2011-04-25

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 16/2011

Havaintoja viime viikon (18.4.2011-24.4.2011) uutisista:

Amerikanpika on jäniseläin, joka elää läntisen Pohjois-Amerikan vuoristoissa. Sillä on useita ominaisuuksia, joiden arvellaan lisäävän lajin herkkyyttä ilmastonmuutokselle:

Suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan amerikanpika elää nimenomaan vuorilla ja sielläkin vain vyörykeilapaikoilla. Sille sopivaa elinympäristöä on siis luonnostaankin tarjolla vain laikuttaisesti. Pika lisääntyy suhteellisen hitaasti, ja se siirtyy pitkiä matkoja vain harvoin. Se on päiväaktiivinen eläin, joka ei siedä korkeita lämpötiloja mutta toisaalta tarvitsee talvella lumipeitettä suojaksi pakkaselta.

Tutkijat ovat nyt selvittäneet pikan levinneisyydessä Great Basinin vesistöalueella vuosina 1898–2008 tapahtuneita muutoksia ja verranneet niitä mikroilmastoa koskevaan dataan. Great Basinin säät ovat olleet poikkeuksellisia viimeisen vuosikymmenen aikana.

Tulokset kertovat, että amerikanpikan tilanne on huonontunut dramaattisesti Great Basinin alueella 2000-luvulla, ja että ilmastonmuutoksesta on tullut tärkein pikan levinneisyyttä siellä rajoittava tekijä. Vielä 1900-luvulla muut ympäristötekijät olivat tärkeämpiä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Great Basinin alueen paikallisia amerikanpikapopulaatioita on kadonnut lähes viisi kertaa niin usein kuin aiemmin 1900-luvulla. Viime vuosisadalla tällainen paikallinen sukupuutto tapahtui keskimäärin kerran 10,7 vuodessa, mutta vuoden 1999 jälkeen sellainen on tapahtunut 2,2 vuoden välein. Neljä kymmenestä paikallisesta sukupuutosta on sattunut vuoden 1999 jälkeen.

Siellä missä pikapopulaatiot ovat säilyneet, ne ovat siirtyneet vuorenrinteillä ylemmäs. Nimenomaan esiintymiskorkeuden alaraja on noussut, ja se on ollut pikalla varsin rivakkaa verrattuna siihen, mitä muilla eläinlajeilla on havaittu.

Amerikanpikan vetäytyminen ylemmäs on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana yksitoista kertaa niin nopeaa kuin aiemmin 1900-luvulla. 1900-luvulla amerikanpikan esiintymiskorkeuden alaraja nousi keskimäärin 13,2 metriä vuosikymmenessä. 1990-luvun lopun jälkeen nousua on tapahtunut keskimäärin 145,1 metriä vuosikymmenessä. Pikan esiintymiskorkeuden yläraja ei ole juurikaan muuttunut vuoden 1999 jälkeen.

Tutkijat vertasivat pikan hylkäämiä ja nykyisin asuttamia paikkoja keskenään. Hylätyistä paikoista havaittiin, että niiden kesälämpötilat olivat keskimäärin 2,5 celsiusastetta korkeampia kuin asuttujen paikkojen vastaavat lämpötilat.

Pikojen hylkäämät elinpaikat olivat usein myös erittäin kylmiä talvella, jopa -22 astetta. Kahdeksalla kymmenestä hylätystä paikasta ei ollut lumipeitettä yhtäjaksoisesti pidempään kuin kahden viikon ajan. Melkein kaikki asutut paikat puolestaan olivat lumen peittäminä yhtäjaksoisesti 0,5-8,2 kuukauden ajan vuodessa. Lumipeitteen suojissa lämpötila pysyi nollan tuntumassa.

Amerikanpikan katoamisella on omat seurauksensa koko vuoristoekosysteemille. Pika muuttaa elinympäristönsä kasvillisuutta ja maaperän ominaisuuksia merkittävästi. Sen kasvinsyönti on valikoivaa, ja se on myös kasveille tärkeä siementen kuljettaja. Lisäksi pika on sekä maan että ilman pedoille tärkeä saaliseläin.

Amerikanpikalla on ollut myös niin merkittävä rooli ekologisten teorioiden esimerkkilajina, että sen katoaminen olisi menetys koko tieteenalalle, tutkijat kirjoittavat kenties hieman murheellisen oloisesti.


Amerikanpika eli amerikanpiiskujänis (Ochotona princeps). (Kuva: Daniele Colombo/Creative Commons)

Tutkimus amerikanpikan levinneisyysmuutoksista julkaistiin Global Change Biology -lehdessä. Siitä kirjoittivat Yale Environment 360, Mongabay.com ja Climate Progress.

Kanadan arktinen saaristo koostuu yli 36 tuhannesta saaresta, joiden yhteenlaskettu pinta-ala on yli 1,4 miljoonaa neliökilometriä. Näillä saarilla sijaitsee kolmasosa siitä maailman maa-alueiden jäästä, joka ei ole sitoutuneena Grönlannin tai Etelämantereen jäätiköihin.

Viikko sitten julkaistu tutkimus täydentää tietojamme siitä, miten paljon merenpinta on noussut seurauksena jään sulamisesta Kanadan arktisilla saarilla. Tutkimuksen mukaan tämän saariston osuus on suurempi kuin aiemmin arveltiinkaan. Saaret lienevät menettäneet jääpeitettään 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä keskimäärin noin 61 gigatonnin vuosivauhtia. Tämä sulaminen riittää nostamaan merenpintaa noin 0,17 millimetriä vuodessa.

Tutkimustuloksissa herättää huomiota myös sulamisvauhdin jyrkkä kiihtyminen, joka seurasi 2000-luvun loppupuolella kohonneita kesälämpötiloja. Vuosien 2004 ja 2009 välillä sulamisvauhti kasvoi noin 31 gigatonnista 92 gigatonniin vuodessa.

Kanadan arktinen saaristo oli vuosina 2007-2009 Etelämantereen ja Grönlannin jälkeen suurin yksittäinen maailmanlaajuisen merenpinnan nousun aiheuttaja.


Sulamisveden muovaama onkalo Devoninsaarella sijaitsevassa Belcherjäätikössä elokuussa 2009. (Kuva: Angus Duncan)

Kanadan saarilla sijaitsevan jään sulamisvauhtia arvioinut tutkimus julkaistiin Nature-lehdessä. Siitä uutisoivat SciencePoles ja NunatsiaqOnline.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

2011-04-18

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 15/2011

Havaintoja viime viikon (11.4.2011-17.4.2011) uutisista:

Antarktiksen niemimaa ja sen pohjoispuolella sijaitseva Scotianmeri lukeutuvat niihin maapallon alueisiin, joilla ilmasto on lämmennyt viime aikoina kaikkein nopeimmin. Talven keskilämpötila on noussut siellä jopa 5-6 celsiusastetta viidessä vuosikymmenessä, ja meren talvinen jääpeite on niukentunut.

Alueella elävien huippupetojen kannanvaihteluita on aiemmin selitetty merijään määrän vaihtelun suoralla fysikaalisella vaikutuksella. Jäällä elävät eli siitä suoraan riippuvaiset lajit olisivat kärsineet ja jäätä välttelevät lajit olisivat menestyneet. Uudet tutkimustulokset viittaavat kuitenkin siihen, että antarktisen merijään väheneminen voi aiheuttaa epäsuorasti vielä suurempaa haittaa sekä merijään että avovesialueiden pingviinilajeille.

Merijään runsaudenvaihtelun epäsuora vaikutus syntyy etelänkrillin välityksellä. Etelänkrilli on äyriäinen, joka käyttää ravinnokseen merijään alapinnalla kasvavia planktonleviä. Ahtojään sokkelot myös tarjoavat krillille turvaa saalistajilta. Krilli on siten suoraan riippuvainen merijään esiintymisestä ja onkin kärsinyt ilmaston lämpenemisestä ja merijään vähentymisestä. Antarktiksen niemimaan länsipuolen ja Scotianmeren etelänkrillipopulaatiot ovat pienentyneet 38-81 prosenttia viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana.

Etelänkrilli muodostaa pääosan esimerkiksi jääpingviinin (Pygoscelis adeliae) ja myssypingviinin (Pygoscelis antarctica) ruokavaliosta. Jääpingviini hakeutuu talvisaikaan ahtojäälle, mutta myssypingviini viettää talven avovesialueilla. Kummankin pingviinilajin kanta on kutistunut Scotianmerellä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan. Eteläisillä Shetlandsaarilla sijaitsevat, tarkemman tutkimuksen kohteena olleet pingviiniyhdyskunnat ovat pienentyneet tänä aikana yli viisikymmentä prosenttia. Tämä pingviiniromahdus voi olla juuri krillikadon seurausta.

Jääpingviinistä tiedetään, että kalojen osuus sen ruokavaliosta on ollut aikoinaan paljon suurempi kuin nykyään. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, että miksi kalaravinnon osuus ei ole noussut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, vaikka krillikanta on heikentynyt niin rajusti.

Ilmaston lämpenemisen jatkuminen Antarktiksen niemimaan länsipuolella ja Scotianmerellä voisi olla erityisen kriittistä myssypingviinille, koska sen pääasiallinen pesimäalue on juuri täällä. Tutkijat ehdottavatkin, että Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN arvioisi myssypingviinin tilanteen uudelleen ja ryhtyisi seuraamaan sen kannankehitystä huolellisesti. Myssypingviini saattaa olla ilmastonmuutoksesta herkimmin kärsivien lajien joukossa, vaikka sen aiemmin arveltiinkin olevan turvassa.


Etelänkrilli (Euphausia superba) on Eteläisessä jäämeressä elävä äyriäinen, joka kasvaa vain muutaman senttimetrin mittaiseksi. Valtavan yksilömääränsä ansiosta se on kuitenkin koko antarktisen ekosysteemin avainlajeja. Myös ihmisestä on tullut etelänkrillin yhä ahneempi saalistaja. Krillistä tehdään muun muassa kalanrehua ja omega-3-rasvahappovalmisteita. (Kuva: Uwe Kils/Creative Commons)

Pingviinitutkimus julkaistiin Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä. Siitä kirjoittivat muun muassa Reuters, ABC, ScienceNOW, Mongabay.com ja Knight Science Journalism Tracker.

Arktisen alueen rannikkoeroosio etenee vauhdilla, kun merijäätä ei ole entisessä laajuudessaan aallokkoa hillitsemässä. Arktiset rannat kuluvat pois keskimäärin puolen metrin vuosinopeudella, kertoo tutkimus, jossa tarkasteltiin yli sataatuhatta kilometriä arktista rantaviivaa eli noin neljäsosaa Pohjoisen jäämeren rannoista.

Eroosio-ongelma koskettaa nimenomaan niitä rantamaita, jotka pysyvät koossa lähinnä ikiroudan ansiosta. Kaksi kolmasosaa arktisista rannoista on tällaisia. Rannikkoeroosio on erityisen voimallista Laptevinmeren, Itä-Siperian meren ja Beaufortinmeren alueella, missä eroosio on edennyt paikoin jopa yli kahdeksan metriä vuodessa.

Arktiset rannikkoekosysteemit, joiden tila on pysynyt melko vakaana tuhansia vuosia, ovat nyt siis nopean muutoksen näyttämönä. Ilmiö ei ole globaalissa mittakaavassakaan aivan vähäinen - noin kolmasosa maailman rannikoista sijaitsee arktisen ikiroudan vyöhykkeellä.


Rannikkoeroosion etenemisvauhti arktisella alueella. Punaisella värillä merkittyjen rantojen eroosio etenee nopeasti, 2-10 metriä vuodessa. Oranssilla värillä on merkitty kohtalainen eroosionopeus (1-2 metriä vuodessa) ja keltaisella värillä hidas eroosio (0-1 metriä vuodessa). Tummanvihreällä merkityt rannat ovat vakaita tai jopa sellaisia, että maa valtaa alaa mereltä. (Kartta: Hugues Lantuit, Alfred Wegener Institute)

Arktisia rantoja käsittelevästä State of the Arctic Coast 2010 -raportista ja siihen liittyvästä Estuaries and Coasts -lehdessä julkaistusta eroosiotutkimuksesta uutisoivat CBC, SciencePoles ja New Scientist.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

2011-04-11

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 14/2011

Havaintoja viime viikon (4.4.2011-10.4.2011) uutisista:

Öljynporauksen yhteydessä vapautuu maakaasua, josta huomattava määrä jätetään keräämättä talteen. Se yksinkertaisesti vain poltetaan pois. Tällä tavoin soihduttamalla tärvätään vuosittain kaasumäärä, joka vastaa viittä prosenttia maailman maakaasuntuotannosta, kertoo General Electricin tekemä selvitys.

Soihduttamalla haaskattu 150 miljardia kuutiometriä vastaa määrältään noin 30 prosenttia Euroopan unionin maakaasunkulutuksesta. Samainen soihdutus aiheuttaa 400 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt, mikä on noin kaksi prosenttia maailman koko energiantuotannon vuosittaisista hiilidioksidipäästöistä.

Venäjä on paitsi maailman suurin maakaasun tuottajamaa myös sen suurin soihduttajamaa. Kaasua soihdutetaan Venäjällä ehkä jopa 50 miljardin kuutiometrin verran vuodessa. Venäjällä myös tiedetään, että tuotantoprosessin tehokkuudessa olisi rutkasti parantamisen varaa.

Tuhlailevan soihdutuksen lopettaminen voisi olla "seuraava suuri menestystarina" energia- ja ympäristöalalla, alaotsikoi General Electric soihdutusraporttiaan. Heidän mukaansa tavoitteeseen voitaisiin päästä viidessä vuodessa. Tarvittava teknologia on jo olemassa, eivätkä sen soveltamiskustannuksetkaan olisi kohtuuttomia.

Kuulostavatko nuo sanankäänteet tutulta?

Olkaamme siis tarkkana, ettei tämäkin menestystarina jää lähinnä menetystarinaksi, kuten on toistaiseksi käynyt maailmanlaajuisten päästövähennysten kanssa. Vakuuttava näyttö päästöjen vähenemisestä antaa odottaa itseään. Esimerkiksi Euroopan unionin hiilipäästöt olivat viime vuonna kolme prosenttia suuremmat kuin vuonna 2009. Yhdysvalloissa fossiilisilla polttoaineilla tuotetun energian hiilidioksidipäästöt olivat viime vuonna 3,7 prosenttia suuremmat kuin vuonna 2009.

Uusien simulaatiotulosten mukaan ihmistoiminnan on muututtava hiilineutraaliksi viidenkymmenen vuoden kuluessa, jotta maailman ilmaston lämpeneminen esiteolliselta tasolta saataisiin pysymään alle kahdessa celsiusasteessa. Sama kahden asteen tavoite edellyttää lisäksi, että ylimääräinen hiilidioksidia ilmakehästä poistava toiminta on saatava käyntiin vielä ennen vuotta 2100. Näillä ehdoilla vaikuttaa epätodennäköiseltä, että lämpeneminen saadaan pidettyä kahden asteen rajoissa.

Tämä tutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä, ja siitä kirjoittivat ScienceNOW, Nunatsiaq Online ja Desmog Blog.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA julkisti viime viikolla ensimmäisen raporttinsa, joka käsittelee puhtaan energiantuotannon viimeaikaista kehitystä maailmassa (Clean Energy Progress Report). Raportissa tuodaan esiin, että vaikka viime vuosina onkin edistytty puhtaan energian alalla, etenkin aurinko- ja tuulivoiman suhteen, nämä menestystarinat jäävät fossiilisten polttoaineiden kasvavan kysynnän varjoon.

Uusiutuvaan energiaan perustuva sähköntuotanto on kasvanut maailmassa vuoden 1990 jälkeen keskimäärin 2,7 prosenttia vuodessa. Maailman kokonaissähköntuotanto on kasvanut nopeammin, kolme prosenttia vuodessa.

Vuonna 1990 maailman sähköstä 19,5 prosenttia tuotettiin uusiutuvalla energialla. Vuonna 2008 uusiutuvien energianlähteiden osuus oli enää 18,5 prosenttia.

Vuosina 2000-2008 tapahtuneesta sähkön kysynnän kasvusta 47 prosenttia tyydytettiin hiilivoimalla. Hiilivoiman käyttö lisääntyi tuona aikana enemmän kuin minkään muun energiamuodon käyttö.

IEA:n näkemys on, että tilanteen kohentamiseksi on muun muassa lakkautettava fossiilisille polttoaineille vielä nykyäänkin maksettavat tukiaiset. Fossiilisten polttoaineiden käyttöä tuettiin maailmassa vuonna 2009 yli 310 miljardilla Yhdysvaltain dollarilla. Uusiutuva energia sai vastaavaa tukea vain 57 miljardin dollarin edestä.

Kaikesta huolimatta maailman tuulivoimaloiden yhteenlaskettu kapasiteetti on noussut vuoden 2000 jälkeen 18 gigawatista noin 195 gigawattiin. Aurinkopaneeleja on asennettu tuulivoimaan verrattuna yli kaksinkertaisella vauhdilla - vuonna 2000 kapasiteettia oli yhteensä 1,5 gigawattia, mutta nykyään suurin piirtein 40 gigawattia. Tämä on hyvä alku nopealle kasvulle, jota tarvitaan vielä pitkään.


Kasvihuonekaasupäästöjen tuotantoa Kiinassa. Tämä öljyteollisuutta esittelevä kuva on siinä mielessä harhaanjohtava, että Kiinassa on panostettu merkittävästi myös uusiutuvaan energiaan. (Kuva: Adam Cohn/Creative Commons).

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

2011-04-05

Ulkomaisia ilmastouutisia viikolla 13/2011

Havaintoja viime viikon (28.3.2011-3.4.2011) uutisista:

Amazonin alueen sademetsä kärsi näkyvästi vuoden 2010 ennätyksellisestä kuivuudesta. Kasvillisuudelle aiheutui vahinkoa enemmän kuin pelkkien sademäärätietojen perusteella olisi voinut päätellä.

Jos tarkastellaan pelkkää sademäärää, kuivuus kosketti vuonna 2010 lähes viiden miljoonan neliökilometrin alaa. Se on noin 1,65 kertaa niin paljon kuin vuonna 2005, jolloin Amazonin alueella sattui edellinen poikkeuksellisen ankara kuivuus.

Satelliiteilla mitattu kasvillisuuden vihreys väheni vuoden 2010 kuivuudessa 2,4 miljoonan neliökilometrin laajuisella alueella, mikä on yli neljä kertaa niin paljon kuin vuonna 2005.

Toisin kuin vuonna 2005, kasvillisuuden vihreys ei palautunut vuonna 2010 normaaliksi vielä silloinkaan, kun kuivuus päättyi lokakuussa ja sademäärät nousivat takaisin normaalille tasolle.


Vihreyden muutos Amazonin alueen kasvillisuudessa vuoden 2010 poikkeuksellisen kuivuuden seurauksena. Kartat esittävät kahdella eri analyysimenetelmällä saatuja tuloksia. Alueet joilla kasvillisuuden vihreys vähentyi, on merkitty karttaan oranssein ja punaisin värisävyin. Alueet joilla vihreys lisääntyi, on merkitty sävyin kellanvihreästä tummanvihreään. (Kartat: Boston University/NASA)

Amazonin sademetsiin on sitoutuneena valtava määrä hiiltä, jonka ei soisi päätyvän ilmakehään kasvihuoneilmiötä kiihdyttämään. Amazonin alueen kasvillisuuden kyky selviytyä kuivuudesta on innokkaan tutkimuksen kohteena, koska ilmastonmuutoksen pelätään tuovan alueelle entistä enemmän kuivuutta, joka voisi kenties johtaa jopa sademetsien korvautumiseen biomassaltaan vähäisemmällä savannikasvillisuudella.

Käsillä olevat tutkimustulokset ovat myös näyttöä siitä, miten nopeasti dataa kyetään nykyisin analysoimaan. Vuoden 2005 kuivuuden vaikutuksista saatiin lukea julkaisuja vasta noin kaksi vuotta tapahtuman jälkeen.

Tutkimus kuivuuden vaikutuksesta Amazonin kasvillisuuteen on hyväksytty julkaistavaksi Geophysical Research Letters -lehdessä. Siitä kirjoitti Mongabay.com.


Loistokerttuli. Kuvan yksilö on naaraspuolinen. (Kuva: Jeanner)

Ilmaston lämpeneminen on synnyttänyt olosuhteita, joissa monen eliölajin kannattaisi lisääntyä entistä varhaisemmassa vaiheessa vuotta. Entä minkälaisia paineita ilmastonmuutoksesta aiheutuu vaikkapa muuttolinnuille lisääntymiskauden ulkopuolella?

Tätä kysymystä on nyt lähestytty tutkimalla loistokerttulia (Setophaga ruticilla), joka pesii Pohjois-Amerikassa ja talvehtii trooppisemmissa oloissa Keski- ja Etelä-Amerikassa. Tutkijat merkitsivät Jamaikalla talvehtivia lintuyksilöitä yksilöllisesti värirenkailla, ja seurasivat niiden talvehtimista viitenä peräkkäisenä vuonna. Loistokerttulia on suhteellisen helppo tutkia, koska suurin osa yksilöistä palaa talvehtimaan aina samalle reviirille.

Loistokerttuleista havaittiin, että yksilön kevätmuutolle lähdön ajankohta vaihteli eri vuosina sen mukaan, miten paljon kunkin vuoden maaliskuussa satoi vettä ja miten runsaasti hyönteisiä esiintyi. Loistokerttulit syövät hyönteisiä, ja hyönteisten esiintyminen riippuu sateista. Jamaikalla sataa paljon syys-marraskuussa, mutta tammi-maaliskuussa on huomattavasti kuivempaa.

Päivän piteneminen ei siis näyttäisi olevan ainoa lintujen kevätmuuton laukaiseva tekijä, vaan hyönteisravinnon saatavuus talvehtimisalueella voi myös vaikuttaa muuton ajankohtaan merkittävästi. Yleisemmällä tasolla tämä tarkoittaa, että sademäärän väheneminen trooppisella vyöhykkeellä voi aiheuttaa siellä talvehtivien muuttolintujen kevätmuuton viivästymistä.

Viimeisen kuudentoista vuoden aikana sadekauden sademäärä on pienentynyt Jamaikalla yksitoista prosenttia. Kuivakausikin on muuttunut ankarammaksi ja arvaamattomammaksi. Ilmastomallit ennustavat, että kuivuus pahenee Karibialla edelleen ja että ilmasto lämpenee loistokerttulin pesimäalueilla Pohjois-Amerikassa.

Miten käy hyönteissyöjälinnun, jonka kevätmuutolle lähtö viivästyy huonon ravintotilanteen takia, ja joka saapuu entistä myöhemmin pesimäalueelleen? Ehtiikö se lisääntyä - varsinkin jos lisääntymisessä tarvittavan ravinnon saatavuus painottuu lämmenneessä ilmastossa entistäkin varhaisempaan ajankohtaan?

Kerttulitutkimus julkaistiin Proceedings of the Royal Society B -lehdessä. Siitä uutisoi Yale Environment 360.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 4.6.2016.

Tilaa syöte! :)
RSS-syöte: kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset kaikki Tietoukan blogin kirjoitukset
RSS-syöte: vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset vain Tietoukan blogin ilmastoaiheiset uutiskatsaukset