Ulkomaisia ilmastouutisia helmi-maaliskuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Maapallon pohjoisimmat kasvillisuusvyöhykkeet ovat saaneet joitakin eteläisten naapurialueittensa piirteitä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Vuodenaikojen välinen lämpötilaero on kaventunut sekä arktisella että boreaalisella vyöhykkeellä. Sen myötä kasvukausi on pidentynyt ja kasvillisuus on vehmastunut. Etenkin tundra on alkanut kukoistaa.

Kesä- ja talvilämpötilojen ero on pienentynyt pohjoisilla vyöhykkeillä kolmessa vuosikymmenessä siten, että se vastaa tilannetta noin 4-5 leveysastetta (eli suurin piirtein 450-550 kilometriä) etelämpänä. Vertailukohtana on siis eteläisempien alueiden tilanne sellaisena kuin se oli vuonna 1982.

Satelliittikuvista voidaan laskea kohdealueen yhteyttämisaktiivisuus (normalized difference vegetation index, NDVI), joka tarkoittaa käytännössä kasvillisuuden vihreyttä ja rehevyyttä. Nyt julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin vuosien 1982-2011 satelliittikuvia maa-alueista, joiden sijainti on vähintään 45 astetta pohjoista leveyttä.

Niistä arktisista ja boreaalisista maa-alueista, joilla on kasvillisuutta, suunnilleen kolmasosa (laskutavasta riippuen 32-41 prosenttia) alkoi vihertää merkittävästi enemmän kuin vuonna 1982. Tilastollisesti merkittävä vihreyden väheneminen havaittiin vain alle viidellä prosentilla tutkitusta alueesta.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreys on saavuttanut tason, joka vastaa kolmen vuosikymmenen takaista tilannetta noin 6-7 leveysastetta eli jopa lähes 800 kilometriä etelämpänä.

Kun ikirouta sulaa, puut valtaavat alaa palsasuolla. Tämä palsasuo sijaitsee Venäjällä lähellä Altaita. (Kuva © Terry Callaghan, EU-Interact/Sergey Kirpotin, Tomsk State University)

Aidosti arktinen kasvillisuus on puutonta, ja arktisen vyöhykkeen viimeaikainen vehmastuminen näkyy maastossa monin paikoin pensaiden runsastumisena ja puiden ilmaantumisena sinne, missä niitä ei ole kasvanut aiemmin.

Arktinen tundra vihertyi vuosina 1982-2011 voimakkaammin kuin boreaaliset metsät. Boreaalisella vyöhykkeellä alueellinen vaihtelu oli myös selvästi suurempaa kuin arktisella vyöhykkeellä. Boreaalinen vyöhyke vihertyi Euraasiassa enemmän kuin Pohjois-Amerikassa. Boreaalisessa Pohjois-Amerikassa sikäläiset itäiset sekametsät alkoivat kukoistaa parhaiten.

Kuivuus lienee myötävaikuttanut siihen, että boreaalisen vyöhykkeen vihertyminen hiipui paikoitellen 1980-luvun jälkeen. Muita mahdollisia syitä ovat esimerkiksi metsäpalot ja hyönteistuhot.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreyden (NDVI) muutokset jaksolla 1.7.1982-1.12.2011. Sinivihreillä sävyillä on merkitty alueet, joista tuli vihreämpiä kuin ennen. Ruskeilla sävyillä on merkitty alueet, jotka menettivät vihreyttään. Valkoisilla alueilla ei havaittu merkittävää muutosta. (Kartat © NASA Earth Observatory/Robert Simmon, using MODIS and AVHRR data from the Boston University's Climate and Vegetation Research Group)

Samassa tutkimuksessa arvioitiin tietokonesimulaatioilla, miten lämpötilat muuttuvat tulevaisuudessa. Tulokset viittaavat siihen, että pohjoisten vyöhykkeiden lämpötilaprofiilit muuttuvat tavalla, joka se vastaa noin 20 leveysasteen (eli noin 2200 kilometrin) siirtymistä kohti päiväntasaajaa. Nykytiedon valossa on vaikea arvioida, miten se vaikuttaisi kasvillisuuden hyvinvointiin ja koko muun ekosysteemin toimintaan.

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kiinnostuneille löytyy mukavasti lisämateriaalia Bostonin yliopiston nettisivuilta.

§

Arktinen merijää saavutti tämäntalvisen maksimialansa alustavien tietojen mukaan maaliskuun 15:ntenä päivänä. Jos se tieto jää voimaan lopullisten tarkistusten jälkeen, tästä maksimista tuli tilastohistorian kuudenneksi pienin.

Jäisen meren pinta-ala oli tällä kertaa 15,13 miljoonaa neliökilometriä, mikä on vain noin viisi prosenttia vähemmän kuin maksimien keskiarvo vuosina 1979-2000. Hyvänä uutisena ei kuitenkaan voi pitää sitä, että kymmenen viimeistä vuosittaista maksimia (2004-2013) ovat samalla tähänastisen mittaushistorian kymmenen pienintä maksimia.

Helmi-maaliskuussa merijää lohkeili näyttävästi Beaufortinmerellä. Jäätä murtaneet kovat tuulet olivat ilmeisesti peräisin myrskyjen sarjasta, joka alkoi Alaskassa helmikuun 10:ntenä päivänä. Beaufortinmerellä lohkeillut jää oli pääosin nuorta ja ohutta, tänä talvena muodostunutta merijäätä. Ilmiö ei ole aivan ennennäkemätön, mutta tällä kertaa lohkeilu oli varsin laaja-alaista. Satelliittikuvista koottu animaatio näyttää Beaufortin jään liikahtelut kuukauden ajalta:

§

Uusi tutkimus transarktisen merenkulun tulevista reittimahdollisuuksista on julkaistu PNAS-lehdessä. Tietokonesimulaatioilla arvioitiin Koillis- ja Luoteisväylän sekä Pohjoisnavanväylän kuljettavuutta vuosina 2040-2059. Pohjoisnavanväylä on lyhyin mahdollinen reitti Atlantin ja Tyynenmeren välillä, ja se kulkee siis Pohjoisen jäämeren keskiosien poikki. Se on noin kaksikymmentä prosenttia lyhyempi reitti kuin Koillisväylä.

Pohjoisnavanväylä soveltuu jo tämän vuosisadan puolivälissä sellaisille aluksille, jotka kuuluvat jäävahvistukseltaan luokkaan Polar Class 6. Koillisväylää puolestaan voidaan kulkea käytännössä jopa aivan tavanomaisilla aluksilla (94-98 prosentin vuosikohtainen todennäköisyys). Myös Luoteisväylästä tulee huomattavasti nykyistä käyttökelpoisempi kummallekin alustyypille; väylä avautunee riittävästi keskimäärin joka toisena vuonna.

Nämä arviot koskevat pelkästään arktisen merenkulun parasta sesonkia eli syyskuuta. "Tästä ei koskaan tule ympärivuotista toimintaa", tutkimukseen osallistunut Laurence C. Smith painottaa Kalifornian yliopiston tiedotteessa.

§

Helmikuun 2013 lämpötilat olivat globaalisti "uusnormaalia" tasoa, eli mittaushistorian noin kymmenen lämpimimmän helmikuun joukossa. NASA:n tilastoissa viime kuu oli kahdenneksitoista lämpimin helmikuu, NOAA:n tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin.

Eikö kuulostanut (enää) kovin dramaattiselta? Juuri siinä piilee uusnormaaliuden salakavala ansa.

Australian tammikuinen helleaalto (ks. Tietoukan blogi 27.2.2013) sai samantyylistä jatkoa, kun helmikuu liittyi Australian keväällä alkaneeseen erittäin lämpimien kuukausien ketjuun. Koko kesästä 2012/2013 (joulu-helmikuu) tuli lopulta Australian mittaushistorian lämpimin kesä. Helteiden lisäksi ongelmia aiheuttivat maastopalot, rankkasateet ja rankkasateista koituneet tulvat.

Australian hallituksen perustama riippumaton ilmastokomissio laati raportin "The Angry Summer" selvittääkseen yleisölle, mistä tässä ärhäkässä kesässä oli kysymys. Ilmastonmuutos pahensi ainakin helleaaltoja ja maastopaloja, raportissa todetaan. Tilanteen epätavallisuutta korostaa se, että kesästä tuli näin kuuma ilman El Niñon lämmittävää vaikutusta. On hyvin todennäköistä, että lähivuosikymmenien aikana on tulossa vieläkin kuumemmat oltavat.

Kun tuo raportti oli saatu julkistettua, Kaakkois-Australiassa oli jo käynnissä taas yksi ennätyksiä rikkova helleaalto (pdf), "The new normal: Melbourne's extended Angry Summer".

Australian kesässä ennätysten lukumääräkin oli ennätyksellinen. Tämä kuva esittää osan niistä. (Kuva © The Angry Summer by Professor Will Steffen/Climate Commission/Commonwealth of Australia - Department of Climate Change and Energy Efficiency, 2013)

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia tammi-helmikuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Maailman keskilämpötilan nousemisen myötä rankkasateet ovat voimistuneet tilastollisesti merkittävällä tavalla, kertoo uusi tutkimus, joka on tähänastisista kattavin. Tutkimusaineistona käytettiin yli kahdeksantuhannen sääaseman keräämiä säätietoja vuosilta 1900-2009 eri puolilta maailmaa.

Tämän tutkimuksen mukaan rankkasateiden intensiteetin mediaani on noussut keskilämpötilan lisäastetta kohti joko 5,9 tai 7,7 prosenttia, laskutavasta riippuen. Sateen ja lämpenemisen yhteys havaittiin selvimmin tropiikissa ja korkeilla leveysasteilla.

Kun rankkasateet voimistuvat, on odotettavissa että myös niiden aiheuttamat tulvat pahenevat.

Sadetutkimus julkaistiin Journal of Climate -lehdessä.

§

Tammikuusta 2013 tuli taas yksi kuukausi, joka sijoittui maailman lämpötilastojen kärkikymmenikköön. NASA:n mukaan se oli tilastojen kuudenneksi lämpimin tammikuu, NOAA:n mukaan yhdeksänneksi lämpimin.

Australiassa tammikuusta 2013 tuli mittaushistorian kuumin tammikuu ja ylipäätään sikäläisen historian kuumin kuukausi. Australian ilmatieteen laitos toteaa erityistiedotteessaan (pdf), että maa joutui poikkeuksellisen laaja-alaisen ja pitkäkestoisen helleaallon koettelemaksi.

Kuukauden keskilämpötila (29,68 °C) ja kuukauden keskimääräinen maksimilämpötila (36,92 °C) rikkoivat aiemmat ennätykset, jotka olivat peräisin vuodelta 1932 (silloinkin tammikuulta eli keskeltä Australian kesää).

Yksittäisenkin päivän lämpöennätys rikkoutui, kun paikallisten maksimilämpötilojen keskiarvo nousi 40,3 celsiusasteeseen tammikuun seitsemäntenä päivänä 2013.

Myös eteläisen pallonpuoliskon maa-alueilla tammikuu 2013 oli mittaushistorian lämpimin tammikuu, jos tarkastellaan koko alueen yhteistä keskilämpötilaa.

Tammikuun 2013 keskilämpötilan poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. Keskiarvoa kylmemmät alueet on merkitty sinisillä, keskiarvoa lämpimämmät punaisilla sävyillä. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama. Tummin punainen sävy tarkoittaa ennätyksellisen lämmintä tammikuuta. Puuttuvan datan alueet lienee merkitty tavalliseen tapaan neutraalin harmaalla värillä. (Kartta © NOAA)

Päiväntasaajan eteläpuolisen Etelä-Amerikan ja eteläisen Afrikan helteistä ei ehkä kirjoiteta "kansainvälisessä" mediassa kovin vuolaasti. Onneksi eteläisellä pallonpuoliskolla on Australian kaltainen merkittävä englannin kielen saareke! Sikäläinen sanomalehti Sydney Morning Herald tietää kertoa, että tämänvuotisen helleaallon aikana Australian ilmatieteen laitoksen sääennusteen lämpötilakartan väriasteikkoa pidennettiin asteikon kuumasta päästä.

Karttapohjaan siis lisättiin uusi lämpötila-alue värisävyineen. Vanha malli oli laadittu 50 celsiusasteeseen ulottuville ennusteille, mutta nyt nettisivun kartan selitteessä asteikko jatkuu syvän purppuran ja kirkuvan punavioletin väreissä 50-54 asteen paahteisiin.

Kuva: Sääennusteen lämpötila-asteikon yläpään karttavärit Australian ilmatieteen laitoksen mukaan.

Tämänvuotisen helleaallon aikana 50 asteen raja ei sitten loppujen lopuksi rikkoutunutkaan Australian virallisilla sääasemilla. Australian kaikkien aikojen lämpöennätys on edelleen se 50,7 celsiusastetta, joka mitattiin Oodnadattassa 2.1.1960. Kun virallista karttapohjaa viime kuussa muutettiin, rajat taisivatkin siirtyä lähinnä siellä missä vastus voi olla kaikkein voimakkain, eli ihmisen mielenmaisemassa.

§

Arktisen merijään tilanteessa ei ole tapahtunut dramaattista käännettä parempaan. Merijäätä oli tammikuussa enemmän kuin joulukuussa, kuten voidaan odottaa. Tammikuun keskimääräinen jääala jäi kuitenkin ajankohtaan nähden suppeahkoksi; se oli mittaushistorian kuudenneksi pienin tammikuinen ala.

Kymmenen viimeisimmän talven (2004-2013) tammikuiset jääalat ovat olleet samalla myös mittaushistorian kymmenen pienintä tammikuista jääalaa.

Pinta-alan lisäksi myös arktisen merijään paksuus ja siten myös sen tilavuus ovat pienentyneet 2000-luvulla. Tämä tulos saatiin tutkimuksessa, jossa analysoitiin ICESat- ja CryoSat-satelliittien tekemiä havaintoja. Samansuuntaiseen käsitykseen on päädytty aiemmin muillakin menetelmillä, muun muassa tietokonemallinnuksen avulla.

Nyt julkaistussa tutkimuksessa vertailtiin kahdentyyppistä edistyksellistä dataa: ICESatin lasermittaustuloksia vuosilta 2003-2008 ja CryoSatin tutkamittaustuloksia vuosilta 2010-2012. Kummallakin menetelmällä on mitattu sitä, miten paksu osa kelluvasta merijäästä kulloinkin ulottuu merenpinnan yläpuolelle.

Merijään paksuustutkimus julkaistiin Geophysical Research Letters -lehdessä. Näitä ensimmäisiä varsinaisia tuloksia CryoSatin aineistosta onkin odotettu hartaasti. ICESat lakkasi toimimasta vuonna 2009, mikä jätti tutkijat eräänlaiseen instrumenttityhjiöön. CryoSat-satelliitin ensimmäinen versio oli nimittäin tuhoutunut laukaisuyrityksessä vuonna 2005. Huhtikuussa 2010 kiertoradalle saadun kakkosversion kanssa kaikki on mennyt hyvin ja kyseinen satelliitti jatkaa yhä toimintaansa. Seuraava ICESat saadaan taivaalle ehkä vuonna 2016.

§

Lopuksi vinkki aktiivisille lukijoille. Yhdysvaltain lumi- ja jäätietokeskus NSIDC on jo usean vuoden ajan julkaissut tiedotteita napaseutujen kryosfäärin vuosikierrosta. Arctic Sea Ice News & Analysis on ollut yksi Sääaseman useimmin käyttämiä uutislähteitä. Nyt NSIDC on alkanut julkaista Grönlannin jäätilanteesta omaa erillistä osiota Greenland Ice Sheet Today. Se on hieno lisäys NSIDC:n jo muutenkin verrattomaan tiedon tarjontaan. Sääasema suosittelee!

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.

Ulkomaisia ilmastouutisia marras-joulukuussa 2012 ja tammikuussa 2013

Havaintoja viimeaikaisista uutisista, viikkojen mukaan järjestettynä.

§

Arktisen merijään määrä on kituuttanut koko alkutalven alhaisissa lukemissa, raportoi Yhdysvaltojen kansallinen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC. Jäisen meren ala oli marraskuussa satelliittimittaushistorian marraskuiden kolmanneksi pienin. Joulukuussa jääala oli vastaavasti historian toiseksi pienin. Tammikuun alkaessa jäätä oli Pohjoisen jäämeren atlanttisella puoliskolla selvästi keskimääräistä vähemmän.

Pohjoisen jäämeren jäälauttoja tukikohtinaan käyttänyt venäläinen tutkimusperinne siirtyy historiaan, uutisoi Barents Observer. Sopivien jäälauttojen löytämisestä on tullut vaikeaa. Uutta miehitettyä tutkimusasemaa ei enää yritetä pystyttää, vaan "Pohjoisnapa 40" jää lajinsa viimeiseksi. Tutkimusta on ehdotettu jatkettavaksi pelkkien poijujen avulla.

§

Vuosi 2012 päättyi muiltakin osin lämpimissä merkeissä. Marraskuu oli mittaushistorian viidenneksi (NOAA) tai kuudenneksi (NASA) lämpimin. Joulukuun voidaan katsoa olleen 18:nneksi (NOAA) tai 13:nneksi (NASA) lämpimin.

Koko vuosi 2012 oli NOAA:n alustavien tilastojen mukaan mittaushistorian kymmenenneksi lämpimin vuosi maapallolla. NASA:n mukaan viime vuosi oli yhdeksänneksi lämpimin. Vuoden maailmanlaajuinen keskilämpötila oli laskutavasta riippuen (NOAA vs. NASA) noin 14,47 tai 14,56 celsiusasteen vaiheilla.

Eri laskutavoista seuraa tuollaisia pieniä eroja tilastoihin, mutta pääpiirteissään ne antavat hyvin samankaltaisen kuvan pitkän aikavälin suuntauksesta ja siinä havaitusta lyhyemmän aikavälin vaihtelusta:

Vuosien 1881-2011 globaalien vuosikeskilämpötilojen poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. 1800-luvun loppuvuosiin verrattuna maailman keskilämpötila on nyt noussut suunnilleen 0,8 celsiusastetta. (Kaavio © NASA/Robert Simmon)

NASA:n taulukon mukaan viimeisimmät viisitoista vuotta (1998-2012) pitävät sisällään myös mittaushistorian kolmetoista lämpimintä vuotta. Koko 1900-luvun keskiarvoa viileämpi vuosi on ollut NOAA:n mukaan viimeksi vuonna 1976.

Tarkastelkaamme aineistoa vielä hieman yksityiskohtaisemmin. Seuraava animaatio havainnollistaa pohjoisen pallonpuoliskon kesälämpötilojen muuttumista vuosina 1951-2011. Animaation kukin vaihe esittää yhdentoista peräkkäisen vuoden kesälämpötilat normaalijakauman muodossa. Pystyakseli näyttää lämpötilan esiintymisfrekvenssin, ja vaaka-akseli näyttää miten kaukana lämpötila on vuosien 1951-1980 kesien keskilämpötilasta. (Jos vaaka-akselin keskihajontayksiköt eivät näy kunnolla, kokeile laaajentaa video koko näytölle.)

Animaation alussa on erittäin vähän sellaisia korkeita lämpötiloja, jotka ovat yli kolmen keskihajonnan päässä vertailujakson keskiarvosta (eli kaukana oikealla). Animaation edetessä niiden osuus kasvaa, ja yhä enemmän havaintoja vyöryy neljän, jopa viiden keskihajonnan punaiselle alueelle. Kylmiä (sinisiä) lämpötiloja esiintyy yhä, mutta ne ovat harvinaistuneet selvästi. Sen lisäksi että jakaumat siirtyvät kohti korkeampia lämpötiloja, 11-vuotisjaksojen vaihteluväli kasvaa (kellokäyrät muuttuvat hieman leveämmiksi ja matalammiksi kuin animaation alussa). (Animaatio © NASA)

§

Paikallisesti ennätyksellisen lämpimät kuukaudet ovat nykyään noin viisi kertaa niin yleisiä kuin jos ilmastonmuutosta ei olisi, päättelee Climatic Change -lehdessä julkaistu tutkimus. Toisin sanoen: kuukauden keskilämpötilan kuumuusennätyksistä 80 prosenttia jäisi tapahtumatta, jos me ihmiset emme olisi muuttaneet ilmastoa.

Viitosen kerroin on koko maailmalle laskettu keskiarvo, eli jossain esiintyy sitäkin hurjemmin helteitä. Tutkijat arvioivat, että joillakin mantereisilla alueilla Euroopassa, Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja Amazoniassa kesään ajoittuvat ennätykset ovat tulleet yli kymmenen kertaa luonnollista yleisemmäksi.

Ennätykset ovat yleistyneet jyrkimmin viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Tutkimuksen aineistona käytettiin lämpötilatietoja 131 vuoden ajalta. Tutkijoiden kehittämä tilastollinen malli ennustaa, että ennätysten yleistyminen jatkuu vielä nykyisestäkin.

§

Britannian Met Office on esittänyt globaalin lämpöennusteen vuodelle 2013. Tästä vuodesta arvellaan tulevan todennäköisesti lämpimämpi kuin vuodesta 2012. Erittäin todennäköiseltä vaikuttaa, että 2013 tulee sijoittumaan mittaushistorian kymmenen lämpimimmän vuoden joukkoon. Vuoden 2013 keskilämpötilaksi ennustetaan 14,43-14,71 celsiusastetta.

§

Kansainvälinen katsaus pohjoisten napaseutujen ympäristönmuutokseen, Arctic Report Card, on saanut vuosittaisen päivityksensä. Katsauksen laatijat halusivat tällä kertaa korostaa erityisesti sitä, että vuonna 2012 havaittiin useita arktisen lumen ja jään sulamiseen liittyviä ennätyksiä, vaikka ilman lämpötilat maanpinnan tuntumassa eivät olleet yhtä jyrkän poikkeavia keskiarvoista.

Lämmin ilma on ensisijainen sulamista aiheuttava tekijä, joten mistä oikein on kysymys? Nuo viimevuotiset sulamistapahtumat viittaavat siihen, että arktisen alueen lämpenemistä pitävät osaltaan käynnissä positiiviset palautemekanismit. Yksinkertaisesti ilmaistuna: Valkoiset ja voimakkaasti heijastavat pinnat korvautuvat tummilla pinnoilla, joihin imeytyy enemmän auringonsäteilyä. Mereen ja maahan varastoituu siten lämpöä, joka kiihdyttää sulamista edelleen. Nyt on hyvin todennäköistä, että suuri ympäristönmuutos jatkuu arktisella alueella myös lähivuosina.

Jopa jäätikön pinta voi tummua, vaikkei sitä ehkä ihan ensimmäisenä tulisi ajatelleeksi. Grönlanti oli viime vuonna tummempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun satelliittimittaukset aloitettin vuonna vuonna 2000.

Grönlannin jääkilven albedo eli heijastavuus kesä-elokuussa 2012 verrattuna vuosien 2000-2011 keskiarvoon. Keskiarvoa heikommin heijastavat alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä. Keskiarvoa voimakkaammin heijastavat alueet, jos niitä olisi ollut, olisi merkitty karttaan keltaisilla ja oransseilla sävyillä. (Kartta © NOAA & Jason Box)

Karttakuvassa käytetty sininen väri saattaa antaa jääpinnan kunnosta harhaanjohtavan puhtoisen vaikutelman. Sinistä jäätä, sitähän on nähty ennenkin, mykistävän kauniissa luontokuvissa planeettamme kryosfääristä! Grönlannin jääpeitteessä havaittu tummeneminen on kuitenkin jotain aivan muuta. Ilmiön luonteesta saa paremman käsityksen katsomalla tätä valokuvaa (ei heikkohermoisille!). Kuvassa ei siis ole havaijilainen laavakenttä, vaan pahasti tummunutta jäätikköpintaa Grönlannissa elokuussa 2005.

Grönlannin albedo on heikentynyt useista syistä. Jäätikölle sataneen lumen heijastavuus vähenee aina, kun lumen raekoko kasvaa sulamisten ja uudelleenkiteytymisten myötä. Tämä tapahtuu siis aivan puhtaallekin lumelle.

Lisäksi aina kun jäätikön yläpintaa sulaa, sulaneiden lumi- ja jääkerrosten sisältämät tummat ainekset voivat rikastua kulloiseenkin pintakerrokseen, jonka heijastavuus siten heikkenee.

Grönlannin jäätiköille päätyy ilmakehän kautta nokea ja muita hiukkasia satoi tai paistoi, eli märkä- ja kuivalaskeumana. Noki voi olla peräisin esimerkiksi metsäpaloista tai fossiilisten polttoaineiden polttamisesta.

Viime kesänä Grönlannin jääkilven yläpinnassa tapahtui sulamista ennätyksellisen pitkäkestoisesti. Sulamista havaittiin myös yhtäaikaisesti lähes koko jääpeitteen alueella, mikä on harvinaista. Lumisateiden niukkuus pahensi albedo-ongelmaa omalta osaltaan.

§

Grönlannin ja Etelämantereen jäämassojen sulamisesta on julkaistu uusi, aiempia perusteellisempi ja tarkempi arvio. Tämänkertaisissa laskelmissa yhdistettiin eri tavoin kerättyjä havaintoja vuosilta 1992-2011. Tutkimuksen mukaan Grönlanti ja Etelämanner ovat menettäneet jäätä vuoden 1992 jälkeen yhteensä niin paljon, että se on nostanut merenpintaa yhteensä 11,1 millimetriä, vuositasolla keskimäärin noin 0,59 millimetriä. Grönlannin osuus tästä on noin kaksi kolmasosaa.

Grönlannista ja Etelämantereelta peräisin oleva 11,1 millimetriä on noin 20 prosenttia koko siitä merenpinnan noususta, joka on havaittu tuolla samalla ajanjaksolla. Loppuosa merenpinnan noususta on seurausta pääasiassa meriveden lämpölaajenemisesta, vuoristojäätiköiden ja muiden vähäisempien jäätiköiden sulamisesta sekä pohjavesivarojen laajamittaisesta käyttöönotosta.

Sulaminen ei ole edennyt tasaisesti, vaan se on nyt kolme kertaa niin nopeaa kuin tutkimusjakson alussa. Sulamisen kiihtyminen on ollut pahinta Grönlannissa, missä sulamisvauhti on lähes viisinkertaistunut.

Tämä nyt julkaistu sulamisarvio on "kaksi tai kolme kertaa tarkempi kuin se mikä on viimeisimmässä IPCC:n raportissa", siteeraa Nature News professori Andrew Shepherdiä, joka osallistui tutkimukseen. Shepherdin mukaan nyt varmistui sekin seikka, että koko Etelämantereen nettojäämassa ei ole karttumassa vaan tosiaankin hupenemassa.

Tutkimuksessa olivat mukana myös muun muassa ESA ja NASA. Se julkaistiin Science-lehdessä.

* * *

Tämän uutiskatsauksen voi lukea myös Voiman Fifi-verkkolehdestä tai sen arkistoversiosta, jonka tarjoaa yleishyödyllinen yhteisö Internet Archive.

*

Tämän blogikirjoituksen linkkejä on päivitetty 7.6.2016.