2012-05-29

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 21/2012

Havaintoja viime viikon (21.5.2012-27.5.2012) uutisista:

Fossiilisista polttoaineista aiheutui viime vuonna ennätyksellisen suuret hiilidioksidipäästöt, kertoo kansainvälinen energiajärjestö IEA viimeviikkoisessa tiedotteessan. IEA:n alustava arvio on, että vuonna 2011 ihmiskunnan energiantuotanto tuuppasi ilmakehään jopa 31,6 miljardia tonnia hiilidioksidia. Se on noin miljardi tonnia eli 3,2 prosenttia enemmän kuin vuonna 2010.

Hiilivoiman osuus vuoden 2011 päästöistä oli noin 45 prosenttia, öljyn ja maakaasun polttamisen 35 ja 20 prosenttia. Maittain eriteltynä suurin osa vuoden 2011 päästökasvusta tuli Kiinasta. Kiinan päästöt kasvoivat viime vuonna 9,3 prosenttia.

Hiilivoiman käyttö on lisääntynyt Kiinassa, mutta niin on myös "puhtaan energian". Sikäläistä energiatehokkuuttakin on parannettu. Vuosina 2005-2011 Kiinan bruttokansantuotteen hiili-intensiteetti pieneni 15 prosenttia. Ilman näitä toimia Kiinan energiantuotannon hiilidioksidipäästöt olisivat olleet vuonna 2011 yli kolminkertaiset kuin mitä ne nyt olivat.

IEA on jo aiemmin laatinut arvioita siitä, miten päästöjen vähentämisessä on edistyttävä, jotta maailman keskilämpötilan nousu saataisiin pidettyä alle kahdessa celsiusasteessa, josta usein puhutaan turvallisen lämpenemisen ylärajana. Yhden arvion mukaan vuosittaiset päästöt saavat huipentua 32,6 miljardiin tonniin, mutta sitten niiden täytyy alkaa pienentyä viimeistään vuonna 2017. Tällöinkin on vain 50 prosentin mahdollisuus, että ilmaston lämpeneminen pysyy halutuissa rajoissa.

Jos jatkamme hiili-intensiivistä energiantuotantoa viimevuotisella kasvuvauhdilla, vuosipäästöt paisuvat (puoli)turvalliseen enimmäismääräänsä jo tänä vuonna. IEA:n pääekonomisti Fatih Birol kommentoikin Reutersille, että nykymeno vastaa kehityskulkua, jossa keskilämpötila nousee, ei kahdella vaan kuudella asteella vuoteen 2050 mennessä.

IEA:n päästötilastoista uutisoivat Reutersin lisäksi muun muassa Nature News Blog ja Climate Progress.

Climate Action Tracker (CAT) on ryhmittymä, joka seuraa valtioiden päästövähennyslupauksia ja niiden toteutumista käytännössä. Bonnissa viime viikolla jatkuneiden ilmastoneuvotteluiden yhteydessä CAT otti kantaa ilmastopolitiikan toimeenpanoon: moni hallitus ei näytä olevan toteuttamassa vuodelle 2020 antamiaan päästövähennyslupaksia. Tällä menolla maailman keskilämpötila nousee vuoteen 2100 mennessä ainakin 3,5 celsiusastetta.


Lämpömittari (vasemmalla) näyttää maailman keskilämpötilan odotettavissa olevaa muutosta esiteolliselta ajalta vuoteen 2100. Sitä vastaavat ympyräkuvion (oikealla) eriväriset kehät. 3-4 celsiusasteen lämpenemistä kuvaavalla uloimmalla kehällä voi tulla vastaan jo erittäin vakavia muutoksia metsien elinvoimaisuudessa, viljasadoissa, veden alueellisessa saatavuudessa, merenpinnan nousussa, ikiroudan sulamisessa, Grönlannin ja Länsi-Etelämantereen jäätiköissä, ja niin edelleen. "Maalitaulun" yksityiskohdat ovat paremmin luettavissa kuvan isommasta versiosta (pdf). (Kaaviot © Climate Action Tracker and the Ecofys/Climate Analytics/PIK team)

CAT:n ympyräkuviossa on mukana vain esimerkkejä ilmastonmuutoksen pelätyistä vaikutuksista. Siitä puuttuu muun muassa korkeiden lämpötilojen vaikutus ihmisten terveyteen. Tätä aihetta on toki tutkittu, esimerkiksi viime viikolla julkistettiin pieni yhteenveto, jonka mukaan Yhdysvaltojen suurimmissa kaupungeissa vuosittaiset hellekuolemat yli kolminkertaistuvat vuoteen 2100 mennessä, jos kasvihuonekaasupäästöjä ei vähennetä merkittävästi.

Näissä neljässäkymmenessä kaupungissa sattui vuosittain yhteensä keskimäärin noin 1300 hellekuolemaa vuosina 1975-2004. Vuosisadan puolivälissä kuolintapauksia arvellaan tulevan noin 2600, ja vuosisadan lopulla menetys olisi jo noin 4600 henkeä vuodessa.

Kumulatiivisesti laskettuna tämä tarkoittaa sitä, että tällä vuosisadalla kuolee ylimääräiset 150 tuhatta amerikkalaista kaupunkilaista ilmastonmuutoksen tuomiin helteisiin. Eniten kuolemia on odotettavissa Kentuckyn Louisvillessa (noin 19000 henkeä), Michiganin Detroitissa (17900) ja Ohion Clevelandissä (16600). Kaikkien neljänkymmenen kaupungin lukemat ovat katsottavissa näppärästi tältä kartalta.

Tukalimpien hellepäivien vuosittaisen lukumäärän näissä neljässäkymmenessä kaupungissa arvioidaan keskimäärin yli kahdeksankertaistuvan vuosisadan loppuun mennessä. Vuosisadan puolivälissäkin pahimpia päiviä on odotettavissa jo yli viisinkertaisesti verrattuna vuosien 1975-1995 keskiarvoon.

Yhdysvaltain kaupunkien hellenäkymistä kirjoittivat Reuters, Climate Progress, DeSmogBlog ja Society of Environmental Journalists.

Alussa, IEA:n tilastojen yhteydessä mainittu Climate Progressin kirjoitus käynnisti sikäläisten lukijoiden älykkään keskustelun, jossa käytiin läpi ilmastotilanteen aiheuttamaa ahdistusta, epätoivoa, vihaa sekä syitä ja keinoja purkaa sitä kaikkea rakentavalla tavalla. Emme ole useinkaan viitanneet blogikommentteihin, mutta tällä kertaa Tietoukan blogi suosittelee!

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

2012-05-22

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 20/2012

Havaintoja viime viikon (14.5.2012-20.5.2012) uutisista:

Päättynyt huhtikuu oli maailmassa mittaushistorian viidenneksi lämpimin huhtikuu, kertoo NOAA:n julkistama alustava sääraportti. NASA:n vastaavien tilastojen mukaan viime kuu oli mittaushistorian neljänneksi lämpimin yhdessä vuoden 1998 huhtikuun kanssa. Sen jälkeen onkin säitä pidellyt: Viidestätoista lämpimimmästä huhtikuusta peräti kolmetoista on sattunut vuonna 1998 tai sen jälkeen.

NASA:n tilastojen mukaan pitkän aikavälin (1951-1980) keskiarvoa kylmempi huhtikuu oli viimeksi vuonna 1982. Keskimääräistä kylmempi mikä tahansa kuukausi on koettu viimeksi helmikuussa 1994.

Jos tarkastellaan vuoden 2012 neljän ensimmäisen kuukauden lämpötiloja kokonaisuutena, näyttää siltä että vuosi on alkanut lämpimästi etenkin Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa:


Tammi-huhtikuun 2012 keskilämpötilojen poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. Siniset pallukat merkitsevät keskimääräistä matalampia, punaiset keskimääräistä korkeampia lämpötiloja. Mitä isompi pallukka, sitä isompi poikkeama vuosien 1971-2000 keskiarvosta. Isoimmat kartalla näkyvät pallukat viittaavat yli viiden celsiusasteen poikkeamaan. (Kartta © National Climatic Data Center/NESDIS/NOAA)

Kuriositeettina mainittakoon, että huhtikuun myötä äsken päättyneet kaksitoista kuukautta olivat Yhdysvaltojen pääalueen lämpimin kahdentoista kuukauden jakso koko tähänastisen mittaushistorian aikana. Edellinen ennätys syntyi vuosina 1999-2000.

Huhtikuun säätilastoista kirjoittivat muun muassa Dr. Jeff Masters' WunderBlog, Climate Progress ja Dan's Wild Wild Science Journal.

Australian seudun kesäilmasto oli 1900-luvun loppupuolen ajan lämpimimmillään tuhanteen vuoteen, päättelee viime viikolla julkaistu tutkimus. Siinä analysoitiin vuosien 1000-2001 lämpötilatietoja syys-helmikuulta eli sikäläiseltä lämpimältä vuodenajalta. Saatujen tulosten perusteella vuoden 1950 jälkeinen aika oli Australaasiassa lämpimin puolen vuosisadan mittainen jakso vuoden 1000 jälkeen.

Kohdealue rajattiin päiväntasaajan ja 50:nnen eteläisen leveysasteen sekä 110:nnen ja 180:nnen itäisen pituusasteen väliin. Alueella sijaitsevat muun muassa Uusi-Seelanti, Australia, suurin osa Indonesiaa ja lukuisia pieniä Tyynenmeren saaria suunnilleen Kiribatiin ja Tuvaluun saakka. Lämpötilatiedot yhdisteltiin aiemmista tutkimuksista, joissa on analysoitu muun muassa koralli- ja jäätikköjäänäytteitä ja puiden vuosilustoja.

Tutkijoiden mukaan tämä 1900-luvun loppupuolen epätavallinen lämpimyys Australaasiassa ei ole selitettävissä pelkällä luonnollisella ilmastonvaihtelulla, vaan syitä on etsittävä ihmistoiminnan ympäristövaikutuksista.

Tutkimus ei löytänyt lämpötiloista mitään pitkän aikavälin trendiä ennen vuotta 1850, ja siihenastiset lämpötilanvaihtelut olivat todennäköisesti luonnollisia, siteeraa The Guardian tutkimukseen osallistunutta Steven Phippsiä.

Tutkimus julkaistiin Journal of Climate -lehdessä. Siitä kirjoitti The Guardianin lisäksi Real Climate [jossa on myös kommentteja liittyen em. tieteellisen artikkelin korjaamiseen].

[Melbournen yliopiston päivitetyn tiedotteen mukaan em. tieteellinen artikkeli on palautettu tekijöilleen korjattavaksi, ja korjattu artikkeli on lähetetty uudelleen Journal of Climate -lehteen arvioitavaksi. Tiedotteessa mainitaan myös, että eräs riippumaton tutkijaryhmä on sillä välin päätynyt tutkimuksissaan samanlaisiin tuloksiin, jotka on julkaistu vuonna 2013 Nature Geoscience -lehdessä.]

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

2012-05-16

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 19/2012

Havaintoja viime viikon (7.5.2012-13.5.2012) uutisista:

Viikko sitten julkistettiin raportti ilmastonmuutoksen vaikutuksesta Brittein saarten merialueilla esiintyviin kaloihin, sikäläiseen kalastuselinkeinoon ja akvakulttuuriin. Raporttiin on koottu aiemmin julkaistua tutkimustietoa, jota on ehkä yllättävänkin vähän, jos ajatellaan vaikka vain kalojen suurta ravitsemuksellista ja taloudellista merkitystä ihmisille. Toisaalta tietoa on niin paljon, että poimimme raportista tähän vain joitakin yksinkertaisia pääkohtia ja esimerkkejä.

Ison-Britannian ja Irlannin ympärillä merivesi on lämmennyt noin 0,2-0,6 celsiusastetta vuosikymmenessä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan. Brittein saarten meriveden pintalämpötilat ovat nousseet jopa kuusinkertaisella nopeudella verrattuna maailman merien keskiarvoon.

Joidenkin kalalajien esiintymissyvyydessä ja esiintymisalueissa on havaittu muutoksia, jotka selittyvät yksinkertaisimmin meriveden lämpenemisellä. Esimerkiksi kylmässä viihtyvät pohjakalat ovat siirtyneet 1980-luvulta lähtien noin kymmenen metriä syvemmälle vuosikymmentä kohti.

Isossa-Britanniassa taloudellisesti tärkeän saaliskalan, turskan (Gadus morhua) levinneisyys on siirtynyt kohti koillista Pohjanmeren syvempiin, vielä vilpoisiin vesiin. Runsaimmat turskasaaliit on täytynyt käydä pyytämässä yhä kauempaa ja kauempaa jo 1910-luvulta alkaen. Turska tarvitsee kuteakseen todennäköisesti 4-8 celsiusasteen lämpötilan.

Lämpimässä viihtyvä meribassi (Dicentrarchus labrax) on levinnyt pohjoisemmas. Se on runsastunut Englannin kanaalissa, Pohjanmeressä ja Irlanninmeressä. Vuotuiset meribassisaaliit olivat Isossa-Britanniassa 1980-luvun puolivälissä 460 tonnin luokkaa, mutta vuonna 2009 sitä saatiin jo 7000 tonnia. Meribassista on havaittu esimerkiksi, että naaraiden on oleiltava tietty ajanjakso yli 10-asteisessa vedessä, jotta ne kehittyisivät lisääntymiskykyisiksi.

Niinikään lämpimissä vesissä viihtyvä sardelli (Engraulis encrasicolus) on nykyisellään vähissä Biskajanlahdella, mutta Ison-Britannian rannikkovesissä se on runsastunut dramaattisesti. Viimeisen kymmenen vuoden aikana se on levinnyt vähitellen Englannin kanaaliin, Pohjanmereen ja Irlanninmereen. Niitä edeltäneiden 70 vuoden ajan sardelli käytännössä puuttui Brittein saarten vesistä. Vuonna 2007 sitä saatiin saaliiksi Isossa-Britanniassa jo 939 tonnia.

Isossa-Britanniassa ja Irlannissa lohi (Salmo salar) ja sinisimpukka (Mytilus edulis) ovat yleisimmät merivedessä viljellyt lajit. Lohen kasvatus on keskittynyt Skotlantiin, missä veden lämpötila on 6–15 celsiusastetta. Aika näyttää miten tämä toiminta sopeutuu meriveden lämpenemiseen. Sinisimpukoiden osalta eräs ennuste arvioi, että yhden celsiusasteen lämpeneminen aiheuttaisi tuotantoon 50 prosentin romahduksen ja neljän asteen lämpeneminen jopa 70-prosenttisen kadon. Mahdollisena ratkaisuna pidetään kasvatettavan lajin vaihtamista esimerkiksi tyynenmerenosteriin (Crassostrea gigas), joka kestää lämmintä selvästi paremmin. Ostereihin liittyy sama riski kuin lohiin: ne voivat päästä leviämään luontoon viljelylaitosten ulkopuolelle.


Tuulenkaloja (Ammodytidae) lunnin nokassa. Merituulenkala on meriekosysteemin avainlajeja, tärkeä linkki ravintoketjussa planktonin ja huippupetojen välillä. Tuulenkalat ovat kelvanneet ihmisenkin saaliiksi, aina ylikalastukseen asti. (Kuva: Steve Garvie/Creative Commons)

Kaikkien kalalajien levinneisyysalueet eivät muutu, vaikka lämpötilat muuttuvatkin epäsuotuisiksi. Ison-Britannian vesillä suurin tällainen huoli kohdistuu merituulenkalaan (Ammodytes marinus). Merituulenkalalla on kovin vähäiset mahdollisuudet siirtyä syvempiin ja viileämpiin vesiin, koska se tarvitsee elinympäristökseen hiekkapohjaa, jollaista on yleensä vain matalissa vesissä. Pohjanmeren kohonneet talvilämpötilat ovat ilmeisesti jo heikentäneet merituulenkalan menestymistä siellä.

Ison-Britannian eteläisiltä merialueilta on alkanut kertyä havaintoja lajeista, joita siellä ei ole tavattu ennen tai ei ole tavattu pitkään aikaan. Tonnikala (Thunnus thynnus), porsassäppikala (Balistes capriscus), kettuhai (Alopias vulpinus), sinihai (Prionace glauca), rauskulaji Pteroplatytrygon violacea ja möhkäkala (Mola mola) ovat lounaisilla rannikkovesillä yhä tavallisempi näky.

On selvää, että ilmastonmuutoksella on ollut ja tulee jatkossakin olemaan vaikutusta kalakantoihin. Meriveden lämpötila on niin keskeinen kalojen elintoimintoihin vaikuttava tekijä. Kaloille tärkeitä ympäristötekijöitä ovat myös meriveden happamuus (pH), johon ilmakehän hiilidioksidipitoisuus vaikuttaa, ja veden happipitoisuus, johon veden lämpötila vaikuttaa. Lämpötilan merkitys voi vaihdella samallakin kalalajilla yksilön eri elämänvaiheiden välillä. Vaikutusten monivivahteisissa yksityiskohdissa riittää vielä tutkittavaa, ennen kuin Brittein saarten mannerjalustan kalakannoista kyetään laatimaan tarkkoja kvantitatiivisia ennusteita.

Kalojen kannanvaihteluista voi myös olla vaikeaa päätellä, mikä on ympäristönmuutoksen ja mikä kalastuksen vaikutusta. Ammattikalastuksen merkitys kalakantoihin on ollut huomattavaa jo 1800-luvun lopulta lähtien, ja esimerkiksi 2000-luvulla ylikalastus on ollut Isossa-Britanniassa vielä hyvin yleistä.

Kalaraportin julkistanut (pdf) brittiläinen Marine Climate Change Impacts Partnership on meriluonnon tutkimusta tuottava yhteenliittymä, jossa on mukana sekä tutkimuslaitosten että hallituksen, kansalaisjärjestöjen ja teollisuuden edustajia. Raportista uutisoivat Edie.net, Yale Environment 360, Climate Progress ja perusteellisimmin The Guardian.

Nuo uutiskirjoitukset näyttävät perustuvan lähinnä raportin yleistajuiseen tiivistelmään (pdf), joka on luonteeltaan esitemäisen suppea. Kaloista intohimoisesti kiinnostuneille suosittelemme syventymistä raportin tieteellisiin artikkeleihin, jotka ovat kaikki täysin vapaasti luettavissa Aquatic Conservation: Marine and Freshwater Ecosystems -lehden nettisivuilla. Kyseisten neljän ilmastonmuutosartikkelin painopisteinä ovat merikalojen menestyminen ja kannanvaihtelut, merikalastus, merellinen akvakulttuuri, ja johdantona edellisiin ilmastonmuutoksen vaikutukset fysikaaliseen meriympäristöön.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

2012-05-08

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 18/2012

Havaintoja viime viikon (30.4.2012-6.5.2012) uutisista:

Arktisen merijään keskimääräinen ala oli viime kuussa lähellä mittaushistorian huhtikuista keskiarvoa. Jäisen meren ala oli nyt keskimäärin 14,73 miljoonaa neliökilometriä. Se on vain 270 tuhatta neliökilometriä vähemmän kuin vuosien 1979-2000 huhtikuiden keskiarvo.

Jään suhteellinen paljous jäänee lyhytaikaiseksi. Keskiarvon tuntumassa pysyttiin nyt, kun jääala pieneni ensin hitaasti huhtikuun ensimmäisen kolmen viikon ajan ja nopeasti vasta viimeisellä viikolla. Suuri osa tämänhetkisestä merijäästä on nuorta ja ohutta, ja kesäkauden kuluessa tullaan epäilemättä näkemään sen nopeaa sulamista.

Beringinmerellä oli huhtikuuussa 2012 edelleen selvästi keskiarvoa enemmän jäätä, kuten jo tammikuusta lähtien. Alaska Dispatch kertoo, että sikäläiset Pribilofsaaret ovat olleet jään ympäröiminä tänä talvena ennätykselliset 103 päivää. Edellinen ennätys oli 100 päivää. Beringinmeren tämäntalvinen jäärunsaus on seurausta alueella vallinneista alhaisista lämpötiloista ja pohjoistuulista.

Pidemmällä aikavälillä tapahtuneessa arktisen merijään vähenemisessä ei ole kyse pelkästä luonnollisesta vaihtelusta, toteaa taas yksi uusi tutkimus. Tällä kertaa tutkijat analysoivat vuodesta 1953 alkaen kerättyjä merijäähavaintoja. Heidän mukaansa jo pelkkä havaintoaineisto riittää osoittamaan, että jääkatoa aiheuttamassa on jokin ulkoinen syy. Luonnollisen vaihtelun ja ulkopuolelta tulevan lineaarisen trendin yhdistelmä selittää jääolojen muutoksen hyvin.

Entä mikä tuo ulkopuolelta tuleva lineaarinen trendi voisikaan olla? Tutkijoiden mukaan vain ilmakehän noussut hiilidioksidipitoisuus on tässä yhteydessä fysikaalisesti uskottava selitys. Arktisen merijään vähenemisen ei havaittu korreloivan auringon aktiivisuuden, tuuliolosuhteiden, tulivuorenpurkausten, valtameren lämpövirtausten eikä kosmisen säteilyn kanssa.

Merijäätutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Siitä uutisoivat SciencePoles ja Climate Progress.


Matalapaineen pyörre Pohjoisen jäämeren yllä, Kuningatar Elisabetin saarten pohjoispuolella. (Kuva © NASA/Jeff Schmaltz)

Pohjoisen jäämeren vähenevä jäisyys voi harventaa myrskyjen määrää Norjan rannikolla ja Norjanmerellä, tiedottaa Norjan tiedeneuvosto sikäläisen säätutkimuksen tuloksista.

Pohjois-Norjan läheisillä merialueilla muodostuu joka talvi noin kaksitoista polaarista matalapainetta. Polaarimatala syntyy, kun hyvin kylmä ja kuiva ilma kulkee jään päältä huomattavasti lämpimämmän meren ylle. Lämpötilaero ilman ja meren välillä voi olla jopa 20 celsiusastetta. Polaarimatalaan liittyy kovan tuulen lisäksi usein myös runsas lumisade.

Tutkijat arvelevat, että polaarimatalien esiintymisalue siirtyy merijään mukana pohjoisemmas. Talvimyrskyt osuvat silloin vähemmän usein Manner-Norjaan, mutta voivat samalla siirtyä rasittamaan Huippuvuorten asukkaita.

Polaaristen matalapaineiden ennustaminen on vaikeaa, ja ne ovat aiheuttaneet myrskyvahinkoja muun muassa huonosti varautuneille merenkulkijoille.


Jäätikkövuonomaisemaa eteläisessä Grönlannissa. (Kuva © NASA/IceBridge Science Team)

Grönlannin jäätiköiden virtausnopeudesta julkaistiin viime perjantaina uusi, suhteellisen kattava tutkimus. Siinä tarkasteltiin noin kahtasataa eli melkein kaikkia Grönlannin tärkeimpiä jäävirtoja. Jäävirtojen nopeudessa ja virtausnopeuden muutoksissa havaittiin vuosina 2000-2011 monenlaista vaihtelua.

Kokonaan maalla sijaitsevat jäävirrat etenivät yleensä hitaasti, korkeintaan satakunta metriä vuodessa. Vuonojen shelfijäätiköihin päättyvät jäävirrat liikkuivat keskimäärin joitakin satoja metrejä tai jopa puolisentoista kilometriä vuodessa, mutta niiden virtausnopeus ei kasvanut mainittavasti.

Suoraan mereen päättyvät jäätiköt virtasivat yleisesti ottaen nopeimmin, jopa yli kymmenen kilometriä vuodessa. Ne ovat Grönlannin nykyisen jääkadon kannalta merkittäviä. Niidenkin virtausnopeudessa havaittiin vaihtelua - jotkut niistä jopa hidastuivat 2000-luvulla. Luoteis-Grönlannissa tämäntyyppisten jäätiköiden virtausnopeus kasvoi silti keskimäärin 28 prosenttia ja Kaakkois-Grönlannissa 32 prosenttia.

Grönlannin jäävirtojen nopeutuminen ja siitä seuraava merenpinnan nousu ei näytä yltävän kaikkein pahimpien lähitulevaisuuden skenaarioiden tasolle, ainakaan tässä esitellyn tutkimuksen perusteella. Grönlannin jääkato aiheuttaa kyllä merenpinnan nousua, mutta vuoteen 2100 mennessä ehkä sittenkin vain noin kymmenisen senttimetriä eikä esimerkiksi puolisen metriä.

Toisaalta tutkijat eivät havainneet selviä merkkejä siitäkään, että jäätiköiden virtausnopeuden yleinen kiihtyminen olisi loppumassa ennen vuotta 2100. Ikävät yllätykset ovat vielä mahdollisia Grönlannissa, ja äskenmainittu merenpinnan kymmenen lisäsenttiä voi silloin ylittyä.

Tutkimus Grönlannin jäätiköistä julkaistiin Science-lehdessä. Siitä kirjoittivat muun muassa ScienceNOW, BBC, The Guardian, ABC, SciencePoles ja Knight Science Journalism Tracker.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

2012-05-01

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 17/2012

Havaintoja viime viikon (23.4.2012-29.4.2012) uutisista:

Ilmastomallit ovat ennustaneet yleisesti ottaen, että kun maailman keskilämpötila nousee, maapallon kuivat seudut kuivuvat lisää ja sateiden kosteina pitämät alueet puolestaan saavat vettä entistäkin enemmän. Ilmiön taustalla on se yksinkertainen fysikaalinen tosiseikka, että kun ilma lämpenee, se kykenee sitomaan itseensä aiempaa enemmän vesihöyryä. Toisin sanoen veden kiertokulku maapallolla voimistuu, eli vettä haihtuu ja sataa aikayksikköä kohti enemmän kuin ennen.

Viime viikolla julkaistiin tutkimus, jossa analysoitiin eri puolilta maailmaa 50 vuoden aikana koottuja havaintoja meren pintaveden suolapitoisuudesta. Suolaisuudessa havaitut muutokset viittaavat siihen, että veden kiertokulku on todellakin kiihtynyt vuosina 1950-2000, ja vieläpä enemmän kuin osattiin odottaa. Kiertokulun kiihtyminen on ollut melkein kaksi kertaa niin ripeää, kuin mitä nykyiset ilmastomallit ennakoivat.


Valtamerten pintaveden suolapitoisuuden muutos vuosina 1950-2000. Värisävyt keltaisesta oranssin kautta punaiseen merkitsevät suolapitoisuuden yhä suurempaa nousua. Värisävyt turkoosista tummansiniseen merkitsevät yhä suurempaa makeutumista. Haihdunta ja sadanta vaikuttavat meriveden pintaveden suolapitoisuuteen. (Kartta © Paul Durack/LLNL)

Maapallon maa-alueilta ei valitettavasti ole käytettävissä yhtä kattavaa havaintoaineistoa kuin merialueilta. Toisaalta merialueet kertovat hyvin isosta osasta maailman veden kiertokulkua: meriin sataa noin 80 prosenttia siitä sateesta, joka saavuttaa planeettamme pinnan. Merten osuus maapallon pinta-alasta on noin 70 prosenttia.

Merivesitutkimus julkaistiin Science-lehdessä. Siitä kirjoittivat esimerkiksi Nature News Blog, ABC, Reuters ja Society of Environmental Journalists.

Shelfijäätiköiden alapintaa sulattavat lämpivät merivirrat ovat tärkein Etelämantereen jäämassaa viime aikoina pienentänyt tekijä. Näin päättelivät tutkijat, jotka tarkastelivat yhteensä 54 antarktisen shelfijäätikön tilannetta vuosina 2003-2008 kerätyn satelliittiaineiston pohjalta.

Shelfi- eli lauttajäätiköt ovat meriveden varassa kelluvia, suuria makeastavedestä muodostuneita jäähyllyjä, jotka toimivat eräänlaisena pönkkänä tyvipuolellaan maa-alueella sijaitseville jäätiköille - joiden merelle ulottuvia kärkiosia ne itse asiassa ovat. Kun shelfijäätiköt ohenevat, niiden jarruvaikutus heikkenee, ja jää alkaa virrata maalta mereen nopeammin.

Tutkijat arvelevat, että eteläisen napa-alueen muuttuneet tuuliolosuhteet aiheuttavat shelfijäätiköiden sulamista sekä suoraan että epäsuorasti.

Antarktiksen niemimaan suurimman shelfijäätikön viimeaikainen oheneminen pystytään selittämään sillä, että uudet lämpimät kesätuulet sulattavat suoraan jäähyllyn yläpintaa.

Suurimmassa osassa Etelämannerta shelfijäätiköiden sulaminen selittyy kuitenkin vain lämpimillä merivirtauksilla, jotka sulattavat jäätä alhaalta päin. Uudenlaiset tuulet ovat muuttaneet merivirtauksien suuntaa ja voimakkuutta siten, että ne yltävät nyt shelfijäätiköiden alle asti. Tällainen lämpimän meriveden kosketus vaivaa etenkin Länsi-Etelämantereen rannikon jäähyllyjä.

Nyt tutkituista viidestäkymmenestäneljästä Etelämantereen shelfijäätiköstä kaksikymmentä paljastui lämpimän merivirran uhreiksi. Jäähyllyt ohenevat pahimmillaan seitsemän metrin vuosivauhdilla. Kaikkien näiden kahdenkymmenen shelfijäätikön tapauksessa niitä maalta käsin ruokkiva jäätikkövirtaus oli nopeutunut.


Etelämanner shelfijäätiköineen. Jäähyllyjen paksuuserot on ilmaistu kuvassa sateenkaaren värein. Paksuimmat, yli 550-metriset jäähyllyt on merkitty tummanpunaisella värillä. Ohuimmat, alle 200 metrin paksuiset jäähyllyt on väritetty tummansiniseksi. Länsi-Etelämantereesta ulkoneva Antarktiksen niemimaa kurkottaa kuvassa ylävasempaan, Etelä-Amerikkaa kohti. Itä-Etelämanner kutakuinkin täyttää kuvan oikean puoliskon. (Kuva © NASA/Goddard CGI Lab)

Shelfijäätiköt näyttävät siis olevan hyvin keskeisessä asemassa Etelämantereen jäätiköiden virtausnopeuden säätelyssä. Niiden jarruvaikutus voi lopahtaa melko vähäisenkin ohenemisen seurauksena, eli koko jäähyllyn ei tarvitsekaan ensin sulaa ja hajota pois tieltä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Etelämanner voi menettää paljon jäämassaa, vaikka mantereen yllä vallitsevatkin jäätävän kylmät säät.

Tutkimus Etelämantereen shelfijäätiköistä julkaistiin Nature-lehdessä. Siitä uutisoivat muun muassa Yale Environment 360, SciencePoles, Climate Progress ja erityisen perusteellisesti BBC.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 6.6.2016.

Tilaa syöte! :)
RSS-syöte: kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset
RSS-syöte: vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset