Ulkomaisia ilmastouutisia huhti-toukokuussa 2013

Valtamerten lämpenemisestä on tehty uusi analyysi, jossa on mukana meriveden lämpötilatietoja eri syvyyksiltä vuosilta 1958-2009. Tavoitteena oli selvittää muun muassa syvien vesien osuutta lämpenemisessä.

Tutkimuksen mukaan merivesissä on selvä lämpenemisen trendi noin vuodesta 1975 alkaen. Siinä on erotettavissa viileämpi notkahdus kahden merkittävän tulivuorenpurkauksen jälkeen (El Chichón 1982, Pinatubo 1991).

Vuosina 1997-1998 vallitsi voimakas El Niño -sääilmiö. El Niñon aikana valtameristä siirtyi veden haihtumisen myötä suuri määrä lämpöä ilmakehään. Sekin näyttää aiheuttaneen notkahduksen meriveden lämpötiloihin. Ilmakehän puolella oli siis lämmintä; vuodesta 1998 tuli mittaushistorian siihen mennessä lämpimin vuosi.

Vuoden 1999 jälkeen valtamerten lämpeneminen on jatkunut "dramaattisella tavalla". Aiempiin vaiheisiin verrattuna uutta on ollut se, miten nopeaa lämpeneminen on myös yli 700 metrin syvyydessä. Siellä on tapahtunut noin 30 prosenttia valtamerten koko lämpenemisestä viimeisen vuosikymmenen aikana.

Valtameriin on varastoitunut noin 90 prosenttia siitä lisälämmöstä, jota maapallon ilmastojärjestelmään on kertynyt viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Tämä diptyykki on koottu satelliittikuvista ja siinä näkyy suunnilleen puolet merien vallitsemasta planeetastamme. (Kuva © NASA)

Tutkimus valtamerten lämpenemisestä julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Artikkeli on luettavissa myös tutkimukseen osallistuneen Kevin Trenberthin nettisivuilla.

Meriveden lämpeneminen tuntuu konkreettisesti siinä mitä lajeja kalastajat saavat pyydettyä. Vuoden 1970 jälkeen lämpimissä vesissä viihtyvien lajien osuus kalansaaliista on kasvanut sekä trooppisilla että ei-trooppisilla merialueilla.

Tutkijat määrittelivät 990 mereisen kalan ja selkärangattoman levinneisyysalueen vuosina 1970-2000. Levinneisyysalueen perusteella laskettiin mikä on kunkin lajin suosima keskimääräinen lämpötila (meren pinnassa).

Sitten analysoitiin, minkä lämpötilan lajeja tuli saaliiksi kalastuksellisesti tärkeimmillä merialueilla vuosina 1970-2006.

Lopuksi laskettiin kalastusalueille "saaliin keskilämpötila". Tämä tunnusluku muodostettiin muun muassa painottamalla alueen saalislajivalikoimaa kunkin lajin vuosittaisilla saalismäärillä.

Lauhkeilla ja subtrooppisilla vyöhykkeillä "saaliin keskilämpötila" nousi vuosien 1970 ja 2006 välillä noin 0,23 celsiusastetta vuosikymmenessä.

Trooppisella vyöhykkeellä "saaliin keskilämpötila" nousi aluksi, vuosina 1970-1980. Vähänkään viileämmässä viihtyvien lajien osuus saaliista väheni silloin. Tropiikki ei valitettavasti voi saada niiden tilalle täydennystä tropiikkia lämpimämpien seutujen lajeista, koska sellaisia seutuja ei ole.

Kalastajien saaliiksi saaman lajiston köyhtymisellä voi olla vakavia seurauksia tropiikin rannikkoväestön ruokaturvalle. Kuva on Gambiasta vuodelta 2003. (Kuva: Anguskirk/Creative Commons)

Kalansaalistutkimus julkaistiin Nature-lehdessä.

Yhdysvaltojen kansallinen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC on mukana hankkeessa, jossa digitoidaan ja analysoidaan varhaisimpia Nimbus-satelliiteilla tehtyjä havaintoja napa-alueiden merijäästä. Joitakin analyysituloksia syyskuun 1964 vanhoista satelliittikuvista on saatu jo julkaisukuntoon.

Syyskuu on sitä aikaa vuodesta, jolloin arktisen merijään laajuus on pienimmillään. Nimbus 1 -aineiston mukaan arktisen merijään ala syyskuussa 1964 oli lähellä vuosien 1979-2000 syyskuiden keskiarvoa. Tulos viittaa siihen suuntaan, että arktisen merijään kesäinen laajuus on voinut olla 1960- ja 1970-luvulla vielä suhteellisen vakaa.

Eteläisellä napa-alueella merijää on syyskuussa laajimmillaan. Nimbus 1 -analyysin mukaan antarktisen merijään laajuus oli syyskuussa 1964 noin 19,7 miljoonaa neliökilometriä. Se on suurin piirtein 260 tuhatta neliökilometriä enemmän kuin vuosien 1979-2012 suurinkaan antarktinen maksimi.

Huhtikuussa 2013 arktisen merijään ala oli keskimäärin 14,37 miljoonaa neliökilometriä, mikä on perinteisissä tilastoissa seitsemänneksi pienin huhtikuinen lukema. Se on noin 630 tuhatta neliökilometriä (eli nelisen prosenttia) pienempi kuin huhtikuiden keskiarvo vuosina 1979-2000.

Huhtikuun keskilämpötiloissa oli taas mielenkiintoista hajontaa, kuten kartalta näkyy. Globaalisti laskettuna viime kuu oli mittaushistorian 13:nneksi lämpimin huhtikuu sekä NASA:n että NOAA:n tilastojen mukaan.

Huhtikuun 2013 keskilämpötilan poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Keskimääräistä kylmempi huhtikuu on merkitty sinisillä sävyillä, keskimääräistä lämpimämpi punaisilla. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Kaupallisella alalla myynnin lisäämisessä on ollut tapana luottaa siihen pienuuden illuusioon, jonka syntyy kun tasaluku jätetään hieman vajaaksi. Kärsiiköhän ilmastonsuojelu samasta illuusiosta? Maapallolla on eletty koko 2000-luku ilmakehässä, jossa on "vielä vain" noin 370, 380 tai 390 miljoonasosaa hiilidioksidia.

Viime vuoden keväänä tuo houkutteleva "tarjous" alkoi vanhentua, kun neljänsadan miljoonasosan hiilidioksidipitoisuus alkoi ylittyä syrjäseutujen mittausasemilla jopa kuukausikeskiarvoissa (ks. Tietoukan blogin ilmastouutiset 22/2012).

Sama pyöreä luku on ollut ajankohtainen myös tänä keväänä. Havaijin Mauna Loan mittausasemalla hiilidioksidin vuorokautinen keskiarvo ylitti 400 miljoonasosaa ensimmäistä kertaa sikäläisessä mittaushistoriassa. Mauna Loan mittaustoiminta alkoi vuonna 1958. Neljänsadan ylityksiä on tapahtunut tänä vuonna muuallakin.

Neljänsadan miljoonasosan ylittymisen merkitys on enemmän symbolinen kuin tieteellinen, mutta ei kannata aliarvioida ilmastonsuojelun psykologista puolta. Miltä tuntuu vaikka sellainen ajatus, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ei laske alle neljänsadan enää meidän elinaikanamme? Nykymenolla nousemme 450 miljoonasosaan vuoteen 2038 mennessä. Toivottavasti edes se kuulostaa paljolta ja saa ihmiset toimimaan asiassa entistäkin päättäväisemmin.

Mauna Loan tuorein tieto ilmakehän hiilidioksidipitoisuudesta löytyy nyt päivittäin uudelta kätevältä sivustolta The Keeling Curve. Sääasema suosittelee! Tämän vuoden korkein vuorokautinen keskiarvo saattaa olla vasta tulossa.

Kuvankaappaus keelingcurve.ucsd.edu-sivustolta 21.5.2013.

* * *

Kattavampi valikoima ilmastouutislinkkejä on tarjolla Netvouz-linkkikirjastossa, vanhaan tapaan viikkojen mukaan järjestettynä.

Ulkomaisia ilmastouutisia maalis-huhtikuussa 2013

Viime kesä oli Ison-Britannian päiväperhosille ennätyksellisen kurja, tiedottavat sikäläiset perhostensuojelijat. Monet perhoslajit ovat ahtaalla muistakin syistä, mutta sään merkitys korostui viime kesänä. Vuosi 2012 oli Isossa-Britanniassa toiseksi sateisin vuosi sataan vuoteen.

Päiväperhosten järjestelmällinen seuranta aloitettiin Isossa-Britanniassa 1970-luvun puolivälissä, ja sitä tehdään harrastajavoimin. Viime kesänä siihen osallistui yli 1500 asialle omistautunutta perhosten ystävää.

Seurannan kohteena on 56 perhoslajia, joista 36 on ollut mukana jo vuodesta 1976 lähtien. Näistä pisimpään mukana olleista lajeista yhdeksälle viime vuosi oli koko seurantahistorian kehnoin.

Kaikista seuratuista lajeista vain neljää havaittiin vuonna 2012 runsaammin kuin vuonna 2011. Aivan yleisilläkin lajeilla havaittiin romahduksia alle puoleen edellisvuodesta.

Järkyttävin prosentuaalinen pudotus havaittiin tuominopsasiivellä (Satyrium pruni), joka on jo muutenkin yksi Ison-Britannian harvinaisimmista päiväperhosista. Tuominopsasiivestä tehtiin vuonna 2012 havaintoja peräti 98 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2011.

Onneksi Ison-Britannian tuominopsasiivet eivät ole koko maailman viimeiset! Laji esiintyy suuressa osassa Euraasiaa, myös Suomessa. (Kuva: Gilles San Martin/Creative Commons)

Lumikenkäjänis (Lepus americanus) on pohjoisamerikkalainen jäniseläin, jonka turkki vaihtuu vuodenajan mukaan suojaväriseksi, yleissävyltään valkoiseksi tai ruskeaksi. Pystyykö lumikenkäjänis sopeutumaan lumipeitteen ajoittumisen nopeisiin muutoksiin? Sitä on nyt tutkittu Montanan osavaltiossa Yhdysvalloissa.

Tutkimuksessa seurattiin yhteensä 148 lumikenkäjänisyksilön elämää vuosina 2010-2012. Ajanjaksolle sattui sopivasti yksi lyhimmistä ja yksi pisimmistä lumitalvista, mitä Montanassa on koettu viime vuosikymmeninä. Radiopaikannetuista jäniksistä arvioitiin kullakin havaintokerralla karvapeitteen väritys ja yksilön löytöpaikan lumisuus kymmenen metrin säteellä. Niistä laskettiin suojavärin sopivuus.

Jäniksistä havaittiin, että karvanvaihdon alkamisajankohta syksyllä ja keväällä ei muuttunut, vaikka vuosien lumioloissa oli suuria eroja. Havainto tukee sitä käsitystä, että valojakson pituus on se ympäristötekijä, joka käynnistää karvanvaihdon lumikenkäjäniksellä.

Karvanvaihdon nopeus osoittautui monimutkaisemmaksi ilmiöksi. Sinä vuonna jona lumi pysyi maassa pisimpään, jänisten valkean talviturkin vaihtuminen ruskeaksi kesäturkiksi kesti 16 päivää pidempään kuin sinä vuonna, jona lumitalven kesto oli lyhyin. Tutkijat eivät tiedä, mihin ympäristötekijöihin jäniksen elimistö silloin reagoi. Ilmeisesti ei kuitenkaan esimerkiksi pelkkään lämpötilaan.

Syksyisen karvanvaihdon nopeus oli erilainen; se ei mukautunut lumiolojen vaihteluun. Ruskean kesäturkin korvautuminen valkealla talviturkilla kesti vuodesta riippumatta noin 40 vuorokautta.

Valkea lumikenkäjänis ruskeassa maastossa. Kuvan yksilö ei ollut mukana tutkimuksessa, vaan se on valokuvattu Montanan naapuriosavaltiossa Pohjois-Dakotassa joulukuussa 2011. (Kuva: North Dakota Parks and Recreation Department/Creative Commons)

Tietokonemallinnuksella arvioitiin, miten lumiolot tulevat muuttumaan Montanan tutkimusalueella. Tämän vuosisadan puolivälissä lumipeite pysyy talvella maassa ehkä noin kuukauden verran lyhyempään kuin nykyään. Vuosisadan lopussa lumipeitteen kesto voi olla jopa yli kaksi kuukautta nykyistä lyhyempi. Montanan lumikenkäjäniksille voi koittaa vuosisadan lopussa jopa kahdeksankertainen määrä "väärän värisiä" päiviä, jos niiden karvanvaihto jatkuu täsmälleen nykyiseen tapaan.

Jänistutkimus julkaistiin PNAS-lehdessä.

Jääpingviini (Pygoscelis adeliae) elää Etelämantereen rannikoilla ja lähisaarilla. Ilmastonmuutosta on pidetty yleisesti ottaen uhkana jääpingviinille. Näissä tunnelmissa on varsin ilahduttavaa lukea tutkimustuloksista, jotka julkaistiin kolme viikkoa sitten: Jääpingviini saattaa paikoitellen hyötyä ilmastonmuutoksesta.

Tämän tutkimuksen onnekkaat jääpingviinit pesivät Beaufortinsaarella. Saari sijaitsee Rossinmeressä, Etelämantereen sillä sivustalla, joka osoittaa suunnilleen Uuden-Seelannin suuntaan. Pingviiniyhdyskunnan vaiheita selvitettiin ilmakuvista vuosilta 1958, 1983 ja 1993 sekä satelliittikuvista vuosilta 2005 ja 2010.

Yhdyskunnassa pesivien parien määrä kasvoi viidessä vuosikymmenessä 84 prosenttia. Vuonna 2010 pesiviä jääpingviinipareja oli noin 63760. Myös yhdyskunnan yksilötiheys nousi yli puolitoistakertaiseksi.

Yhdyskunnan kasvu sattui samaan aikaan sen kanssa, kun viereinen jäätikkö vetäytyi yli 500 metriä kauemmas ja maaston lumisuus vähentyi myös yhdyskunta-alueen sisällä. Pesintään soveltuvan maan pinta-ala kasvoi kaiken kaikkiaan 71 prosenttia.

Nimestään huolimatta jääpingviini ei ehkä ole kaikkein "jäisin" pingviinilaji. Se syö kyllä eläimiä, jotka elävät merijään luona, mutta sen on päästävä pesimään paljaalle maalle. Kuvassa näkyy jääpingviinin uusia pesimäpaikkoja Beaufortinsaarella. (Kuva © David Ainley/University of Minnesota)

Pingviinitutkimus julkaistiin PLOS ONE -lehdessä.

Lopuksi vielä lyhyesti tavalliset säätilastot ja vähemmän tavallinen energiauutinen!

Arktisen merijään keskimääräinen ala oli viime kuussa viidenneksi pienin, mitä maaliskuussa on koskaan mitattu satelliittien avulla. Nämä jäätilastot alkavat vuodesta 1979.

Kannattaa kiinnittää huomiota arktisen merijään ikäjakaumaan. Ylivuotisen jään osuus on vain noin puolet siitä, mitä se oli vanhoina hyvinä aikoina 1980-luvun puolivälissä. Vanhimman jään osuus on tosin kasvanut hieman tänä talvena, mutta yleistilanne on edelleen surkea. NASA:n tutkija Joey Comiso arvelee, että "ennen kuin huomaammekaan, monivuotinen arktinen merijää on menetetty kokonaan".

Maailman keskilämpötila oli maaliskuussa suhteellisen korkea. Yhdysvaltain NOAA:n tilastoissa viime kuu oli mittaushistorian kymmenenneksi lämpimin maaliskuu, NASA:n tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin. Globaalit lämpötilastot alkavat vuodesta 1880.

Maaliskuun 2013 keskilämpötilojen poikkeama vuosien 1981-2010 keskiarvosta. Kylmän maaliskuun alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä, lämpimän maaliskuun alueet punaisilla. Mitä suurempi poikkeama ajankohdan keskilämpötilasta, sitä tummempi värisävy. (Kartta © NOAA)

Stanfordin yliopiston tutkijat ovat kehittäneet mallin aurinkopaneeliteollisuuden energiataseen laskemiseen. Heidän mukaansa on vähintäänkin aivan sillä hilkulla, että maailman aurinkopaneeleista on lopultakin tullut energian nettotuottajia. Tarkemmin sanoen kaikki käytössä olevat aurinkopaneelit tuottavat yhdessä enemmän sähköä, kuin mitä kuluu uusien aurinkopaneelien valmistamiseen vuoden aikana. Tämä merkittävä tehokkuustaso saavutettiin todennäköisesti viime vuonna.

Vielä viisi vuotta sitten aurinkopaneeliteollisuuden sähkönkulutus oli 75 prosenttia suurempi kuin aurinkopaneelien sähköntuotto. Aurinkopaneelitekniikka on kehittynyt huomattavasti, ja siitä voi tulla vielä nykyistäkin paljon tehokkaampi kokonaisuus. Aiempina vuosina kertynyt aurinkopaneelien "sähkövelka" tulee maksetuksi ehkä jo vuoteen 2015 mennessä, mutta kuitenkin viimeistään vuonna 2020.

Stanfordilaisten tutkimus julkaistiin Environmental Science & Technology -lehdessä.

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä. Kattavampi valikoima ilmastouutislinkkejä on tarjolla Netvouz-linkkikirjastossa, vanhaan tapaan viikkojen mukaan järjestettynä.

Ulkomaisia ilmastouutisia helmi-maaliskuussa 2013

Maapallon pohjoisimmat kasvillisuusvyöhykkeet ovat saaneet joitakin eteläisten naapurialueittensa piirteitä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Vuodenaikojen välinen lämpötilaero on kaventunut sekä arktisella että boreaalisella vyöhykkeellä. Sen myötä kasvukausi on pidentynyt ja kasvillisuus on vehmastunut. Etenkin tundra on alkanut kukoistaa.

Kesä- ja talvilämpötilojen ero on pienentynyt pohjoisilla vyöhykkeillä kolmessa vuosikymmenessä siten, että se vastaa tilannetta noin 4-5 leveysastetta (eli suurin piirtein 450-550 kilometriä) etelämpänä. Vertailukohtana on siis eteläisempien alueiden tilanne sellaisena kuin se oli vuonna 1982.

Satelliittikuvista voidaan laskea kohdealueen yhteyttämisaktiivisuus (normalized difference vegetation index, NDVI), joka tarkoittaa käytännössä kasvillisuuden vihreyttä ja rehevyyttä. Nyt julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin vuosien 1982-2011 satelliittikuvia maa-alueista, joiden sijainti on vähintään 45 astetta pohjoista leveyttä.

Niistä arktisista ja boreaalisista maa-alueista, joilla on kasvillisuutta, suunnilleen kolmasosa (laskutavasta riippuen 32-41 prosenttia) alkoi vihertää merkittävästi enemmän kuin vuonna 1982. Tilastollisesti merkittävä vihreyden väheneminen havaittiin vain alle viidellä prosentilla tutkitusta alueesta.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreys on saavuttanut tason, joka vastaa kolmen vuosikymmenen takaista tilannetta noin 6-7 leveysastetta eli jopa lähes 800 kilometriä etelämpänä.

Kun ikirouta sulaa, puut valtaavat alaa palsasuolla. Tämä palsasuo sijaitsee Venäjällä lähellä Altaita. (Kuva © Terry Callaghan, EU-Interact/Sergey Kirpotin, Tomsk State University)

Aidosti arktinen kasvillisuus on puutonta, ja arktisen vyöhykkeen viimeaikainen vehmastuminen näkyy maastossa monin paikoin pensaiden runsastumisena ja puiden ilmaantumisena sinne, missä niitä ei ole kasvanut aiemmin.

Arktinen tundra vihertyi vuosina 1982-2011 voimakkaammin kuin boreaaliset metsät. Boreaalisella vyöhykkeellä alueellinen vaihtelu oli myös selvästi suurempaa kuin arktisella vyöhykkeellä. Boreaalinen vyöhyke vihertyi Euraasiassa enemmän kuin Pohjois-Amerikassa. Boreaalisessa Pohjois-Amerikassa sikäläiset itäiset sekametsät alkoivat kukoistaa parhaiten.

Kuivuus lienee myötävaikuttanut siihen, että boreaalisen vyöhykkeen vihertyminen hiipui paikoitellen 1980-luvun jälkeen. Muita mahdollisia syitä ovat esimerkiksi metsäpalot ja hyönteistuhot.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreyden (NDVI) muutokset jaksolla 1.7.1982-1.12.2011. Sinivihreillä sävyillä on merkitty alueet, joista tuli vihreämpiä kuin ennen. Ruskeilla sävyillä on merkitty alueet, jotka menettivät vihreyttään. Valkoisilla alueilla ei havaittu merkittävää muutosta. (Kartat © NASA Earth Observatory/Robert Simmon, using MODIS and AVHRR data from the Boston University's Climate and Vegetation Research Group)

Samassa tutkimuksessa arvioitiin tietokonesimulaatioilla, miten lämpötilat muuttuvat tulevaisuudessa. Tulokset viittaavat siihen, että pohjoisten vyöhykkeiden lämpötilaprofiilit muuttuvat tavalla, joka se vastaa noin 20 leveysasteen (eli noin 2200 kilometrin) siirtymistä kohti päiväntasaajaa. Nykytiedon valossa on vaikea arvioida, miten se vaikuttaisi kasvillisuuden hyvinvointiin ja koko muun ekosysteemin toimintaan.

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kiinnostuneille löytyy mukavasti lisämateriaalia Bostonin yliopiston nettisivuilta.

Arktinen merijää saavutti tämäntalvisen maksimialansa alustavien tietojen mukaan maaliskuun 15:ntenä päivänä. Jos se tieto jää voimaan lopullisten tarkistusten jälkeen, tästä maksimista tuli tilastohistorian kuudenneksi pienin.

Jäisen meren pinta-ala oli tällä kertaa 15,13 miljoonaa neliökilometriä, mikä on vain noin viisi prosenttia vähemmän kuin maksimien keskiarvo vuosina 1979-2000. Hyvänä uutisena ei kuitenkaan voi pitää sitä, että kymmenen viimeistä vuosittaista maksimia (2004-2013) ovat samalla tähänastisen mittaushistorian kymmenen pienintä maksimia.

Helmi-maaliskuussa merijää lohkeili näyttävästi Beaufortinmerellä. Jäätä murtaneet kovat tuulet olivat ilmeisesti peräisin myrskyjen sarjasta, joka alkoi Alaskassa helmikuun 10:ntenä päivänä. Beaufortinmerellä lohkeillut jää oli pääosin nuorta ja ohutta, tänä talvena muodostunutta merijäätä. Ilmiö ei ole aivan ennennäkemätön, mutta tällä kertaa lohkeilu oli varsin laaja-alaista. Satelliittikuvista koottu animaatio näyttää Beaufortin jään liikahtelut kuukauden ajalta:

Uusi tutkimus transarktisen merenkulun tulevista reittimahdollisuuksista on julkaistu PNAS-lehdessä. Tietokonesimulaatioilla arvioitiin Koillis- ja Luoteisväylän sekä Pohjoisnavanväylän kuljettavuutta vuosina 2040-2059. Pohjoisnavanväylä on lyhyin mahdollinen reitti Atlantin ja Tyynenmeren välillä, ja se kulkee siis Pohjoisen jäämeren keskiosien poikki. Se on noin kaksikymmentä prosenttia lyhyempi reitti kuin Koillisväylä.

Pohjoisnavanväylä soveltuu jo tämän vuosisadan puolivälissä sellaisille aluksille, jotka kuuluvat jäävahvistukseltaan luokkaan Polar Class 6. Koillisväylää puolestaan voidaan kulkea käytännössä jopa aivan tavanomaisilla aluksilla (94-98 prosentin vuosikohtainen todennäköisyys). Myös Luoteisväylästä tulee huomattavasti nykyistä käyttökelpoisempi kummallekin alustyypille; väylä avautunee riittävästi keskimäärin joka toisena vuonna.

Nämä arviot koskevat pelkästään arktisen merenkulun parasta sesonkia eli syyskuuta. "Tästä ei koskaan tule ympärivuotista toimintaa", tutkimukseen osallistunut Laurence C. Smith painottaa Kalifornian yliopiston tiedotteessa.

Helmikuun 2013 lämpötilat olivat globaalisti "uusnormaalia" tasoa, eli mittaushistorian noin kymmenen lämpimimmän helmikuun joukossa. NASA:n tilastoissa viime kuu oli kahdenneksitoista lämpimin helmikuu, NOAA:n tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin.

Eikö kuulostanut (enää) kovin dramaattiselta? Juuri siinä piilee uusnormaaliuden salakavala ansa.

Australian tammikuinen helleaalto (ks. Tietoukan blogi 27.2.2013) sai samantyylistä jatkoa, kun helmikuu liittyi Australian keväällä alkaneeseen erittäin lämpimien kuukausien ketjuun. Koko kesästä 2012/2013 (joulu-helmikuu) tuli lopulta Australian mittaushistorian lämpimin kesä. Helteiden lisäksi ongelmia aiheuttivat maastopalot, rankkasateet ja rankkasateista koituneet tulvat.

Australian hallituksen perustama riippumaton ilmastokomissio laati raportin "The Angry Summer" selvittääkseen yleisölle, mistä tässä ärhäkässä kesässä oli kysymys. Ilmastonmuutos pahensi ainakin helleaaltoja ja maastopaloja, raportissa todetaan. Tilanteen epätavallisuutta korostaa se, että kesästä tuli näin kuuma ilman El Niñon lämmittävää vaikutusta. On hyvin todennäköistä, että lähivuosikymmenien aikana on tulossa vieläkin kuumemmat oltavat.

Kun tuo raportti oli saatu julkistettua, Kaakkois-Australiassa oli jo käynnissä taas yksi ennätyksiä rikkova helleaalto, "The new normal: Melbourne's extended Angry Summer".

Australian kesässä ennätysten lukumääräkin oli ennätyksellinen. Tämä kuva esittää osan niistä. (Kuva © The Angry Summer by Professor Will Steffen/Climate Commission/Commonwealth of Australia - Department of Climate Change and Energy Efficiency, 2013)

* * *

Tämän kirjoituksen voi lukea myös Fifi-verkkolehdestä. Kattavampi valikoima ilmastouutislinkkejä on tarjolla Netvouz-linkkikirjastossa, vanhaan tapaan viikkojen mukaan järjestettynä.