichagof-Yakobin erämaa-alueella Tongassin kansallismetsässä Alaskassa. (Kuva © Paul Hennon)

Nutkansypressitutkimus julkaistiin BioScience-lehdessä.

Uudenlainen vandalismi uhkaa ilmastonmuutoksen puristuksessa kuihtuvia jäätiköitä. Chilessä epäillään, että siellä on tapahtunut röyhkeä jäätikköjään anastus. Hämäräperäinen, noin viiden tonnin painoinen jäälasti paljastui, kun eräs kylmäkuljetus pysäytettiin Cochranessa Patagoniassa.

Jään uskotaan olevan peräisin Jorge Monttin jäätiköstä, joka sijaitsee Bernardo O'Higginsin kansallispuistossa. Jorge Montt on yksi Chilen nopeimmin kutistuvia jäätiköitä. Vuosina 2010-2011 se lyheni noin kilometrin vuosivauhdilla.

BBC:n mukaan poliisi arvelee, että jäätä oltiin viemässä jääpaloiksi Santiagon baareihin ja ravintoloihin. BBC:n oman kirjeenvaihtajan mukaan ainakin turistit ovat jäätikköpalojen kohderyhmää. Ikivanha jää olisi mennyt myyntiin suunnilleen euron kilohinnalla.

Jorge Monttin jäätikkö helmikuussa 2010. Mereen päättyvä Jorge Montt on osa Eteläistä Patagonian jääkenttää, joka puolestaan on maailman kolmanneksi suurin maalla sijaitseva jäämuodostuma. (Kuva © Image Science and Analysis Laboratory, NASA-Johnson Space Center)

Utrechtin yliopiston tutkijat ovat tehneet uusia laskelmia siitä, miten paljon maataloudessa käytetään uusiutumatonta pohjavettä.

Tutkijat arvioivat, että vuonna 2000 noin kaksikymmentä prosenttia maatalouden kasteluvedestä otettiin uusiutumattomista pohjavesivaroista. Uusiutumatonta pohjavettä käytettiin eniten Intiassa (68 kuutiokilometriä), Pakistanissa (35 kuutiokilometriä) ja Yhdysvalloissa (30 kuutiokilometriä).

Maailmanlaajuisesti laskettuna käyttö on ollut lisääntymään päin jo pitkään. Vuosina 1960-2000 uusiutumattoman pohjaveden kastelukäyttö enemmän kuin kolminkertaistui. Käyttömäärä kasvoi tuona aikana 75 kuutiokilometristä 234 kuutiokilometriin vuodessa.

Pohjavesitutkimus julkaistiin Water Resources Research -lehdessä. [Jos linkki ei vie suoraan artikkeliin, eli on vieläkin rikki, kokeile tätä vaihtoehtoa.]

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 5.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 10/2011

Havaintoja viime viikon (7.3.2011-13.3.2011) uutisista:

Otsonin määrä stratosfäärissä pohjoisten napa-alueiden yllä on vähentynyt viime viikkojen aikana noin puoleen. "Arktis on ennätyksellisen otsonikadon partaalla", otsikoi Alfred Wegener -instituutti (AWI) maanantaista lehdistötiedotettaan.

Pohjoisessa yläilmakehässä viime aikoina vallinneet epätavallisen matalat lämpötilat ovat syynä tähän nopeaan otsonikatoon. Samat olosuhteet vallitsevat edelleen, joten arktisen otsonikadon odotetaan pahenevan vielä lisää tämänhetkisestä.

AWI:n tutkija Markus Rex suosittelee, että ultraviolettisäteilyltä suojautumiseen kiinnitetään erityistä huomiota tänä keväänä, koska säteilyltä suojaavaa otsonia on niin vähän. Otsonista köyhtynyttä ilmaa voi kulkeutua etelämmäskin, jolloin suojautumistarvetta voi ilmetä keskileveysasteilla saakka.

Yläilmakehän otsoni vähenee, kun ihmisen tuottamien kloorifluorihiilivetyjen eli CFC-yhdisteiden hajoamistuotteet reagoivat otsonin kanssa stratosfäärin erittäin kylmissä oloissa. Otsonia tuhoavia yhdisteitä on pyritty rajoittamaan - onnistuneestikin. Valitettavasti myös ilmastonmuutos voi aiheuttaa otsonikatoa.

Stratosfäärin kylmenemisen yhteys maailman ilmaston lämpenemiseen voi äkkiseltään vaikuttaa paradoksaaliselta, mutta Markus Rex havainnollistaa asiaa yksinkertaistamalla: Kasvihuonekaasut pidättävät maapallolta lähtevää lämpösäteilyä ilmakehän alempiin kerroksiin. Entistä vähemmän lämpösäteilyä pääsee tällöin ylös stratosfääriin saakka. Niinpä ilmakehän alaosa lämpenee, mutta yläosa jäähtyy herkemmin.

Ilmakehään jo päästetyt otsonia tuhoavat yhdisteet hajoavat hitaasti, ja vanhojen päästöjen vaikutus tuntuu vielä vuosikymmeniä. Yhdisteiden hajoamista odotellessa arktisen stratosfäärin otsonikerroksen tila riippuu olennaisesti siellä vallitsevista lämpötiloista.

Otsonikadosta kirjoitti The Great Beyond. Suomessa aiheesta tiedotti Ilmatieteen laitos, ja siitä uutisoivat Yle Uutiset, Yle Lappi ja Helsingin Sanomat.

Pingviinibongareita ja keskenkasvuisia keisaripingviinejä (Aptenodytes forsteri) vuonna 2009. Tämä kuva ei siis ole Emperor Islandilta. (Kuva: Ian Duffy/Creative Commons)

Kokonainen keisaripingviiniyhdyskunta on kadonnut eräältä saarelta Antarktiksen niemimaan tuntumassa. Tämä Emperor Islandin pieni yhdyskunta koostui noin 150 pesivästä pingviiniparista silloin, kun se löydettiin vuonna 1948. Yhdyskunnan koko pysyi samoissa lukemissa vuoteen 1970 asti, minkä jälkeen se alkoi pienentyä. Vuonna 1999 siitä oli jäljellä alle kaksikymmentä pesivää paria. Vuonna 2009 yhdyskunnasta ei havaittu ilmakuvauksissa enää jälkeäkään.

Ei tiedetä varmuudella, ovatko yhdyskunnan linnut kuolleet vaiko vain siirtyneet muualle pesimään, mutta joka tapauksessa tämä on ensimmäinen dokumentoitu keisaripingviiniyhdyskunnan häviäminen. Keisaripingviineillä on yleensä tapana palata pesimään samalle paikalle kuin missä ne ovat syntyneetkin.

Samaan aikaan kun Emperor Islandin pingviiniyhdyskunta taantui, ilman lämpötilat nousivat lähialueilla ja meren vuosittainen jäässäoloaika lyhentyi pesimäpaikan tuntumassa. Havainnot viittaavat siihen, että tämä jääolojen muutos on vaikeuttanut pingviinien elämää.

Yleisesti ottaen merijää on keisaripingviineille tärkeä pesimäalusta ja ravinnonhankintaympäristö. Emperor Islandin tapauksessa pingviiniyhdyskunnan tiedetään lisäksi pesineen ainakin joinain vuosina saaren myrskyalttiilla kannaksella. Kannaksella pingviinit lienevät kärsineet siitä, kun aallokolta suojaava merijää on vähentynyt.

Pingviinitutkimus julkaistiin PLoS ONE -lehdessä. SciencePoles uutisoi siitä.

Keisaripingviinejä omassa elementissään. (Kuva: Ian Duffy/Creative Commons)

Grönlanti ja Etelämanner menettävät jäämassaansa nopeammin kuin aiemmin on arveltu. Niiden jääpeitteiden yhteenlaskettu sulaminen kiihtyy noin kolme kertaa niin nopeasti kuin muualla maailmassa sijaitsevien vuoristojäätiköiden sulaminen.

Jos tämä suuntaus jatkuu, Grönlannin ja Etelämantereen sulamisesta tulee vallitseva merenpintaa nostava tekijä jo tämän vuosisadan lopussa.

Vuoteen 2050 mennessä merenpinta voin nousta 15 senttimetriä pelkästään Grönlannin ja Etelämantereen sulamisen johdosta. Jos myös vuoristojäätiköiden sulaminen ja meriveden lämpölaajeneminen otetaan laskuihin mukaan, merenpinta voi nousta tuona aikana kaiken kaikkiaan jopa 32 senttimetriä.

Jäätikkötutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Siitä kirjoittivat BBC, ScienceInsider, Green ja Climate Progress, sekä suomalaiset Yle Uutiset, Yle Tiede ja CO₂-raportti.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 44/2010

Havaintoja viime viikon (1.11.2010-7.11.2010) uutisista:

Grönlannin länsirannikon jäätiköissä on ehkä käynnissä sulamisvesien nopeuttama lämpeneminen, jota ei ole erityisemmin osattu huomioida aikaisemmissa mallinnuksissa.

Jos pelkästään lämmin ilma lämmittää jäätikköä, sen lämpeneminen on hidasta ja voi kestää esimerkiksi vuosisatoja tai -tuhansia.

Jäätikön pinnalta sen sisuksiin valuvat sulamisvedet lämmittävät jäätä huomattavasti nopeammin. Tästä tapahtumasta käytetään nimitystä kryohydrologinen lämpeneminen. Sulamisvesien läpäisemä jää voi lämmetä jopa vuosikymmenessä.

Kun jää lämpenee, sen viskositeetti vähenee ja jäävirran nopeus kasvaa, mikä edistää mereen päättyvän jäätikön sulamista. Jäätikön virtaus puolestaan on yksi niistä voimista, joiden vaikutuksesta jäätikön pintaan repeilee halkeamia.

Tutkijoiden saamat tulokset kuulostavat varsin huolestuttavilta, mutta tutkimukseen osallistunut Konrad Steffen rauhoittelee, että kryohydrologinen lämpeneminen ei silti "soita kuolinkelloja" Grönlannin jääkilvelle. Steffen arvioi lehdistötiedotteessa, että Grönlannin jääkilven sulaminen kokonaan veisi joka tapauksessa tuhansia vuosia.

Sulavesilammikoita jäätikön pinnalla Grönlannissa. Liikkuvan jäätikön pinta halkeilee. Kun vesi valuu jäätikön halkeamiin, ympäröivä jää lämpenee suhteellisen nopeasti. (Kuva: Konrad Steffen/CIRES)

Jäätikkötutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Siitä kirjoittivat Yale Environment 360 ja CO₂-raportti.

Meriveden happamoituminen voi romahduttaa korallieläinten lisääntymiskyvyn. Happamoitumisen haittavaikutuksia ilmenee kaikissa korallieläinten elinkierron alkupään vaiheissa. Hedelmöitys, toukkien kiinnittyminen kasvualustaan, ja kiinnittymistä välittömästi seuraava varhainen kasvuvaihe kärsivät merkittävästi.

Tällaisia havaintoja saatiin, kun Acropora palmata -korallieläinlajia altistettiin sellaisille hiilidioksidipitoisuuksille, joita on ehkä odotettavissa luonnonympäristössä vielä tämän vuosisadan aikana. Kun hiilidioksidi liukenee meriveteen, merivesi muuttu happamammaksi. Acropora palmatan tapauksessa happamoituminen voi heikentää lisääntymismenestystä jopa 73 prosenttia jo pelkästään hedelmöittymisen ja toukkien kiinnittymisen osalta.

Acropora palmata on riuttojen muodostajana erittäin tärkeä korallieläinlaji, joka on taantunut viime vuosikymmeninä Karibianmerellä niin pahasti, että se on luokiteltu Yhdysvalloissa uhanalaiseksi lajiksi. Koralliriuttojen kyky toipua vaurioista voisi vaarantua vakavasti, jos palmatan suvullinen lisääntyminen häiriintyisi siten kuin tässä tutkimuksessa havaittiin.

Korallitutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä, ja siitä uutisoi Mongabay.com.

Entä mikä on valtamerten happamoitumistilanne juuri nyt? The Great Beyond raportoi Amerikan geologisen seuran (Geological Society of America) viimeviikkoisesta kokouksesta, että ainakin joillain arktisilla merialueilla happamoituminen on edennyt ennakoitua nopeammin. Muutos on tapahtunut vähintään muutamaa vuotta ripeämmin, kuin mitä tietokonemallien perusteella odotettiin.

Vastakkaiselta puolelta maapalloa, Eteläiseltä jäämereltä, saadaan puolestaan esimerkki veden lämpötilojen merkityksestä merieläimille:

Seitsemäntoista kivirapulajin (Lithodidae) levinneisyyttä tutkittiin tarkkaan, jotta saataisiin tietoa miten niiden luontainen levinneisyys riippuu ympäristön lämpötiloista. Näyttää siltä, että kiviravut eivät pysty levittäytymään vesiin, jotka ovat kylmempiä kuin 0,5 celsiusastetta.

Antarktisten merialueiden lämpeneminen uhkaa valitettavasti muuttaa olot suotuisiksi kiviravuille. Kiviravuilla on taloudellista merkitystä kalastuksen kohteena, mutta niillä voisi olla uudella esiintymisalueella tuhoisa vaikutus muihin eliölajeihin. Kiviravut ovat petoja, jotka pystyvät syömään kovakuorisiakin eläimiä, eikä niillä olisi edes kilpailijoita antarktisen mannerjalustan merialueilla. Kiviravut voitaisiin kokea siellä ennenkaikkea haitallisina vieraslajeina.

Paralomis elongata kuuluu kivirapujen heimoon (Lithodidae). Tämä yksilö löytyi Bouvet'nsaaren vesiltä. (Kuva: Sven Thatje/SOES)

Tutkimus kivirapujen lämpötilavaatimuksista julkaistiin Polar Biology -lehdessä. Siitä kertoivat Knight Science Journalism Tracker ja SciencePoles.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 3.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 22/2010

Havaintoja viime viikon (31.5.2010-6.6.2010) uutisista:

Ilmastonmuutos on saanut maapallon kasvillisuusvyöhykkeet siirtymään. Vyöhykkeiden rajoissa on havaittu 1900-luvulla siirtymistä napojen suuntaan ja vuorilla ylemmäs, eli kohti viileämpiä lämpötiloja. Siirtymistä on tapahtunut myös kohti päiväntasaajaa siellä missä se on merkinnyt suurempaa sademäärää.

Vuosina 1901-2002 keskilämpötilat nousivat merkittävästi 76 prosentilla maailman maa-alueista. Lämpeneminen oli suurinta subarktisilla alueilla. Puuvartisten kasvien ilmaantuminen luonnostaan puuttomille arktisille seuduille on yksi esimerkki sitä seuranneesta kasvillisuuden muutoksesta. Trooppisessa Afrikassa on havaittu päinvastaista: ruohovartinen kasvillisuus on vallannut alaa metsältä Sahelin alueella.

Tällaiset kasvillisuusvyöhykkeiden muuttumiset voivat olla kohtalokkaita uhanalaisille eliölajeille ja haitata ihmistenkin arkea. Esimerkiksi metsäkasvillisuuden muutos voi vähentää veden ja rakennus- ja polttopuun saatavuutta.

Saman tutkimuksen mukaan kasvillisuusvyöhykkeiden siirtyminen jatkuu yhä. Kymmenesosa tai ehkä jopa puolet maailman maa-alueista on erittäin alttiina samantapaisille kasvillisuuden muutoksille vielä tämän vuosisadan aikana - riippuen toki siitä, miten tehokkaasti kasvihuonekaasupäästöjä pystytään vähentämään.

Kartta: Kasvillisuuden herkkyys ilmastonmuutokselle. Herkkyys on laskettu 1900-luvun havaintojen ja 2000-luvun projektioiden pohjalta. Suurimman herkkyyden alueet on merkitty karttaan tummanpunaisella värillä, vähiten herkät alueet tummanvihreällä värillä. Noin miljardi ihmistä asuu nykyään alueilla, jotka ovat erittäin alttiita ("highly to very highly vulnerable") ilmastonmuutoksen aiheuttamille kasvillisuustyypin vaihdoksille. © Patrick Gonzalez et al.

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Global Ecology and Biogeography -lehdessä, ja Yale Environment 360 uutisoi siitä.

Pohjoisen napa-alueen jääpeite on nykyisin pinta-alaltaan pienempi kuin muutamaan tuhanteen vuoteen. Nykyään vallalla oleva arktisen merijään niukkuus sai alkunsa 1800-luvun lopulla ilmaston nopean lämpenemisen myötä. Jäätilanne on kärjistynyt etenkin viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, eikä luontainen vaihtelu näytä riittävän selittämään jään tällaista vähenemistä.

Tutkijaryhmä koosti arktisen merijään miljoonia vuosia kattavan pinta-alahistorian sadoista erillisistä tutkimuksista, joissa on hyödynnetty muun muassa merenpohjan sedimenteistä kerättyä dataa. Merijään paksuuden - ja siten myös tilavuuden - historiaa ei valitettavasti osata vielä selvittää samalla tavoin. Nyt käsillä oleva tutkimus julkaistiin Quaternary Science Reviews -lehdessä.

Ilmaston luonnollinen vaihtelu aiheutti noin puolet Sveitsin Alpeilla havaitusta jäätiköiden kutistumisesta 1900-luvulla. Ihmistoiminnasta seurannut ilmastovaikutus jäätikkökatoon oli samaa luokkaa. Tutkimusta johtanut Matthias Huss kommentoikin, että hänen ryhmänsä saamat tulokset eivät kyseenalaista ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen vakavuutta millään tavoin.

Tutkimuksen aineistona oli kymmenentuhatta maastohavaintoa sadan vuoden ajalta. Niiden pohjalta tehtiin kolmiulotteinen tietokonemalli kolmestakymmenestä jäätiköstä. Vuoden 1910 jälkeen nämä jäätiköt ovat menettäneet noin viisikymmentä prosenttia aikaisemmasta tilavuudestaan. Jäätiköt ovat menettäneet massaansa etenkin 1940-luvulla ja 1980-luvulta lähtien. Tutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 2.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 13/2010

Havaintoja viime viikon (29.3.2010-4.4.2010) uutisista:

Kanadan Yukonin territorion jäätiköiden pinta-ala on kutistunut 22 prosenttia viidessäkymmenessä vuodessa vuosien 1957-1958 jälkeen. Tämä on tapahtunut samanaikaisesti kun sikäläiset talven ja kesän keskilämpötilat ovat nousseet ja talvinen sademäärä on pienentynyt.

Tutkijat arvioivat, että Yukonin jäätiköt ovat menettäneet massastaan suurin piirtein neljäsataa gigatonnia, mikä vastaa merenpinnan runsaan millimetrin nousua maailmanlaajuisesti. Jäljellä oleva jäätikkömassa voisi nostaa merenpintaa vielä viitisen millimetriä, jos se sulaisi kokonaan.

Sulava ikirouta voi tuottaa typpioksiduulia paljon enemmän kuin on osattu odottaa. Sulanut ikirouta sisältää runsaasti typpeä liukoisessa muodossa, ja ilmeisesti ikiroudassakin on mikrobeja, jotka muuntavat typpeä typpioksiduuliksi, joka voi edelleen vapautua ilmakehään. Grönlannista ja muista arktisista tutkimuskohteista saatujen tulosten perusteella arktisen alueen maaperän typpioksiduulipäästöt voivat yltää trooppisten metsien tasolle, jos päästöt lasketaan pinta-alayksikköä kohti.

Typpioksiduuli eli dityppioksidi (N₂O) vaikuttaa ilmakehän alemmissa osissa voimakkaan kasvihuonekaasun tavoin. Ylempänä ilmakehässä, stratosfäärissä, se aiheuttaa otsonikatoa. Ilmakehän typpioksiduulipitoisuus on kasvanut merkittävästi vuoden 1800 jälkeen, osittain ihmistoiminnan seurauksena.

Ikiroutatutkimus julkaistiin Nature Geoscience -lehdessä. Siitä uutisoivat Reuters ja Society of Environmental Journalists. Suomessa siihen kiinnitti huomiota Yle Radio 1:n Tiedeuutiset.

Olemme saaneet taas yhden arvion siitä, miten paljon merenpinta nousee: 0,6 - 1,6 metriä vuoteen 2100 mennessä. Mallinnuksessa käytettiin hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n säteilypakoteskenaarioita.

Tutkijat arvioivat myös tulivuorenpurkausten ja auringon säteilyaktiivisuuden vaikutusta merenpinnan nousuun. Jos ilmakehän yläosiin levitettäisiin rikkidioksidia Pinatubon purkausta vastaava määrä neljän vuoden välein, se viivästyttäisi merenpinnan nousua vain 12-20 vuodella. Ja jos auringon aktiivisuus pysyisi koko tämän vuosisadan ajan heikoimmillaan 9300 vuoteen, olisi senkin vaikutus merenpinnan nousuun vain vähäpätöinen.

Worldwatch-instituutti on analysoinut palmuöljyn elinkaarta, ja yhteenvedosta löytyy monta hyvää syytä välttää kyseistä raaka-ainetta:

Luonnonmetsiä tuhotaan öljypalmuplantaasien tieltä, mikä saattaa uhanalaiset eliölajit entistäkin suurempaan vaaraan. Myös paikallisten ihmisasukkaiden oikeuksille viitataan usein kintaalla, ja ristiriidat kärjistyvät väkivaltaisiin konflikteihin öljypalmutilallisten ja kyläläisten välillä. Palmuöljypohjainen biodiesel on usein kasvihuonekaasupäästöjen nettolähde, eikä mikään aidosti vähähiilinen bensiinin vaihtoehto. Eikä luotettavia kestävän palmuöljytuotannon standardeja ole oikeastaan vieläkään olemassa.

Kuva (Creative Commons): Merituulipuisto Kööpenhaminan lähistöllä.

Kiinan ensimmäinen merituulipuisto on valmistunut Shanghain lähelle Jangtsen suistoalueelle. Technology Review'n mukaan tämä turbiiniryhmä alkaa toimia täydellä 102-megawattisella tehollaan vielä tämän kuun aikana. Turbiinit valmistaneen Sinovel-yhtiön mukaan tuulipuisto tuottaa sähköä kahdensadan tuhannen shanghailaisen kotitalouden tarpeisiin. Se vähentää hiilen kulutusta sadalla tuhannella tonnilla ja hiilidioksidipäästöjä kahdellasadalla tuhannella tonnilla vuodessa.

Rannikkovesien tuulet ovat Kiinassa heikompia kuin Euroopassa, mikä johtuu vallitsevista tuulensuunnista. Tämä ei kuitenkaan pidättele Kiinan rannikkomaakuntien vallanpitäjiä, joille tuulivoima näyttäytyy hyvänä paikallistalouden investointina. Merituulipuistoja aiotaan rakentaa lisää.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 1.6.2016.